Väsymys ja työ

Professori Juha Siltala puhelee viisaita työelämästä Kytkin-lehden haastattelussa. On tietysti puhunut ennenkin, ja vaikka psykohistoriallinen teoriakehys on minulle vieraahko, se ei estä arvostamasta tälle tasolle kurottavia analyyseja.

“Siltalan mukaan psykologisesti merkittävää on se, että nykyään ihmisen pitäisi koko ajan ylittää itsensä ja verrata itseään maailman huippuihin säilyttääkseen edes paikkansa.

– Tästä seuraa levotonta kilvoitusta, joka ei armoa tunne ja josta Jumala on kuollut. Ihmiset koettavat todistella arvoaan keräämällä portfolioita, muuttamalla ihmissuhteensa hyötysuhteiksi  -eli verkottumalla- ja puhuvat yliminän äänellä työstä toisilleen.”

Levoton kilvoitus! Kuin omasta väittelyn jälkeisestä työhistoriastani. Lienen ollut myös jossain määrin työuupunut vuodesta 2006, vaikka olen tietysti tehnyt siinä välissä kaksi lasta, eronnut, mennyt uusiin naimisiin ja nyt viimeisenä tempauksena muuttanut mieheni kotikaupunkiin Kotkaan. Voi tietysti kysyä, miten moni yksityiselämän rasitus on ollut heijastusta työelämän angsteista tai toisinpäin.

Minullahan ei ole erityisen voimakasta taipumusta verrata itseäni muihin, normaalin annoskateuden lisäksi. Puuhaan oikein mielelläni omiani kammiossani, piipahtaen välillä rupattelemassa samanmielisten kollegoiden kanssa somessa. Teen oikein hyvin yhteistyötä niin kauan kuin kukaan ei erityisesti yritä johtaa minua. Johtamisen olen aina kokenut intimiteettiini kajoamiseksi – siihen ei moni ole oikeutettu, josko kukaan muu kuin vihitty puolisoni.

Eniten tutkijan työssä vituttaa – ei sitä voi kauniimmin sanoa – kaikki se mikä ei ole tutkimustyötä. Jokainen joutuu joskus täyttämään lomakkeen ja osallistumaan palaveriin, mutta kehityskeskustelut ihmisen kanssa, joka ei ole mukana projektissani, tai keskustelutuokiot strategiasta, joka ei ole minun eikä nykyisen tai tulevan projektini, ovat turhauttavia.

Toiseksi eniten vituttaa tuo “yliminän ääni”, joka tekee pahimmin Tukholma-syndroomasta kärsivistä, nuorena ihan normaaleista kollegoista sietämättömiä. Että pitää vain kestää ja kyllä tässä järkeä on. Ota lisää somaa ja mennään tuntokuviin.

“Siltalan mukaan ihmiset ovat onnellisia puhuessaan työnsä sisällöstä. Onnettomiksi heidät saa riippuvuus asioista, joihin eivät voi vaikuttaa, mutta joista heidän pitäisi vastata.

– Sujumiskokemus eheyttää työntekijöitä kuin paraskin terapia: olla oikealla paikalla, nähdä työnsä jälki, saada tunnustusta. Koherenssin tunne  –  terveyden edellytys  –  syntyy yhdistelmänä hallintaa ja hyvän odotusta.”

Antakaa tutkijoiden tutkia! Ja opettaa jos siltä tuntuu, mutta ei se kaikilta niin vain suju. Antakaa meidän tuntea olevamme kokonaisia, osaavamme jotain, saavuttaneemme pikkuisen. Maailman huippuja meistä on harva, mutta turhalla prässäämisellä ei kestään sellaista tulekaan. Ja antakaa rahaa, ja antakaa tuntea että olemme sen arvoisia.

Ei mulla muuta. Lukekaa tuo hyvä haastattelu nyt ainakin.

 

Posted in masennus, psykiatria, tutkijanura, tutkimus, tutkimusrahoitus, työelämä, yliopisto | Leave a comment

Itsemurhan historia – uhka vai mahdollisuus?

