Death and the Maiden, University of Winchester, 21.-24.7.2017

Kuolemantutkimuksen konferenssit ovat aina todella cool (pun definitely intended). Se johtuu tietysti  mahtavista aiheista, mutta myös konferensseille tyypillisestä moniammatillisuudesta. Eihän kuolema ole vain akateeminen kysymys, eikä akateeminen tutkimus hyödytä vain tutkimusta itseään. Tämä on meillä Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seurassakin ollut johtavana ajatuksena. Iso-Britannia taas on kuolemantutkimuksen(kin) alkukoti ainakin minun kirjoissani.

Death and the Maiden (University of Winchester, 21.-24.7.2017) vei tämän ajattelun vieläkin pidemmälle. Teatteriesitys, taidenäyttely, folkmusiikkikonsertti, dokumenttifilmit ja kuolema-aiheiset työpajat olivat ohjelmaan tutustuneellekin laajuudessaan odottamattomia – ja upeita. Opin neulahuovutusta! Kyllä kaikissa konferensseissa pitäisi olla neulahuovutusta.

needlefelting

Työpajan teemana oli oman käärinliinan tekeminen, mihin ei tietenkään ollut varsinaisesti aikaa, mutta tekniikan perusteet opimme. Työpajan vetäjä Yuli Sømme on syntyjään norjalainen, ja hänen mukaansa norjalaiset piti haudata nimenomaan villaisissa käärinliinoissa 1800-luvulle asti, koska merkantilistisen talouspolitiikan mukaan piti tukea maan villateollisuutta. Käärinliinaperinne säilyi siis lähes modernille ajalle asti. Tässä näemme kuolemankulttuurille tyypillisen kietoutumisen taloudellisiin faktoihin, ei se pelkkää tunnetta ole.

Konferenssin aloitti “soul midwife” Mandy Price, joka kertoi vapaaehtoistyöstään kuolevien rinnalla. Suomessa on olemassa termi kuolettaja, joista Terhi Utriainen on kertonut väitöskirjassaan. Pricen esitys oli sekä hauska että liikuttava. Kantavana ajatuksena oli, että kuolemallakin on omat vaiheensa, luonnollisesti jos se tapahtuu asteittain riutuen. Kuolevien viestejä meille kaikille oli muun muassa: “Sod the housework, play with your kids.” Noudatamme.

Sessioesitysten abstraktit löytyvät täältä. Minulle tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia olivat Romany Reaganin The Gendered Garden, Maggie Mayhemin Dead Hookers Tell Such Tales ja Nuri McBriden Genocide and Gender. Kuoleman ja kuolemasuhteen sukupuolittuneisuus oli keskeinen aihe, ja tietystä fragmentaarisuudesta huolimatta syntyi myös hyvää keskustelua. Samoin oma esitykseni itsemurhan sukupuolittuneisuudesta kansakunnan kontekstissa sai hyvän vastaanoton.

Caitlin Doughtyn keynote-esitys kuolemasuhteen transhumanismista vs. kuolemamyönteisyydestä oli minulle osin uutta asiaa, kun en ole transhumanismiin ihan liikkeenä törmännyt. Kyse on lyhyesti sanottuna siitä, että ihminen voi jatkaa elämäänsä fyysisen kuoleman jälkeen, esimerkiksi “lataamalla aivonsa pilveen”. Vanha kunnon Disney on ice on tästä varhainen versio: halutaan päästä kokemaan tulevaisuus sitten kun se on mahdollista.

Doughty nosti esille hyviä kysymyksiä, kuten että transhumanismi on leimallisesti miespuolisten keski- ja yläluokan ihmisten heiniä. Heillä on siihen edes teoriassa varaa ja samalla loputon luottamus siihen, että tulevaisuus heidät haluaa. Doughty herätti hilpeyttä muistuttamalla elokuvasta California Man, jossa luolamies päätyy sekoilemaan 1990-luvun alun Yhdysvalloissa. Mutta tällaiset konfliktit eivät transhumanisteja kuulemma huoleta.

