Kirjoitusretriitti Berliinissä ja muuta luksusta

Projektimme “Sota-ajan tulevaisuusvisiot. Julkinen keskustelu ja yksityiset tulkinnat vuosien 1941-1944 Suomessa” ei ollut käyttänyt budjetoituja matkarahojaan riittävästi, joten johtajamme prof. Tiina Kinnunen ehdotti, että lähtisimme viimeistelemään (you wish) tekstejämme porukalla Berliiniin juhannusta edeltävällä viikolla. Paikallinen Suomen-instituutti olikin miellyttävä ja rauhallinen työpaikka.

Kyseinen projekti on elämäni toinen Akatemian rahoittama tai ylipäänsä yhteishanke. Edellinen oli Keksityt sankarit vuosina 2006-2008. Siinä, samoin kuin nykyisessä projektissa, todella työskenneltiin yhdessä, jaettiin ideoita ja aineistoja. Hakemus pykättiin ryhmätyönä ja olemme kavereita edelleenkin.

Yhdessä kirjoittaminen voi olla tällaiselle vannoutuneelle introvertille epäilyttävä hanke, mutta kyllä se toimii. Meillä oli neljä päivää aikaa, ja kunakin käsiteltiin aina yhden tutkijan teksti. Vaihdoimme ideoita ja aineistoja, löimme lukkoon suuntaviivoja ja kehittelimme yhteisteoksen alku- ja loppulukuja. Rakentavassa hengessä tapahtunut kommentointi, jonka tavoitteena on nimenomaan auttaa tekstiä eteenpäin ja luoda visio (sic) siitä, millainen se lopulta on, on aika korvaamatonta. Olen erittäin kiitollinen siitä, että pääsimme tekemään näin.

Olisimme tietysti voineet tehdä saman lähempänäkin, mutta kun kerran rahaa oli eikä sitä oikein muuhunkaan voinut käyttää, kelpasi kesäinen Berliinikin. Kaupunki oli kaikille tuttu, eikä turismiin varsinaisesti olisi ollut aikaakaan. Silti ehdimme jutella muutakin kuin tarkkaan ottaen työasioita. Sekin edistää yhteistyötä, kun tietää missä oloissa toinen tekstiään vääntää. Suosittelenkin kaikkia projekteja ottamaan huomioon tämän mahdollisuuden, jos tilanne sen sallii.

Posted in arkistot, matkailu, myötätunto, sota, Suomen Akatemia, tutkijanura, tutkimus, tutkimusrahoitus | Leave a comment

Henkilökultista politiikkaan

Kotimaan politiikka oli viime viikolla mielenkiintoisempaa kuin aikoihin. Nyt, kun ihmiset kertaavat tapahtumia, tunnutaan ikävällä tavalla juuttuvan yhteen asiaan ja se on pääpahiksen eli Jussi Halla-ahon persoona. Journalismia on toki helpompi tehdä ihmisistä kuin asioista, ja historiaakin kirjoitetaan joskus tarkoituksella, joskus vahingossa nimenomaan yksilöiden kautta. On kuitenkin kokonaisuudelle vahingollista takertua kehenkään yhteen tyyppiin, oli kyse menneisyydestä tai nykyisyydestä. Ainakin, jos ei kontekstoida eikä pohdita asioita laajemmin.

Oma kantani Halla-ahon persoonaan on yksiselitteisen kielteinen. En lähde sen kummemmin argumentoimaan, minne hän minusta joutaisi. Arvatkaa huviksenne. Inho johtuu monesta eri seikasta, kuten 1) hänen kirjoituksensa 2) hänen tekonsa 3) se jengi, jonka keskuudessa pyörimällä hän toimintansa aloitti ja jonka keskuudesta hänen ydinkannattajakuntansa on peräisin.