Huolimatta siitä, että rahoittajat ovat toistaiseksi preferoineet muita/den tutkimuksia, kirjoitan pari sanaa suunnittelemastani hankkeesta. Toivottavasti saan joskus sen toteuttaa. Olen nimittäin ajatellut viime vuosina paljon itsemurhaa (sori oli pakko, haen takkini).

Itsemurhien historiaa on Suomessa tutkittu jo erinomaisissa, joskaan ei lukuissa töissä.  Toivo Nygårdin Itsemurha suomalaisessa yhteiskunnassa vuodelta 1994 on keskeinen perusteos aiheesta; Mikko Himangan teologian pro gradu vuodelta 1965 on hyvä pohjatyö sekin. Uudempaa tutkimusta edustavat Riikka Miettisen väitöskirja itsemurhista Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla vuodelta 2015 ja Anu Salmelan väitöskirjaprojekti naisten itsemurhista 1800-luvun lopun Suomessa. Mikko Myllykangas on tutkinut itsemurhien lääketieteellisen diskurssin syntyä 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle saakka väitöskirjassaan Rappeutuminen, tiedostamaton vai yhteiskunta? vuodelta 2014.

Oma näkökulmani sai muotonsa ennen kaikkea Marja-Liisa Honkasalon ja Miira Tuomisen toimittamasta teoksesta Culture, Suicide and the Human Condition (2014).  Kiinnostukseni kohteena ovat itsemurhia koskevat, usein piilevät asenteet ja ajatusmallit, sekä ainakin joidenkin itsemurhien jonkinasteinen hyväksyttävyys tässä kontekstissa.

Luin jostain taustatutkimussyystä aikanaan Bobi Sivénin ja Eugen Schaumanin elämäkerrat, ja niissä hätkäytti erityisesti hautajaisten komeus. Sivénin maahanpanijaisissa oli Mannerheimia ja piispaa ja Schaumanin viimeinen hautaus oli tietenkin suuri kansanjuhla.

Itsemurha oli Schaumanin kuoleman aikaan jo poistunut rikoslaista, mutta edelleen oli itsemurhan tehnyt kirkkolain mukaan haudattava “hiljaisesti”. Sivénin aikaan vuonna 1921 lainsäädäntö ei enää tehnyt eroa, mutta asenteet muuttuvat hitaasti eikä itsemurha ollut vailla stigmaa kuten se ei ole nykyäänkään.

Kaikki itsemurhat ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, tuumasin. Itsemurha on antiikin ajoista asti ollut kaksijakoinen asia, eikä sen periaatteessa hyväksyvissä kulttuureissakaan kaikille ja kaikissa tilanteissa sovelias. Itssemurhan ei tule olla heikkouden vaan jalouden osoitus; sitä ei saa tehdä itsekkäistä pyyteistä käsin vaan suuremman hyvän vuoksi.

Kuten olettaa sopii, jalon ja kunniakkaan itsemurhan voi tehdä vain jalo ja kunniakas ihminen, mieluusti yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin kuuluva mies. Itsensä uhraaminen on monesti mielenkiintoinen rajatapaus esimerkiksi sodassa: kukaan ei “tietenkään” halua kuolla, mutta vapaaehtoisuudella on monet kasvot. Voiko poliittisella itsemurhalla vaatia itselleen tai asialleen kunniaa ja yhteiskunnallista merkittävyyttä? Miten itsemurhien medikalisoituminen eteni ja onko kunniakkaan itsemurhan käsitteellä edelleen tekemistä piilevien itsemurha-asenteiden kanssa?

Näistä lähtökohdista olen hahmotellut tutkimusta suomalaisista miesten itsemurhia koskevista käsityksistä 1800-luvun puolivälistä ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka. Tuona aikana itsemurhia koskeva lainsäädäntö muuttui, tai ennen kaikkea katosi. Aiheesta keskusteltiin laajalti ja se oli myös sanomalehtien tavanomaista aineistoa. Ylipäänsä kiehtovista kuolemantapauksista kotona ja kaukomailla kirjoitettiin paljon, lähes viihteellisessä mielessä.