Kuolemamyönteisyys, death positivity, henkilöityi tässä yhteydessä Caitlin Doughtyyn, joka on perustanut The Order of the Good Death -liikkeen ja hautaustoimiston ja luonnollisesti kirjoittanut aiheesta bestsellerin. Yhdysvalloissa kuolemankulttuuri on omanlaisensa palsamointeineen ja massiivisine arkkuviritelmineen. Ihmisillä on ilmeisesti edelleen vaikeuksia saada järjestettyä kohtuuhintaiset ja omien toiveiden mukaiset hautajaiset. Kuolemamyönteisyys näyttäisi keskittyvän erityisesti siihen, että kuolemasta voisi puhua avoimesti, eikä vaikkapa hautajaisia tarvitsisi järjestää tietämättä vainajan toiveita asiassa.

Suomessa samaa aatetta on levittänyt, hieman ristiriitaisesti tai ehkä ei, hautausala itse. Jo vuosikymmeniä on elänyt ajatus, ainakin Tiimalasi-lehden mukaan, että ihmiset sopisivat jo eläessään hautajaisistaan ja ehkä maksaisivatkin ne. Tähän ei tietääkseni ole usein menty, mutta hautaustestamentin tekeminen on askel itse asiassa kuolemamyönteisyyteen päin.

Meksiko ja sen kuolemankulttuuri ovat tulleet viime aikoina vastaan useampaan kertaan. Turun yliopiston Images of Afterlife -konferenssissa vuonna 2014 Benita Heiskanen puhui Meksikon “murhaepidemiasta” ja sen vaikeasta ratkaisusta. Winchesterissä Bethany Tabor esitteli meksikolaisen taiteilijan, Teresa Margollesin töitä, joissa yhdistyvät hänen patologina kohtaamansa murhien uhrit ja performatiivisuus. Andrew Chesnut taas kolmantena keynotena kertoi tutkimuksistaan epävirallisen “kuolemapyhimyksen”, Santa Muerten, voimakkaassa kasvussa olevasta kultista.

santamuerte

En ihmettele ollenkaan, että katolisen pyhimyskultin omaksuneet ihmiset alkavat palvoa kuolemaa pyhimyksen kaltaisena hahmona Meksikon raadollisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Santa Muerten alkuperästä on eri käsityksiä: meksikolaisten mielestä hän on alkuperäiskansojen uskontoon pohjautuva hahmo, eurooppalaiset taas tunnistavat heti vanhan kunnon viikatemiehen. Meksikon tapauksessa, verrattuna muihin Latinalaisen Amerikan kuolemahahmoihin, erityistä on se, että Santa Muerte on nainen. Ja hänellä on voimaa hoitaa vähän kaikenlaisia asioita lemmenhuolista raha- ja oikeuspulmiin.

Akateeminen ohjelma, turismi ja taide yhdistyivät viehättävällä tavalla, kun ensin kuulimme kolme esitystä keskiajan hautamuistomerkkien kuolleina esitetyistä hahmoista (ns. transi), jotka eivät oikeastaan muistuta lahoavia vainajia vaan erittäin nälkiintyneitä ja kuivuneita ihmisiä. Oikein nöyrät pyhimykset tulevat tietysti mieleen. Taiteilija Eleanor Crook on ollut projektissa mukana, ja hänen edelleen työn alla oleva, samoilla tekniikoilla toteutettu puuveistoksensa oli tietysti myös nähtävänä samassa tilassa kuin muukin kuolema-aiheinen taidenäyttely.

artexhibition

Crook myös esitteli Winchesterin katedraalissa lepäävän piispan Stephen Gardinerin transi-veistoksen. Samassa katedraalissa on pilvin pimein Englannin muinaisten kuninkaiden jäännöksiä somissa pikku arkuissaan ja tietysti haudattuna on myös Jane Austen.

janeausten

 

Advertisements
Posted in hautajaiset, hautausala, historia, huumori, kuolema, kuoleminen, tapahtumat, tutkimus | Leave a comment

Tutkijoita kirjallisuudessa: “Seksistä ja matematiikasta” sekä “Susanin vaikutus”

Velvollisuudentuntoisena ihmisenä olen lukenut kesällä romaaneja, enkä edes pelkästään dekkareita. Iida Rauman teos Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015) ja Peter Høegin Susanin vaikutus (Tammi 2015, alkuteos 2014, suomentanut Katriina Huttunen) tulivat luetuiksi peräkkäin ja päällekkäin. Keskityn seuraavassa pohtimaan niitä teemoja joista jotain ymmärrän, ensisijaisesti naispuolisen tutkijan saagaa akateemisessa maailmassa.