Kyseessä ei ole vain muutaman kohua herättäneen blogikirjoituksen sutaissut nokkela tohtori, vaan äärioikeiston sekopäisten nettihäröjen jutuista mitä ilmeisimmin nauttinut ja alun perin ammentanut tyyppi. Netti nimenomaan on Halla-ahon poliittinen koti; kun esimerkiksi aikanaan hänen raiskaustoivotuksensa kohteeksi joutunut vihreä naispoliitikko meni tivaamaan anteeksipyyntöä, sankarimme änkytteli ja punasteli. Esiintyminen älykkönä seurassa, jossa keskimäärin yhdyssanat tuottavat vaikeuksia ja itse keksitytkin sivistyssanat menevät läpi, ei ole meillä tohtoripiireissä mikään saavutus. Minua lujaluonteisempi ja kovavatsaisempi tutkija Jussi Jalonen on asiasta useastikin kirjoittanut ja siihen perehtynyt. Minä olen kyennyt lähinnä tarkistamaan keskeisimmät lähteet ja sekin on ollut tuskaa.

Voimme väännellä loputtomasti monenkin ihmisen kohdalla hänen koulutustaan, parisuhdettaan, oletettua lapsilukuaan, menneisyyttään koulukiusattuna tai valitsemaansa erikoista opiskelualaa. Se on kuulkaa yks hailee sen rinnalla, mitä ihminen poliitikkona ajaa ja mitä asioita edustamalla hän on asemaansa päätynyt. Minulle on täysin käsittämätöntä, miten on voinut syntyä kyseisenlainen henkilökultti, mutta niin vain on syntynyt ja sitä tutkijat tutkikoot. Ken kykenee, on se sen verran sakeaa kamaa.

Se kuitenkin myös selittää, miksi syntyi niin erikoinen tilanne kuin toissa viikonloppuna perussuomalaisten puoluekokouksessa ja sittemmin hallituksen kanssa. Halla-aho ei ole varsinainen poliitikko perinteisessä,  puolueorganisaatiossa edenneessä ja työskennelleessä mielessä. Samoin hänen kannattajansa eivät ole perinteisessä mielessä poliittisia henkilöitä, jotka seuraavat maan asioita laajemmin, eikä heiltä voi odottaa normaalia poliittista toimintaa. Oli aivan tyhmää rellestää koko puoluejohto uusiksi, eikä sitä kenttää kiertänyt ja suhteita ikänsä solminut poliitikko olisikaan tehnyt.

Samasta syystä Halla-aho ei kelvanut hallitukseen, oli tietysti se korkeimman oikeuden tuomiokin mutta tuskin pahin este. Ei hänellä eikä hänen jengillään ole sellaista poliittista kokemusta, että heidän kanssaan voisi päättää maan asioista tai paljon mistään. Hurmoksellinen rasismi on sitten vielä oma lukunsa: kun se on ainoa poliittinen viesti, sen kanssa on vaikea tehdä yhteistyötä. Ihan tavallinen rasismi on kyllä hallituskelpoista, senkin saimme nähdä.

Henkilöä pohdittaessa ja hänestä kirjoitettaessa on syytä keskittyä oleellisiin asioihin. Mitä ihminen ajaa, mihin hän pyrkii, miten hän on asemaansa päätynyt. Tällaisesta journalismista saa tietysti pääministerin peräänsä, mutta niin se pitäisi tehdä.

Ihmiset itsessään eivät ole kovin kiinnostavia. Viime talvena olin menossa lasteni kanssa elokuviin, kun saman teatterin aulassa Halla-aho valitsi irtokarkkeja kahden lapsensa kanssa. Sinisessä toppatakissa harva meistä on kovin demonisen kansankiihottajan oloinen. Olin usein ajatellut sanovani pari valittua sanaa, jos satutaan naamakkain, eikä minua tunneta siitä, etten ihmisille usein sanoisikin, mutta oli lapset ja kaikki, ei sitä viitsi. Toisin kuin Halla-aho, minä arvostan kaikkia lapsia heidän syntyperästään huolimatta. Ja siksi minä inhoan häntä ja olen hänen kanssaan niin eri puolella kuin vain voi olla. Tällainen on se toinen ääripää: säälii jopa vastapuolen lapsia.

Henkilökulttia voi vahvistaa myös vastustamalla sitä. Ei kannata lähteä tekemään edes verbaalisten hyökkäysten marttyyreita ihmisistä, joiden edustama uhka ei todellakaan piile heidän liikkumisessaan julkisilla paikoilla, vaan asioissa joita he edustavat. Edellytän, että politiikkaa seuraavat ihmiset perehtyvät niihin ja pitävät niitä ensisijaisina pohtiessaan maan tilaa ja tulevaisuutta.