Olisihan se hauskaa – siis tutkimuksellisessa mielessä. Toivotaan parasta. Jos tämä ei onnaa niin minulla on muita yhtä hilpeitä aiheita takataskussa, siitä ei ole pelkoa!

 

Posted in lääketiede, maskuliinisuus, sota, tutkijanura | Leave a comment

Thanatos 2/2016

Elvytänpä blogin julkaisemalla pääkirjoitukseni Thanatoksen numerossa 2/2016, teemana idealisoidut kuolemat. Miellyin joihinkin paineen alla esille houkuttelemiini ajatuksiin, joten miksipä ei joku muukin.

“Kuoleman idealisoimisesta

Thanatoksen vuoden 2016 jälkimmäinen numero on viimeinen helmikuussa järjestetyn Idealized deaths -symposiumin vaiheista. Kiitos kaikille mukana olleille, niin symposiumissa kuin tämän numeron toimittamisessakin!

Hyvä kuolema tuo nykyihmiselle usein mieleen kuolevan hyvän hoidon, rauhallisen kuolinympäristön ja joillekin ehkä tarpeen tullen eutanasiankin. Kuoleman hyvyys ei kuitenkaan pääty fyysiseen kuolemaan, vaan kuoleman voi tehdä hyväksi myös jälkikäteen. Vainajan elämästä etsitään myönteisiä asioita; kuolemansyytä voidaan ihannoida, kuten kuolemaa sodassa; vaikean sairauden kärsineen kuolema saatetaan nähdä jopa toivottuna, kun toivoa paranemisesta ei enää ole.

Kuolemansyitä arvotetaan usein eri tavalla ja eri syistä. Pikainen kuolema aivoverenvuotoon tai sydänkohtaukseen on joidenkin toive: ei tarvitse kitua. Toisaalta syöpä sallii lähes aina kuolemaan valmistautumisen, omaisten hyvästelemisen ja ehkä muidenkin asioiden järjestelemisen. Väkivaltainen kuolema on useimmiten vaikea sovittaa nykyajan maailmankuvaan, vaikka se tapahtuisikin taistelukentällä. Aseteknologian kehitykseen kannustaa osin se, että kaatuminen sodassa ei enää ole samanlainen ihanne kuin vielä 1900-luvun alussa. Siviilien kuolema ei tunnu olevan yhtä suuri ongelma.

Numeron tieteelliset artikkelit painottuvat kuolemanjälkeisen tilan idealisoimiseen, erityisesti hautaamiseen. Egle Bazaraiten artikkeli liettualaisista hautausmaista ja niiden rakenteesta antaa hyvän kuvan siitä, millaisiin uskomuksiin ja pyrkimyksiin hautausmaan suunnittelu – tai suunnittelemattomuus – on perustunut. Katolista perua olevien hautausmaiden hierarkkisuus vertautuu alun perin pakanallisiin hautausmaihin, joissa voidaan edelleen nähdä vanhojen uskomusten vaikutus. Wilfred Luke Komakech taas käsittelee artikkelissaan sitä, miten Afrikasta Yhdysvaltoihin viime vuosikymmeninä muuttaneet kokevat hautapaikan merkityksen. Ajatus haudasta entisellä kotiseudulla on kulttuurisesti tärkeä, mutta erilaiset käytännölliset ja uskonnolliset seikat vaikuttavat ratkaisuihin.

Mikko Kallionsivun essee modernin kuolemasuhteen monisatavuotisesta historiasta tuo esille myös uushistorismin historian- ja kulttuurintutkimuksen lähestymistapana. Kuolemaa on idealisoitu eri aikoina, kunnes se on vähitellen menettänyt kulttuurisen merkityksensä. Moni kuoleman historian esitys myös sivuuttaa sen, että kunkin ajan aikalaiskokemuksessa on voitu havaita kuolemasuhteen nopea muutos.