Kumpikaan teos ei sinänsä vakuuttanut kirjallisena esityksenä. (Yritän välttää juonipaljastuksia.) Rauman ratkaisu antaa teokselle kaksi kertojaa ei minusta toiminut: juuri kun oli tottunut yhteen, tuli ihan toisenlainen ihminen siihen. Tietenkin voi spekuloida, häiritsikö minua se, millainen tämä toisenlainen ihminen oli, mutta olisin kyllä pärjännyt matemaatikko-Erikan kanssa ihan loppuun saakka.

Høegin ongelmana oli jo aiemmin lukemassani Lumen tajussa (ja muuta en sitten ole häneltä lukenutkaan) tietynlainen poikkeusyksilöiden palvonta. Susanin vaikutuksessa ei esiinny mitään tavallisia pikku perhedraamoja tai keskinkertaisia älynlahjoja vaan superihmisten leiskuntaa ja juonia. Minusta ratkaisu on luvattoman helppo: sen kun panee superit tappelemaan keskenään supervoimillaan. Eräänlaista Marvelia lukeneistolle.

Myös Rauman kuvaama Erika on matemaattisilta lahjoiltaan superyksilö, mutta sentään sosiaalisilta taidoiltaan uskottavan nolla. Kehitysvammaisen siskon mukanaolo siinä mitassa kuin sitä nähdään selittyy kaiketi jotenkuten loppuratkaisulla. Yhteistä Høegin kanssa on jälleen, kauan kaivatut mysteerit saavat selityksen ja ne ovat lopulta perhemysteerejä. Ilman perheessä tai suvussa kulkevia traumoja ei kai enää osata kirjoittaa mitään.

Sen paremmin Erika kuin Susankaan eivät ole tyypillisiä akateemisia naisia. He ovat niin superlahjakkaita, etteivät heitä ole koskaan vaivanneet rahoituspulmat tai vaikeudet päästä merkittäviin konferensseihin tai julkaisuihin. Eikä varsinkaan huijarisyndrooma. Nämä naiset rokkaavat, ja mikäs siinä. En minä välttämättä omista äljentelyistäni jaksaisi enää lukea, kun on hyvä tukiryhmä Facebookissa.

Pidinkö, suosittelenko? Totta hitossa. Sekä Rauma että Høeg latelevat välillä mainioita sitaatteja, ja superihmisistä lukeminen on virkistävää vaikkei aina uskottavaa. Raumalla on ihan tavallisia ihmissuhdepulmia  mukana, tai ainakin itse tunnistan nuoruuden tempoilun vaikka seksuaalivähemmistöjen parissa liikutaankin. Susanin suhde äitiyteen taas menee jonnekin tuntemani normaalin alueelle kaikesta melskaamisesta ja erityisyydestä huolimatta. Että eivät nämä nyt pelkkää olympolaista kuohuntaa ole. Tosin kummassakin naimisesta on kaikenlaista selkkausta seurauksena kuin antiikin taruissa ikään.

Posted in feminismi, kirjallisuus, perhe, sankaruus, sukupolvet, tutkijanura, tutkimusrahoitus | Leave a comment

Historiaa, verta ja suolenpätkiä

Raflaava otsikko vetäköön huomion vähemmän tärkeään aiheeseen, nimittäin siihen, miten ihmiset mielellään arvioivat menneisyyttä omaksi edukseen tai ainakin huvikseen.

Asiahan ei minua sinänsä koske, mutta on se hauskaa kun on aina luullut ja sitten kuulee muuta. Ensiksi tämä nykyisen kotipaikkani läheinen Siikakoski, jonka historiasta olen ollut lievästi kiinnostunut kun koiran kanssa larppaan Teuvo Tuliota sen partaalla harva se päivä.

Esimerkiksi Kotkan historia I (1953) kertoo 1300-luvulta alkaen, miten Siikakosken kalastusoikeudet kuuluivat ensin Vadstenan luostarille ja myöhemmin, kun tuota rajaa siirreltiin ees taas, Valamolle. Näin kertoo myös kosken vieressä oleva opastaulu ja tiedon ovat poimineet kirjaansa Kotka – karu ja kaunis myös Juha Metso ja Matti Tieaho (2017).