Posted in äärioikeisto, historia, maskuliinisuus, media, myötätunto, politiikka, rasismi | Leave a comment

Presidentti Mauno Koiviston televisioidut hautajaiset someseurantana – raportti ja arvio

Valtiollisten hautajaisten televisiointi yhdistettynä sosiaaliseen mediaan (tässä tapauksessa Facebook) antaa mahdollisuuden koota asiantuntevan paneelin pohtimaan tilaisuuden yksityiskohtia ja luonnetta. Nähdäkseni tässä ei ole mitään epäkunnioittavaa tai etäännyttävää. Jos ihminen on historioitsija, etnologi, sotilas tai pappi, hänellä on asiasta muutakin sanottavaa kuin yhteisen kansallisen surun kokemus. Tässä koottuna asioita, jotka kiinnittivät huomiota somessa ja kotisohvalla, kun Yle lähetti suorana presidentti Mauno Koiviston hautajaiset helatorstaina 25.5.2017.

Ohjelmaa edelsi Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen haastattelu. Toimittaja Jari Korkki lähti kenties liikaa heruttelun tielle kysyessään, miltä Liikasesta mahtaa kirkossa tuntua. Liikanen näet liikuttui syvästi ja kykeni tuskin toteamaan, että ajatukset ovat varmasti Koiviston omaisten luona.

On syytä kiittää toimittajia, jotka juonsivat lähetyksen. Vaikka sekaan mahtui “Aleksanteri Suuren patsas” ja outo valinta lausua Saima Harmajan eroottisehko runo saavuttaessa Hietaniemeen, yleisesti ottaen tunnelma tavoitettiin hyvin ja kommentointi oli asiantuntevaa.

Valtiollisten hautajaisten sotilaallisuutta voi joku moittia, ja se myös vinouttaa tilaisuuden sukupuolijakaumaa entisestään. Mutta mikä taho tässä maassa saa yhtä tehokkaasti järjestettyä tällaisen tapahtuman? Ihmisenä, jonka häät järjesti periaatteessa samainen taho, ei tule mieleen.

Cantores Minores tuo aina inhimillisen lisänsä mihin tahansa tilaisuuteen. Pojilla ei ole tukka- eikä partakoodia. Ja laulavat tietysti hienosti. Kaartin soittokunta samoin on maamme parhaita bändejä, mikä on usein tullut todettua.

Koiviston omaisten punaisissa kukissa näen symboliikkaa: paitsi rakkauden, myös aatteen värin. Olen tietoinen siitäkin, että joinakin aikoina joissain hautajaisissa ei tulipunaisia ruusuja olisi saanut näkyä lainkaan.

Seppelten laskusta tulee mieleen se, että tavallisissakin hautajaisissa voisi harkita, kannattaako yli viiden ihmisen tunkea mukaan alttarille kun kuitenkin vain yksi lukee tekstin. Penkissä seisomaan nouseminen ajaisi saman asian.

Seuraavaksi raatimme kiinnitti huomiota siihen, että pääministeri Sipilä ei osallistunut virteen (600), vaikka on uskovainen mies. Tähän kommentoitiin toisaalta: “Yhteiset talkoot.”

Piispa Eero Huovisen puhuessa ajattelin ensiksi, että ei vain Koiviston presidenttiaikana puhuttu sotaveteraaniudesta paljonkaan. Ja miksi olisi puhuttu, olihan hänen ikä- ja asetovereitaan hengissä vielä vaikka kuinka, ei se presidentille ollut erityinen ansio. Mutta sitten Huovinen pääsi korostamaan Koiviston humaaniutta, myös sotavankien kohtelussa. Samoin tuli näpäys nykyajan papistolle: “Armon sanat ovat tärkeämmät kuin arvojen sanat.”

Huovinen totesi useaan kertaan, että Koivisto oli lähdössä “viimeiselle maalliselle matkalle”. Pelkkä viimeisestä matkasta puhuminen tarkoittaisikin, että puhuja ei usko ylösnousemukseen.