Kuoleman idealisoimista tai vähemmän ideaalia puolta käsittelevät tavallaan eutanasia-asenteista väitelleen Anja Terkamo- Moision lectio praecursoria ja Kirsi Kanervan arvioima Riikka Miettisen itsemurhan historiaa käsittelevä väitöskirja. Voiko kuolemaa lopulta käsitellä pohtimatta sen ihanteellisia puolia? Onhan aina tavoitteena joko parantaa ihminen kokonaan, tehdä hänen viimeiset hetkensä hyviksi tai ainakin ymmärtää kuolema siten, että suruprosessi voi alkaa mielekkäällä tavalla. Entisaikain eri kuolemansyiden arvottaminen on jäänyt suurelta osin pois; pyrimme mieluummin jättämään epämieluisan syyn tilastoihin kuin arvioimaan ihmisen koko elämää sen valossa.

Kuoleman idealisointi on usein välttämättömän parhain päin selittämistä ja käsittämättömän käsittämistä. Miksi ihmisten yleensä täytyy kuolla ja miksi juuri tämän ihmisen ja tällä tavalla. Ihanteellisesta kuolemasta puhuttaessa tuodaan usein esille ars moriendi -perinne, mutta jokaisella ajalla on omat kuoleman ihanteensa. Nykyajan ihanteellisin kuolema ei ehkä olekaan oma kuolema, jota ikuisesti nuorekkaan ruumiin ja yhä uusiin voittoihin pyrkivän hengen kuvastoissa ei lopulta pidetä tärkeänä.

Sen sijaan merkityksellistä on se, miten ”selviydymme” läheisen kuolemasta – sillä selviytyähän meidän täytyy. Ajatus siitä, että kaikki mikä ei tapa, ei vahvistakaan, on vieras. Ja parhaassa tapauksessa kuolleet läheisemme eivät edes mene minnekään kauaksi, vaan heihin voi pitää yhteyttä tavalla tai toisella. Elleivät he peräti liiku keskuudessamme enkeleinä, suojaten ja siunaten. Tuonpuoleisuudestakin on tullut tämänpuoleisuutta ja kuolemassa saamme menettämisen lisäksi monia asioita. Surevan ihmisen ajatuksia ja uskomuksia ei ole oikein kyseenalaistaa niin kauan kuin ne tuntuvat tukevan hänen elämänhallintaansa, mutta yleisemmin voimme kysyä, mitä kuolema tässä ajassa merkitseekään.

Modernin ihmisen ”tyhjä” kuolemasuhde on kehittynyt neo-modernin ihmisen ahnaaksi kuolemasuhteeksi. Kuolemasta puhutaan, kuolemaan halutaan valmistautua, kuolema myy niin viihteessä kuin vakavammissakin aiheissa. Kuoleman konkreettinen todellisuus ei ole niinkään tärkeää, vaan mielikuvat kuolemasta. Modernin aikakauden loppupuolella herännyt kuoleman kieltämisen kritiikki on suurelta osin omaksuttu osaksi nykyajan ihmisen moraalia. Kuolema on tärkeä asia. Se ei kuitenkaan saa häiritä arkielämää, vaan sen tulee tuoda elämään lisäarvoa ja tukea pyrintöjämme kohti yhä myyvempää minuutta ja tuottoisampaa elämäprojektia.

Näihin hieman kyynisiin mietteisiin päätän vuoden 2016, joka on vienyt monta taiteen ja viihteen taitajaa ja tuonut paljon huolta ja murhetta meille eloon jääneille. Vuodesta 2017 toivon valoisampaa ja toivorikkaampaa. Rauhallista vuoden vaihdetta ja uutta vuotta kaikille lukijoille!”

Posted in enkelit, eutanasia, hautajaiset, hautausmaa, kuolema, lohdutus, SKTS, Thanatos, tunteet, tuonpuoleinen | Leave a comment

Lapsista ja koirista

“Sehän on vain koira.” Näin sanovia pidetään usein raakoina julmureina, jotka eivät ymmärrä eläinten arvoa ja vihaavat kaikkea kaunista ja hyvää.