Metson ja Tieahon mukaan myös keisari Aleksanteri III, joka pykäsi kalastusmajansa tuonne Langinkoskelle vähän kauemmas, kalasti oikeasti mieluummin Siikakoskella. Tästä tosin Lohikeskus Kotkan nettisivut vihjaavat, että kyllä keisari joutui tyytymään Langinkoskeen. Keisarillista kalastuselämää lainkaan tuntematta en yhtään osaa sanoa, missä Allu kalasti vai kalastiko lopulta missään. Sen tiedän, että keisarit voivat kyllä kuskauttaa itseään fisustamaan minne vain haluavat.

Silti oli hämmentävää lukea, miten Langinkoski-museon entinen intendentti Ylen haastattelussa ynnää koko lohibisneksen Langinkosken tilille, luostareista alkaen. Miksi täällä Siikakosken partahilla on Luostarinpolku, Munkkisaarenpolku ja saari nimeltä Munkholma, jää intendentiltä selvittämättä. Samoin se, miksi ortodoksinen kirkko edelleen järjestää ristisaattoja Langinkoskelta Munkkisaaren majalle.

Kysymys voi hyvin olla monimutkaisempi kuin lähteeni kertovat, eikä se minulle ole mikään sydämen asia. Paljon enemmän kiinnostaa vintagepuutarhamme, jonka historia ei ulotu vuotta 1952 kauemmaksi. Selvitin eilisiltana meillä useampana pensaana kukoistavan ruusun nimen (sic) (mutta ruumiita ei tullut) internetin ja professorien ja dosenttien avustuksella. (Historiantutkijoissa on vaikuttavan oppinut puutarhurijaosto, jos välttämättä halusitte tietää.) Sivusto Historialliset ruusut kertoo toinen toistaan kiehtovammista – ja harvinaisemmista – ruusuista, mutta kyllä tämä meidän robusti kaunottaremme on tavallisehko valamonruusu. Jota kasvaa täällä melkein joka pihalla, joko istutettuna tai itsestään levinneenä. Kestän tämän urheasti.

Henkilön Ilona Pajari kuva.

Sukututkimus ei koskaan ole minua erityisesti kiehtonut. Genetiikassa on aivan tarpeeksi, kun omissa ja veljen lapsissa on ällistyttäviä yhtäläisyyksiä edeltäviin polviin niin sielun kuin ruumiinkin alueella. Mutta kun puolison sukunimen takia otetaan yhteyttä ja heti toisesssa lauseessa rynnätään toteamaan, että se amerikkalainen filmitähti onkin toisella puolella Suomea asuneen sukuhaaran jälkeläinen, huvittaahan se. Asia kun on selvitetty aikanaan ja esimerkiksi mieheni ylioppilaskuva voisi tosiaan esittää Matt Damonia.

Laitoin kysyjälle sukuseuran yhteystiedot ja toivotin onnea. Enempää en asiaan sekaannu, ovathan sukuseurat keskimäärin yhtä hilpeitä paikkoja kuin taloyhtiöiden hallitukset.

Mutta hauskaa tämä aina välillä on. Luoja minua varjele tutkimasta ikinä mitään, mistä joku voisi saada aitoa iloa ja egobuustia missään inhimillisessä mielessä.

Posted in Amerikanserkut, historia, huumori, Kotka, kulttuuri, lapset, matkailu, puutarha, sukututkimus, uskonto | Leave a comment

Gradujen tieteellisyydestä ja toimittajien asiantuntemuksesta

Kaisa Kyläkoski jo ansiokkaasti kommentoi Suomen Kuvalehden merkillistä juttua “Uutiskynnys ylittyi: Tuore maisteri oli “tutkija”, joka oli tehnyt “löydöksiä”. Mainitsen vain pari asiaa, jotka ihmetyttivät erityisesti minua.