Niin tärkeä kappale kuin Veteraanin iltahuuto monelle onkin, en voi kuin sanoa että musiikkiesityksenä se on aina kaamea. Edes Jorma Hynninen ei kyennyt sitä pelastamaan. Joskus sen esittäminen on jossain kirkossa kielletty liian maallisena kappaleena, mutta epäilen syyn olevan papin herkkäkorvaisuudessa. Samalla perusteellahan voisi kieltää aiemmin Koiviston hautajaisissa esitetyn Sydämeni laulun. Siis maallisena, Sibelius sentään osasi säveltää.

Pappisjäsenemme kiinnitti huomiota siihen, että Huovinen siunasi vainajan koko nimellä, ei vain etunimillä kuten kirkkokäsikirja ohjeistaa.

“Eli veikkaan että tässä mentiin kokonaan sen mukaan, kuinka niin Huovinen kuin Koivistokin olivat lapsena oppineet. Myös virsi Sua kohti, Herrani oli paitsi vanhoilla sanoilla, myös 3/4 -tahdissa, kun taas nykyisessä virsikirjassa on alkuperäinen 4/4 sävelmä.”

Pyrkimys säilyttää vainajan elämän aikainen tunnelma on osa nykyistä hautauskulttuuria, mutta myös kunnianosoitus itsessään.

Presidentti Sauli Niinistön puhe oli erinomainen: kuvasi Koiviston elämää ja aikakauden historiaa kuten myös ihmistä itseään. Puolisosta puhumisen kohdalla saimme kollektiivisen kyyneleen silmään.

Seppeleiden kanssa oli jälleen touhua ja odottelua. Kuitenkin niiden lasku on oleellinen osa rituaalia, ja mukaanhan ne on otettava. Valtiollisissa hautajaisissa kadetit saavat tämän kunnian.

Narvan marssi kuuluu presidenttien hautajaisiin, ja yleensä sotilas- ja veteraanihautajaisiin. Tälläkin kertaa se oli hyvin tunnekylläinen kokemus. Lähti kuulemma liian nopeassa tempossa, mutta ihmisten marssittavana ehkä parempi näin.

Liikuttavin kohta oli rouva Tellervo Koivisto katsomassa autoon katoavaa arkkua. Tätä kirjoittaessakin vielä itkettää.

Surusaaton edetessä tulivat puheeksi mittavat turvajärjestelyt. Mahtoiko niitä huomata paikan päällä.

Suomen Pankin kohdalla pysähtyminen kuului tietenkin asiaan. Päävartion kohdalla juontajan toteamus “tarkastaa sotilasosaston vielä viimeisen kerran” meni ehkä kuitenkin kansanperinnepuolelle. Presidentinlinnan kohdalla linnan lippu laskettiin minuutiksi puolitankoon ja nostettiin sitten uudelleen ylös. Hienosti oli väkeä saattoa katsomassa, kuulemma 30 000. “Mannerheimin ratsastajapatsaan silmien alla” oli kenties myös hieman maaginen lausahdus.

Pappisjäsen totesi, että hän ei tiedä, luetaanko haudalla yleensä rukousta, hän ei näin tee. Piispa Huovisen ratkaisu toimia näin sopi kuitenkin hyvin tilaisuuteen. Perinteisin tapa on laulaa haudalla virsi “Sun haltuus rakas isäni”.

Koiviston laskivat hautaan hänen entiset adjutanttinsa, joista osa oli jo luonnollisesti hieman iäkkäitä. Sotilasasiantuntija tiesi kertoa, että osa heistä on erityisen tarkkoja tällaisissa tilanteissa; toivottavasti ei jäänyt sanomista jälkikäteen.

Etnologikollega kiinnitti huomiota siihen, miten avoin hauta rajattiin kuvista pois viimeiseen asti. Nykyajan hienotunteisuutta.

Rouva Koiviston kukan laskua edelsi pitkähkö tauko, minkä tulkitsin johtuvaksi epätietoisuudesta miten edetä. Tämä on tavallista kaikissa hautajaisissa, ihmisiä olemme jokainen.

“Se ääni, kun avoimeen hautaan heitetty ruusu töpsähtää arkun kanteen, on kovin lopullinen ja lohduton.”