Meille tuli pari kuukautta sitten rescuekoira Romaniasta, noin puolivuotias neiti joka on järjestänyt meille runsaasti ohjelmaa. Onhan perheessä 11-, 8- ja 2-vuotiaat lapsetkin, joten vapaa-ajan ongelmia ei varsinaisesti ole.

NeraJäällä

Rescueyhdistys Kulkurien sivuilla on jokaisen pennun kohdalla seuraava teksti:

“Pentua harkitsevalla on suuri vastuu. Omat resurssit on ehdottoman tärkeää punnita huolella. Ajan, motivaation ja sitoutuneisuuden täytyy olla kohdallaan. Pentua harkitessa täytyy muistaa, että mm. sisäsiisteys on opeteltava alusta lähtien, hihnakäytös on täysin uusi asia, muihin koiriin tutustumistakin saattaa joutua harjoittelemaan eikä yksinolo suju heti itsestään. Tavaratkin saattavat päätyä tylsistyneen ja aktiivisen pennun kitaan ja leluiksi ihan vain vahingossa. Pentu tarvitsee paljon selkeitä rajoja, johdonmukaista, positiiviseen palkitsemiseen keskittyvää koulutusta ja rakkautta kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi.”

Meille moninkertaisille koiranomistajille tämä oli tietenkin tuttua. Me halusimme koiran, tai no sanotaan suoraan, minä halusin koiran. Halusin jonkun kuseskelemaan ja paskantamaan lattioille, syömään kaiken irrallaan olevan, haukkumaan heti kun jossain rasahtaa ja levittämään karvoja sänkyyn.

Tällaisen koiran me myös saimme. Tietysti saimme myös personal trainerin ja suunnattomasti rakkautta ja hupia. Lapsille koira on moninainen asia, sekä hauskaa seuraa, outo uus’ että joskus harmittava tavaroiden nyysijä.

Joka pitää koirista ja haluaa elää niiden kanssa, tietää ja hyväksyy kaiken tämän. Jos ei halua tällaista sirkusta kotiinsa, ei koiraa hanki ja sillä selvä. Lasten hankkimisen suhteen asia on monimutkaisempi. Aikuista ihmistä, joka ei halua koiraa, ei pidetä mitenkään omituisena. Pariskuntaa, joka ilmoittaa ettei aio hankkia koiraa, ei paheksuta eikä sanota itsekkäiksi. Koirattomat ihmiset ovat tasavertaisia työpaikalla vaikkapa lomista sovittaessa ja ylitöitä jaettaessa. (Vaikka kaipaa se koirakin ja jonkun se täytyy ulkoiluttaa.)

NeraRapsutus

Koira ei koskaan kasva varsinaisesti aikuiseksi, vaikka hurjin riehunta katoaa useimmilla viimeistään parin vuoden iässä. Jos koira on todella ongelmallinen eikä sen kanssa voi elää, sitä voidaan esittää jopa lopetettavaksi, niin raskas päätös kuin se onkin. Samoin hyvin sairaan koiran elämää ei haluta turhaan pitkittää. Eutanasia on eläinmaailmassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Ihmisten kanssa on toisin. Onhan koirakin monelle statusasia ja sen taidot ja käytös ylpeilyn aihe, mutta samanlaista identiteettikysymystä ja kunnianhimon esinettä koirista harvoin saa kuin ihminen lapsistaan. Lapsista odotetaan niin paljon, että näemme heissä sellaistakin, mitä ei ehkä koskaan olekaan. Pohdimme, miten jokin luonteenpiirre soveltuu aikuiseen elämään, pelkäämme ettei lapsi pärjää elämässä ja toivomme hänestä, kuka avoimemmin, kuka salaa, jotain suurta.