Ensin en ymmärtänyt otsikkoa. Jos maisteri palkataan tutkijaksi ja hän tekee löydöksiä, niin sitten se on niin eikä mitään lainausmerkkejä tarvita. Jutun luettuani käsitin, että ne ovatkin graduntekijöitä joiden tutkijuus tällä tavalla hapsutetaan.

Asiahan on sillä tavalla, että vanhan polven tutkijoissa lienee vielä niitäkin, joiden mielestä vasta väitellyt tohtori on tutkija ja muut ovat opiskelijoita. SK:n jutun peräänkuuluttaman vertaisarvioinnin kannalta asia on hieman toinen. Itsekin olen käyttänyt graduja arvioidessani asteikkoa, jonka mukaan laudatur eli korkein arvosana voidaan antaa opinnäytteelle, jonka tulokset voisi julkaista vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa. Asia ei siis ole niin yksinkertainen kuin se toimituksessa merkkimäärärajoituksen takaa näyttää.

Tieteellinen vertaisarviointi on raskasta puuhaa, eivätkä esimerkiksi kirjankustantajat siihen hevin ryhdy. Mieluummin julkaistaan kevyempää tekstiä, jopa ilman alaviitteitä. SK ilmeisesti ei kelpuuta tietokirjoja lähteikseen lainkaan. (Tietokirjan erottaa tiedekirjasta juuri tuo vertaisarviointi noin lähtökohtaisesti.) Vaan onko heillä varaa hakea tietonsa usein kalliin maksumuurin takana olevista kansainvälisistä tiedejulkaisuista? No tämä on jo ilkeää. Ei heillä ole siihen aikaa eivätkä he niistä mitään ymmärtäisi.

Kotimaiset gradutkin ottavat näköjään jo voimille. Mainitun jutun kuvaamat tutkimukset vaikuttavat nykyistä humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tuntevalle aivan kuranteilta tapauksilta. Lukematta ei pysty sanomaan tuloksista mitään. Kuten minä ja moni muukin tutkija on saanut huomata, toimittajalla voi olla valmis juttu päässään ja tutkijaa kaivataan lähinnä nyökyttelemään siihen päälle. Jos saa jutun tarkastettavaksi (aina ei todellakaan saa) on korjaaminen tuntikausien itkuinen tehtävä eikä siitä monesti ole paljon hyötyä.

Sille, että lehden otsikoijalla ja monesti jutun kirjoittajallakin mopo karkaa tutkimustulosten esittelyssä, ei tutkija voi mitään. SK:n jutun esittelemä todellinen ongelma on nimenomaan tämä. Gradujen epätieteellisyyden ottaminen maalitauluksi on asiatonta, koska ne eivät ole epätieteellisiä. Höpöhöpöllä ei pääse maisteriksi kuin ehkä Tapio Puolimatkalta. Mutta, kuten kaverille Facebookissa totesin, not on my watch.

Posted in media, tutkijanura, tutkimus | Leave a comment

Maaltapakoapurahakaavake F 16

Muistatteko, mikä oli suomalaisen yhteiskunnan suuri kipupiste ennen kuin sodat keksittiin 1990-luvulla siihen hommaan? Traumasta ei puhuttu, koska se oli monen ihmisen ikioma kokemus eikä mistään vielä edes periytynyt. Se oli maaltamuutto, “suuri muutto”, joka tapahtui erityisesti 1960-luvulla.

Suomesta muutettiin Ruotsiin, mutta vielä enemmän maalta kaupunkiin. Olisiko sittenkin kannattanut sotien jälkeen asuttaa evakot ja rintamamiehet pääosin kaupunkeihin eikä jakaa elinkelvottomia pientiloja kansalle? Yhteiskunnan murrosta siirrettiin pari vuosikymmentä eteenpäin. Kaupunkien asuntokanta ei tietysti tuolloin vetänyt sitäkään vähää asukkaita mitä maaseutu, joten kysymys on lähinnä teoreettinen.

Suomen kohdalla päätyi kuitenkin käymään niin, että kaupungistuminen, joka esimerkiksi Englannissa oli tapahtunut jo 1800-luvulla ja monessa muussa Euroopan maassa ennen toista maailmansotaa, tapahtui samassa rytäkässä niin sanotun 1960-luvun murroksen kanssa. Mielellään muistetaan poliittiset kuohunnat ja hipit, mutta todellinen muutos oli se, että yhä useampi asui kaupungissa ja yhä useampi pääsi opiskelemaan yliopistoon. Ja sairaalassa tietysti kuoltiin yhä useammin myös, koska kattava sairaalalaitos pystytettiin maahamme varsinaisesti vasta tuolloin.