“Oi kallis Suomenmaa” on kappaleena kaunis, mutta nykyihminen pysähtyy aina “henkensä halvan sulle antanut on” -kohdassa. Ylioppilaskunnan laulajat esitti. (Ylelle tiedoksi: se ei ole “kaunis” Suomenmaa.)

Koiviston haudalla kävi illan mittaan tuhansia ihmisiä ja kävijöitä riittää edelleen. Koivisto oli pidetty presidentti, vaikka muistan häntä myös kritisoidun aikanaan. Vuosien viisaus näyttää monen asian lopullisen laidan.

Mauno Koivisto oli kasvuvuosieni presidentti, ikävuoteni yhdestätoista kahteenkymmeneenkolmeen kuluivat hänen hallitsemassaan Suomessa. Monen mielestä nyt meni viimeinkin mailleen myös hyvinvointiyhteiskunta. Eniten kuitenkin liikutti pitkän avioliiton päättyminen, vaikka toivonkin kantavani osani aikanaan yhtä hyvin kuin rouva Koivisto, jos siihen päädytään.

Posted in etnologia, hautajaiset, hautausmaa, historia, jatkosota, kuolema, lohdutus, luterilaisuus, media, musiikki, myötätunto, naiseus, politiikka, sankaruus, sota, sukupolvet, sureminen, terrorismi, tunteet, tuonpuoleinen | Leave a comment

Tutkijan viestintää

Tutkimustieto on hyvin erilaista kuin journalismi, ja usein tutkija huomaa monipolvisten pohdiskeluidensa muuntuneen lähes tunnistamattomiksi esimerkiksi lehtijutussa. Mikä ei ole sinänsä toimittajan vika, vaan kommunikoinnin.

Tutkijoidenhan pitäisi kirjata mediaesiintymisensä ja muut hilipatipippansa yliopiston rekistereihin, mutta en ole oikein koskaan oppinut pitämään lukua niistä. (Olen vaarallinen anarkisti.) Kyse ei ole niinkään siitä, että näitä olisi aivan jatkuvasti, tai en arvostaisi viestimien antamaa huomiota. Tai siitä, että pitäisin lehtijuttuja tai radiohaastatteluja merkityksettöminä. Ne vain eivät tarkkaan ottaen ole minun tekemääni työtä, joten joku muu laskekoon ne hyväkseen. Jos niistä joku saa jonkin positiivisen kimmokkeen johonkin, se on tietysti hyvä asia. Minuun otetaan hyvin harvoin yhteyttä.

Mediaesiintyminen tuntuu monesta hankalalta ja kiusalliselta. Aikaa on radiossa vähän ja telkkarissa jotenkin vielä vähemmän. Kysymykset on usein annettu etukäteen, mutta tilanne elää eikä tutkija parka saakaan sanottua mitä piti. Lehdessä toimittaja toimittaa vuosia kirjoittamiseen uhraavan ihmiset jorinat luettavaan muotoon. Usein tutkijalle jää turhautunut olo, kun haastattelu loppui alkuunsa eikä muistuttanut hänen työtään juuri lainkaan.

Kun on aikansa toistanut melko lailla samaa viestiä suomalaisesta kuolemankulttuurista, se alkaa kiteytyä. Jokaisella on omansa, minulla on nämä. Jos piti vain kysyä pari juttua, tästä voi kopioida. Tai jos aikoo haastatella, tässä pohjat siitä mitä luultavasti puhun.

  1. Suomalaisen kuolemankulttuurin keskeinen muutos on muutos kuolevan ja vainajan vierellä kulkemisesta kuolevan ja vainajan luona vierailemiseen. Kuollaan sairaalassa, ei kotona, ruumis on ruumishuoneella, ei kotona, saattoväki kokoontuu kappelissa, ei kotona.
  2. Kuolemanrituaalit olivat vielä sata vuotta sitten julkinen asia: hautajaiset olivat usein ihmisen suurin juhla. Sittemmin alettiin korostaa tunteita, ja pienissä hautajaisissa niiden ajateltiin pääsevän paremmin esille. Nykyään surusta puhutaan mediassa paljon, mutta vainajaan keskittyvät rituaalit ovat harvoin erityisen suureellisia. Valtiolliset hautajaiset ovat jäänne ajoilta, jolloin kaikki merkkihenkilöt ja mahdollisuuksien mukaan muutkin haudattiin suuren saattoväen ja saattueen kera.
  3. Länsimainen kuolemasuhde on viime vuosikymmeninä muuttunut painottamaan ennen kaikkea omaisten surua. Kuolemasta puhutaan selviytymistarinana, jonka jälkeen ainakin julkkisten jutuissa ollaan entistä vahvempia ja viisaampia. Kuolleista tulee tavallaan oman egon ja imagon käyttöainetta. Tämä on kärjistetty näkemys, mutta moni surua koskeva tarina noudattaa jonkinlaista sankaritarinan kaavaa. Ajatus, että surusta ei selviydyttäisi, on pelottava – olla koko elämänsä kuoleman leimaama? Vaikka moni ihminen onkin.
Posted in media, tutkijanura | Leave a comment