Joissain asioissa lasten elämä on kovempaa kuin koirien. Ei paukkuarkaa koiraa kouluteta väkisin metsästyskoiraksi, ei kaikkia varauksetta rakastavaa koiraa laiteta vahtikoiraksi. Koirien kohdalla tämä on itsestään selvää, lasten kohdalla ei aina niinkään. Kyllä meidän isi treenaa pojastaan NHL-kiekkoilijan vaikka väkisin. Pianoa soitat kunnes sormesi ovat ruvella, äiti kun ei pianotunneille päässyt. Ja niin edelleen. Toki lasta ei myydä pois jos hän ei “sovi laumaan”, kuten koirien kohdalla voidaan tehdä. Vaikka joskus on elämää ihmetellessä tullut mieleen, olisiko se harkittavissa oleva ratkaisu joissakin tapauksissa.

En nyt sanoisi niinkään, että lapsia hankkivat myös ihmiset, joiden ei pitäisi hankkia lapsia. Koirien kohdalla asian toteaminen on helpompaa. Joka tapauksessa paineet hankkia lapsi, kesti elämää lapsen kanssa tai ei, ovat huomattavasti suuremmat. Vaikka melkein samanlaisia kodinhoidollisia ongelmia lapsistakin usein seuraa. Niitä vain pidetään helposti omina epäonnistumisina tai merkkeinä uhkaavasta tuhosta, ei normaaleina kehitysvaiheina tai muuten vain tapahtuvina asioina.

Samoin koirasta ei käsketä joka hemmetin käänteessä “nauttimaan”. Koirahan hankitaan lähtökohtaisesti nautinnon vuoksi nykyajan Suomessa, vaikka oudon masokistiselta tuo nautinto joskus varmaan vaikuttaa. Lapsia taas hankitaan, jotta oltaisiin normaaleja, koska halutaan perhe ja jatkaa sukua, halutaan täydellistää parisuhde ja mitä kaikkia selityksiä sitä onkin. Eräässä keskustelussa mies totesi kahdelle useamman lapsen äidille, että he ovat “synnyttäneet poikia isänmaalle”. Naiset nauraa käkättivät ja totesivat hankkineensa lapsensa omaksi huvikseen. Vaikka oudon masokistiselta jne.

NeraKorsussa

“Sehän on vain lapsi.” Ei näinkään voi sanoa. Ei, vaikka se auttaisi elämään lapsen kanssa paljon rennommin. Se nyt on tollanen. Tuolla järjellä varustettu, osaa nuo asiat. Ikää kertyy ja siitä se oppii, joitain asioita ei opi ja sen kanssa eletään. Jos koiraa ei ole otettu vain esittelyn aiheeksi, se saa olla sellainen koira kuin on. Voisiko lapsiin yhä useammin asennoitua samalla tavalla? Tämän kysymyksen esitän myös itselleni. Vaikka  nuo eivät jahtaakaan jäniksiä ja oravia keskellä yötä.

Posted in koirat, lapset, perhe, Uncategorized | Leave a comment

Planeettojen armoilla

Inhoan “miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta” -höpinää siinä missä kuka tahansa järkevä ihminen. Siksi suhtaudun lähinnä säälinsekaisella hermostuksella eritasoisten terapeuttien antamiin haastatteluihin aiheesta. (Älkää linkatko Tony Dunderfeltia kiitos – mies, joka ei ymmärrä piparin salaisuutta 25 vuodessa, ei ole kuuntelemisen arvoinen.)

Ongelmahan ei ole ensisijaisesti fysiologinen vaan kulttuurinen. Tytöt ja pojat on ainakin entisaikaan kasvatettu eri tavoin. Nykyään onnekkaimpia ei kasvateta, vaan kaikki lapset saavat elää tunteidensa kanssa ja olla sellaisia kuin ovat. Mutta tämä ei ole nyt kasvatusaiheinen kirjoitus. Totean vain, että joillain tunteiden käsittely on syntymälahja ja toisilta se ei tahdo luonnistua millään, edes saman perheen lapsilta.