Kun tulin opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1991, suuri muutto pomppasi kuin vieteriukko esille milloin mistäkin. Se oli se suuri kysymys, jota yhteiskuntatieteet olivat Suomessa kalibroituneet käsittelemään – olihan niiden nousu saman murroksen tulosta.

Aikansa kutakin, mutta toisen maailmansodan nostaminen yli paljon viimeaikaisemman trauman kertoo kaiketi siitä, että suuret nuoremmat ikäluokat eivät enää jaksaneet tutkia samoja asioita kuin omaa napaansa kaivelleen suuret ikäluokat. Ja koska meille nuoremmille ei tunnetusti ole tapahtunut kuin Neuvostoliiton hajoaminen, 1990-luvun lama ja internet, meissä ei ole mitään kiinnostavaa. Sodat sen sijaan! Saatoimme noin kollektiivisesti suorittaa isänmurhan ryhtymällä diggailemaan isovanhempiamme.

No, leukailu sikseen. Suuri muutto oli keskeinen osa kansallista itseymmärrystä, mihin viittaa tuo otsikkokin joka on jostain Turhapuro-elokuvasta, muistaakseni siitä ensimmäisestä vuodelta 1973 joka kantoi hahmon nimeä. Uunohan oli se vino peilikuva nuoresta miehestä, joka lähti kaupunkiin etsimään onneaan, eikä aivan perinteisin keinoin sitä kyennyt löytämään.

Ruotsinsuomalaisten toinen sukupolvi on alkanut löytää äänensä ja kertoa tarinansa, mutta onko maalta kaupunkiin muuttaneiden kohtalo kotimaassa niin yleinen, että siitä ei ole mitään kertomista? Paitsi ehkä kesälomamatka, kun ajettiin halki maan viikoksi riitelemään? Kun vanhemmilla ei ollut yhtään ystävää mutta keskikaljaa kului? Ymmärrämmekö enää edes, että se vaikuttaa ihmiseen jotenkin, kun hän muuttaa kokonaan toiselle seudulle ja toiseen elämäntapaan?

Kuulemma Suomessa on käynnissä jälleen “suuri muutto”, mutta elämäntavan muutos on harvemmin yhtä radikaali kuin menneinä vuosikymmeninä. Useimmilla on jo ennestään ollut sisävessa ja suihku käytössään, eikä medioissa juuri muuta esiinnykään kuin eriasteisesti urbanisoituneita ihmisiä. Ei tietysti esiintynyt ennenkään, paitsi koomisina hahmoina, mutta tarjontaa oli vähemmän.

Muutin perheeni kanssa Helsingistä Kotkaan puolisen vuotta sitten, ja olen yrittänyt havainnoida eroja ja muutoksia. Tietynlainen leppoisuus leimaa uutta kotiseutuamme verrattuna Helsinkiin, mikä ei ole kovin kaksinen havainto, mutta elettynä ihan merkityksellinen. Mieheni on täältä kotoisin, joten kotoutumistukea on saatavissa läheltä. Kipuilenko vielä joskus identiteettini kanssa, sen näkee sitten. Toistaiseksi muutos on ollut parempaan päin, vaikka olemmekin päässeet heti tutustumaan “tyhjenevän maaseudun” ongelmiin: lähikauppa lopetettiin ja joukkoliikenteen vuoroja muualle Suomeen on vähennetty rajusti. Ilmeisesti tavoitteena on, pyhistä puheista huolimatta, että ihmiset asuisivat vain Helsingissä tai ainakin kävisivät vain siellä.

Posted in asuminen, ikääntyminen, köyhyys, kokemus, kulttuuri, kuoleminen, perhe, sosiologia, sota, sukupolvet, suomalaisuus | Leave a comment

Kirjoitusretriitti Berliinissä ja muuta luksusta

Projektimme “Sota-ajan tulevaisuusvisiot. Julkinen keskustelu ja yksityiset tulkinnat vuosien 1941-1944 Suomessa” ei ollut käyttänyt budjetoituja matkarahojaan riittävästi, joten johtajamme prof. Tiina Kinnunen ehdotti, että lähtisimme viimeistelemään (you wish) tekstejämme porukalla Berliiniin juhannusta edeltävällä viikolla. Paikallinen Suomen-instituutti olikin miellyttävä ja rauhallinen työpaikka.