Kuoleman tyhjentäminen eli mitä haluan sanoa juhlarahakohusta

Ensin en nimittäin ajatellut sanoa mitään. Kuolemantutkijana joudun kuitenkin toteamaan, että naiivi kuvitelma kuoleman tulemisesta jotenkin lähemmäs ihmisiä, kun sitä nähdään ja siitä puhutaan, ei pidä millään lailla paikkaansa ja sen(kin) tämä viime aikojen merkillinen tapahtumasarja todistaa. Tämä kirjoitus on Noora Kotilaisen ja Saara Särmän blogikirjoituksen inspiroima; ilman heidän tekstiään en olisi osannut pukea omia ajatuksiani luettavaan muotoon.

Aikoina, jolloin ihmiset vielä menivät kuoleman jälkeen johonkin, heillä oli yksilöllinen kohtalonsa. Heidän näkemisensä oli tärkeää, paitsi siksi, että voitiin olla varmoja kuoleman tapahtumisesta ja toimia sen mukaan, myös siksi, että vainajan ulkomuodosta voitiin päätellä monenlaisia asioita.

Rauhallinen ilme, jopa hymy, kertoi että taivaaseen mennään. Ahdistunut ja tuskainen kuolema viittasi paholaisen olleet paikalla viime hetkinä. Jos oikea silmä jäi auki, vainaja katsoi miespuolista seuraajaa, jos vasen, niin nainen.

Ruumiiden kunnioittava käsittely oli myös tärkeää. “Ruumiita kuin puita pinossa”, muisteltiin olleen 1860-luvun suurten nälkävuosien aikaan (Kun halla nälän tuskan toi, SKS 1990). Äkillisesti tai tuntemattomasta syystä kuolleita vainajia pelättiin.

Sittemmin vainajien näkeminen on harvinaistunut, ja vuosikymmenien ajan sitä pidettiin korkeintaan traumatisoivana. Opittiin puhumaan surutyöstä ja sen myötä läheisten vainajien näkemistä alettiin uudelleen suositella, mutta ei vainajan itsensä takia. Vaan siksi, että sureva omainen “toipuisi” surusta nopeammin ja, kuten on tapana toiveikkaasti sanoa, selviytyisi ja jopa voimaantuisi kokemuksestaan.

Kuolemasta puhuminen ja sen esittäminen ovat muuttuneet abstraktioiksi kuten kuolemakin. Painopiste on elävissä, koska vainajat eivät enää mene minnekään. Korkeintaan heistä tulee “kattokruunun ympärillä lenteleviä enkeleitä”, kuten Pirjo Hassinen kuvaa kirjassaan Mansikoita marraskuussa. Kuolemakin on olemassa vain eläviä varten – vahvistavana kokemuksena, rahastettavana julkisuutena tai oman taiteellisen uran edistäjänä.

En mitenkään pysty kuvittelemaan, että edes kuvataiteilija ei olisi osannut arvata, millaisen reaktion hänen juhlarahoihin kopioimansa kuvat herättävät. Ruumiilla huoraamista harrastavat nykyään tietysti kaikki, tiedotusvälineistä yksittäisiin somettajiin. Mitään arvoa näin esitetyillä vainajilla ei ole, ei yksilöllistä kohtaloa, ei merkitystä muuna kuin symbolina tai taloudellisen hyödyn tai egonpullistuksen välineinä. “Minä näen, minä esitän.”

Sodissa kuolleiden kunnioittaminen on monelle tärkeää. Toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa omista kaatuneista ei sopinut julkaista kuvia; vihollisen kaatuneiden kanssa ei ollut niin tarkkaa. Kun ajatellaan juhlarahaformaattia, voidaan kysyä, keitä pian kuolevien tai kuolleiden juhlarahojen kuvien ajatellaan esittävän. Suomen valtion vihollisia, joiden peittoamista näin juhlistetaan?

Lienemme lähestymässä Joakim Pirisen Sokeri-Sakari-sarjakuva-albumissaan kuvaamaa tilannetta, jossa Sakari on töissä auttavassa puhelimessa. Kysymykseen, mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen sankarimme vastaa: “Sut kuivataan, vedetään myllyn läpi ja myydään patjantäytteeks.” Sitähän meille ruumiit ja vainajat nykyään lähinnä ovat: käytettävä hyödyke, joka auttaa meitä nukkumaan yömme paremmin.

Posted in hautajaiset, kulttuuri, kulutus, kuolema, kuoleminen, media, mentaliteetti, mielipiteet, myötätunto, nationalismi, pakolaiset, politiikka, sankaruus, sureminen, surutyö, talous, terapia, tunteet, tuonpuoleinen, uskonto, väkivalta, viihde | Leave a comment

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017.

Marko Annalan omaelämäkerrallista Värityskirjaa on ylistetty paljon, ja vaikka Mokoman lyriikoiden järähtelevää ilmaisua odottava ehkä hieman pettyy – mikä on hyväksi, proosassa ei mutaforia kaivata samalla lailla – Mokoman lyriikoiden ihmiselämän ymmärrys on läsnä myös tässä teoksessa.

Lähestyn asiaa näin kuluttajansuojan näkökulmasta, koska olen itsekin jonkinasteinen fani muutamalla keikalla käytyäni ja levyjä hankittuani. Voimme aina kritisoida kirjailijaksi ryhtyviä muusikoita: kustantamo hieroo karvaisia käsiään helpon markkinoinnin edessä ja tässäkin teoksessa on juuri se 203 sivua. Toisaalta asia ei olisi pitkittämisestä parantunut vaan se on hyvä juuri näin.

Tavallaan Värityskirja on tyypillinen henkilö- ja bändihistoria, joskin sellaiseksi miellyttävän ilmava. Annala ymmärtää, miten kiinnostavia loputtomat kiertuetarinat ja soittajapohdinnat ovat, tai ainakin että ne on kerrottu jo aika moneen kertaan näin keski-ikäisen näkökulmasta.

Siinä mielessä Värityskirja ei tyypillinen musiikkialan ihmisen teos, että siinä käsitellään mielenterveysongelmia avoimesti ja nimeltä mainiten. Annalan sairaus on masennus, joka juontaa juurensa yläasteen rankkaan koulukiusaamiseen. Tästä syystä Värityskirjaa (jonka nimi lienee ironinen kommentti mielenrauhaa värittämällä lupaaville kirjoille) voi suositella niillekin, joita Mokoman musiikki tai Annalan persoona eivät kiinnosta pätkääkään.

Muutamia perusasioita, jotka tulevat selväksi:

  1. Liikunta ei auta masennukseen. Pahimmillaan masennus heittää kropan niin sekaisin, että liikkuminen ylipäänsä on vaikeaa eikä lenkkeilystä tule mitään. Annala kertoo vetäneensä festivaalikeikan vartalon toinen puoli puutuneena. Ei auta edes elämän mieluisin homma, kun on tilanne päällä.
  2. Luonto ei auta masennukseen. Annala soittaa mielenterveyspolille yksinäiseltä mökkireissulta. Ahdistus on liian paha.
  3.  Menestys ja onnellinen perhe eivät estä ihmistä masentumasta. Taudin juuret ovat syvemmällä.
  4. “Me teimme sinusta taiteilijan” ei ole mikään puolustus kiusaajilta. Kärsimys ei jalosta vaan aiheuttaa pahimmillaan elämänmittaisen sairauden.
  5. Väsymys, tai pikemminkin ylirasitus on masennuksen uusimisen tai mikä ettei synnynkin ydin ja lepo välttämätöntä toipumiselle.