Kyseinen projekti on elämäni toinen Akatemian rahoittama tai ylipäänsä yhteishanke. Edellinen oli Keksityt sankarit vuosina 2006-2008. Siinä, samoin kuin nykyisessä projektissa, todella työskenneltiin yhdessä, jaettiin ideoita ja aineistoja. Hakemus pykättiin ryhmätyönä ja olemme kavereita edelleenkin.

Yhdessä kirjoittaminen voi olla tällaiselle vannoutuneelle introvertille epäilyttävä hanke, mutta kyllä se toimii. Meillä oli neljä päivää aikaa, ja kunakin käsiteltiin aina yhden tutkijan teksti. Vaihdoimme ideoita ja aineistoja, löimme lukkoon suuntaviivoja ja kehittelimme yhteisteoksen alku- ja loppulukuja. Rakentavassa hengessä tapahtunut kommentointi, jonka tavoitteena on nimenomaan auttaa tekstiä eteenpäin ja luoda visio (sic) siitä, millainen se lopulta on, on aika korvaamatonta. Olen erittäin kiitollinen siitä, että pääsimme tekemään näin.

Olisimme tietysti voineet tehdä saman lähempänäkin, mutta kun kerran rahaa oli eikä sitä oikein muuhunkaan voinut käyttää, kelpasi kesäinen Berliinikin. Kaupunki oli kaikille tuttu, eikä turismiin varsinaisesti olisi ollut aikaakaan. Silti ehdimme jutella muutakin kuin tarkkaan ottaen työasioita. Sekin edistää yhteistyötä, kun tietää missä oloissa toinen tekstiään vääntää. Suosittelenkin kaikkia projekteja ottamaan huomioon tämän mahdollisuuden, jos tilanne sen sallii.

Posted in arkistot, matkailu, myötätunto, sota, Suomen Akatemia, tutkijanura, tutkimus, tutkimusrahoitus | Leave a comment

Henkilökultista politiikkaan

Kotimaan politiikka oli viime viikolla mielenkiintoisempaa kuin aikoihin. Nyt, kun ihmiset kertaavat tapahtumia, tunnutaan ikävällä tavalla juuttuvan yhteen asiaan ja se on pääpahiksen eli Jussi Halla-ahon persoona. Journalismia on toki helpompi tehdä ihmisistä kuin asioista, ja historiaakin kirjoitetaan joskus tarkoituksella, joskus vahingossa nimenomaan yksilöiden kautta. On kuitenkin kokonaisuudelle vahingollista takertua kehenkään yhteen tyyppiin, oli kyse menneisyydestä tai nykyisyydestä. Ainakin, jos ei kontekstoida eikä pohdita asioita laajemmin.

Oma kantani Halla-ahon persoonaan on yksiselitteisen kielteinen. En lähde sen kummemmin argumentoimaan, minne hän minusta joutaisi. Arvatkaa huviksenne. Inho johtuu monesta eri seikasta, kuten 1) hänen kirjoituksensa 2) hänen tekonsa 3) se jengi, jonka keskuudessa pyörimällä hän toimintansa aloitti ja jonka keskuudesta hänen ydinkannattajakuntansa on peräisin.

Kyseessä ei ole vain muutaman kohua herättäneen blogikirjoituksen sutaissut nokkela tohtori, vaan äärioikeiston sekopäisten nettihäröjen jutuista mitä ilmeisimmin nauttinut ja alun perin ammentanut tyyppi. Netti nimenomaan on Halla-ahon poliittinen koti; kun esimerkiksi aikanaan hänen raiskaustoivotuksensa kohteeksi joutunut vihreä naispoliitikko meni tivaamaan anteeksipyyntöä, sankarimme änkytteli ja punasteli. Esiintyminen älykkönä seurassa, jossa keskimäärin yhdyssanat tuottavat vaikeuksia ja itse keksitytkin sivistyssanat menevät läpi, ei ole meillä tohtoripiireissä mikään saavutus. Minua lujaluonteisempi ja kovavatsaisempi tutkija Jussi Jalonen on asiasta useastikin kirjoittanut ja siihen perehtynyt. Minä olen kyennyt lähinnä tarkistamaan keskeisimmät lähteet ja sekin on ollut tuskaa.