Annala ei mainitse itsetuhoisia ajatuksia käsittääkseni kertaakaan, mikä on sinänsä mielenkiintoista. Joko niitä ei ole ollut tai hän ei halua korostaa aihetta. Toinen tärkeä seikka on se, että hänen mukaansa mielenterveyspalveluja on aina ollut saatavilla. Niihin pitää vain tajuta hakeutua. Annalan, ja miksei kenen tahansa masennus on hiipivää sorttia eikä ihminen itse helposti huomaa että nyt taas viiraa. Lääkitys ja sen vaikutukset ovat läsnä melko vähän, mutta Annalan kaltaisessa vaikeassa masennuksessa tabuja kuluu väkisinkin. Vaikeissa sairauksissa kuluu aina.

En tiedä miten Värityskirja tehoaa sellaiseen, jolla ei ole aiheeseen omakohtaista kosketusta. Jos on, se vie hetkellisesti aika syvälle. Mutta tuo kokoamani lista voisi olla kenen tahansa aiheesta kiinnostuneen huoneentaulu. Paskapuheet pois, kyseessä on hoitoa vaativa sairaus joka ei parane sillä että käsketään piristyä.

Naistenlehden haastattelussa Annala pohtii teoksen teemoja eteenpäin ja korostaa masennuksen fyysisyyttä. “Kannattaa ajatella, että masennus ei ole sairaus vaan ominaisuus”, otsikko tiivistää. Jatkaisin metaforaa vielä pitemmälle: masentunut ihminen on kuin ranskalainen auto, jossa ei ole vikoja vaan ominaisuuksia. Sitä pitää hoitaa hyvin että se toimii, ja joskus se vain ei toimi ja se vain on sellainen. Eräätkin Citikan omistajat varmasti allekirjoittavat tämän.

Posted in itsemurha, masennus, musiikki, Uncategorized | Leave a comment

Julkinen suru ja urheilijan sankaruus

Mari Laukkasen voitokas hiihto ja tunteikas haastattelu avasivat kyynelkanavat ainakin meillä. Laukkasen nousu kauden lopussa, juuri kun valmentaja kamppaili elämästään ja sitten menehtyi, nousee suurten suomalaisten urheilutarinoiden joukkoon.

Surunauhat käsivarressa urheileminen on toki tavallista ja sitä tehdään kaukaisempienkin henkilöiden poismenon vuoksi. Ylipäänsä urheilulta odotetaan suuria tunteita ja selkeitä reaktioita. “Miltä nyt tuntuu?”

Laukkasen maalisuora kuitenkin kertoi myös rituaalien hallinnasta ja ymmärryksestä, että hän edustaa muutakin kuin itseään. Ei näitä voi ulkoa opetella, kyse on kulttuurin tuntemuksesta ja sen kunnioittamisesta. Kukaan Laukkasen uraa ja persoonaa seurannut ei voi uskoa, että kyse olisi ollut muusta kuin spontaanista reaktiosta.

Kun urheilija voittaa, se on paitsi hänen, myös valmentajan työn huipentuma. Oli mitä mieltä hyvänsä tuonpuoleisen olemassaolosta, urheilijan ja valmentajan suhde ei katkea kuolemaan ja Asko Nuutinen oli todellakin läsnä Laukkasen, tietysti koko ampumahiihtojoukkuen suorituksessa.

Huomiota kiinnitti Laukkasen toteamus, että kun ei surua voinut painaa pois mielestä, hän käytti sitä voimavarana. Tarinassa – sillä tämä on nimenomaan tarina – on sankaritarinan ainekset. Kyynikot katsokoot muualle.

Jos mietit, miksi korkeasti koulutetut asiantuntijat liikuttuvat jostain mitä näkevät televisiossa, selitys on yksinkertainen. Kuolema on iso asia, ja sen rituaalit ovat tärkeitä. Kun ne tehdään oikein, siitä kuuluukin liikuttua ja sitä arvostaa. Laukkasen tarinassa ovat läsnä Rocky ja Gladiator, mutta ne ovat keksittyjä ja tämä oli totta.

 

Posted in kuolema, lohdutus, myötätunto, sureminen, suruasu, tunteet, urheilu | Leave a comment