Voimme väännellä loputtomasti monenkin ihmisen kohdalla hänen koulutustaan, parisuhdettaan, oletettua lapsilukuaan, menneisyyttään koulukiusattuna tai valitsemaansa erikoista opiskelualaa. Se on kuulkaa yks hailee sen rinnalla, mitä ihminen poliitikkona ajaa ja mitä asioita edustamalla hän on asemaansa päätynyt. Minulle on täysin käsittämätöntä, miten on voinut syntyä kyseisenlainen henkilökultti, mutta niin vain on syntynyt ja sitä tutkijat tutkikoot. Ken kykenee, on se sen verran sakeaa kamaa.

Se kuitenkin myös selittää, miksi syntyi niin erikoinen tilanne kuin toissa viikonloppuna perussuomalaisten puoluekokouksessa ja sittemmin hallituksen kanssa. Halla-aho ei ole varsinainen poliitikko perinteisessä,  puolueorganisaatiossa edenneessä ja työskennelleessä mielessä. Samoin hänen kannattajansa eivät ole perinteisessä mielessä poliittisia henkilöitä, jotka seuraavat maan asioita laajemmin, eikä heiltä voi odottaa normaalia poliittista toimintaa. Oli aivan tyhmää rellestää koko puoluejohto uusiksi, eikä sitä kenttää kiertänyt ja suhteita ikänsä solminut poliitikko olisikaan tehnyt.

Samasta syystä Halla-aho ei kelvanut hallitukseen, oli tietysti se korkeimman oikeuden tuomiokin mutta tuskin pahin este. Ei hänellä eikä hänen jengillään ole sellaista poliittista kokemusta, että heidän kanssaan voisi päättää maan asioista tai paljon mistään. Hurmoksellinen rasismi on sitten vielä oma lukunsa: kun se on ainoa poliittinen viesti, sen kanssa on vaikea tehdä yhteistyötä. Ihan tavallinen rasismi on kyllä hallituskelpoista, senkin saimme nähdä.

Henkilöä pohdittaessa ja hänestä kirjoitettaessa on syytä keskittyä oleellisiin asioihin. Mitä ihminen ajaa, mihin hän pyrkii, miten hän on asemaansa päätynyt. Tällaisesta journalismista saa tietysti pääministerin peräänsä, mutta niin se pitäisi tehdä.

Ihmiset itsessään eivät ole kovin kiinnostavia. Viime talvena olin menossa lasteni kanssa elokuviin, kun saman teatterin aulassa Halla-aho valitsi irtokarkkeja kahden lapsensa kanssa. Sinisessä toppatakissa harva meistä on kovin demonisen kansankiihottajan oloinen. Olin usein ajatellut sanovani pari valittua sanaa, jos satutaan naamakkain, eikä minua tunneta siitä, etten ihmisille usein sanoisikin, mutta oli lapset ja kaikki, ei sitä viitsi. Toisin kuin Halla-aho, minä arvostan kaikkia lapsia heidän syntyperästään huolimatta. Ja siksi minä inhoan häntä ja olen hänen kanssaan niin eri puolella kuin vain voi olla. Tällainen on se toinen ääripää: säälii jopa vastapuolen lapsia.

Henkilökulttia voi vahvistaa myös vastustamalla sitä. Ei kannata lähteä tekemään edes verbaalisten hyökkäysten marttyyreita ihmisistä, joiden edustama uhka ei todellakaan piile heidän liikkumisessaan julkisilla paikoilla, vaan asioissa joita he edustavat. Edellytän, että politiikkaa seuraavat ihmiset perehtyvät niihin ja pitävät niitä ensisijaisina pohtiessaan maan tilaa ja tulevaisuutta.

Posted in äärioikeisto, historia, maskuliinisuus, media, myötätunto, politiikka, rasismi | Leave a comment