Miesten  “suoraviivaisuus” ei ole mikään munaskuista lähtevä ominaisuus, vaan siten miehiä on koko heidän elämänsä kohdeltu ja näin he ovat oppineet pärjäämään. Jos jotain kommervenkkejä mielessä olisikin, niistä puhuminen aiheuttaa keskustelukumppanissa lähinnä tyhjän tuijotuksen ja kenties sosiaalisen eristämisen, jos liikaa vaikertaa. Kypsymättömämmillä tietenkin pilkkaaminen on mainio reagointitapa. Asia erikseen ovat todella läheiset ihmissuhteet, joita ei suinkaan kaikilla ole mutta esimerkiksi vaativa työ tai harrastus voi tuoda ihmiset liki. Niitä taas ei välttämättä kaikilla koskaan ole, vaikka kavereita runsaasti olisikin.

Naisten välisistä suhteista on netti täynnä toinen toistaan liioittelevia meemejä. Mikään takuu ei naiseus ole sille, että aivan mahtavia likkakavereita on kasoittain. Naisetkin kärsivät yksinäisyydestä ja eristyneisyydestä. Naisetkin antavat suoria neuvoja kuin toinen haluaisi kertoa että ahistaa. Naisetkin käskevät toisen mennä terapeutille koska heillä ei ole aikaa kuunnella.

85633-My-Girlfriends-Are-Sisters-I-Picked-For-Myself

Kun syntyy tyypillinen, länsimaisessa kulttuurissa laajalti tunnettu parisuhdetilanne, eli nainen haluaa keskustella, on syytä ymmärtää että ihmiset eivät tule siihen tyhjästä vaan pitkän kokemuksen kantajina.

male prostitute

Nainen tietää jo, että tunteista puhuminen ja “tyhjän valittaminen” on joutavaa ja toinen suhtautuu siihen torjuen. Mies tietää, että hänellä on oikeus kieltäytyä kuuntelemasta enempää kuin probleeman ratkaiseminen vaatii. Kumpikaan ei edes odota, että keskustelu johtaisi mihinkään, paitsi syvälliseen pettymykseen.

Takavuosina silloiset alakerran naapurit järjestivät malliesimerkin keskustelusta. Kotiin tultiin neljän maissa sunnuntaiaamuna ja nainen aloitti puheenpajatuksen. Asiaa oli. Tunnin päästä kuului miehen repliikki, johon nainen tiuskaisi: “Anna mun puhua!” Jos en olisi itse järjestänyt vastaavaa muutaman kerran elämässäni, nauraisin tälle makeammin.

Miksi nainen sitten edes aloittaa keskustelun? Koska häneltä ei ole jo lapsena viety toivoa, että hänen emotionaalisiin tarpeisiinsa vastattaisiin, vaikka hän onkin pääsääntöisesti saanut turpiinsa siinä missä mieskin. Kaikkiallahan toitotetaan, että naisilla on ne tunteet. Pakkohan ihmisen läheisimmän ihmissuhteen on kuunnella, tai sitten saadaan todisteita siitä, että ihmissuhde on pielessä. Mies taas on oppinut, että hänellä ei niitä tunteita ole ja jos onkin, pullo ja köysi auttavat siihen vaivaan. Tämä poeettisena kärjistyksenä, tosielämän ihmiset eivät ole aivan näin yksioikoisia.

Asiat eivät ole muuttumattomia edes parisuhteissa, toisin kuin marsvenuslaiset yrittävät väittää. Suomessa erityisesti miesten itsemurhat ovat vähentyneet selvästi viimeisten 25 vuoden aikana. Samoin alkoholinkulutus ei ole räjähtänyt käsiin 1900-luvun lopun nousevasta trendistä huolimatta. Nämä kaksi asiaa määrittelevät edelleen suomalaisen miehen hyvinvointia, vaikka nuorempi polvi kenties vierastaa ajatusta.

On hyvä huomata, että samaan aikaan näiden myönteisten kehityskulkujen kanssa on voivoteltu “miehen kriisiä”. Mieheltä “on viety” mieheys jotenkin salaperäisesti, vaikka käytännössä yhteiskunnan päättävät elimet (sic) ovat edelleen voittopuolisesti miehiä. Miesten pahoinvointi ei ole yleisesti ottaen lisääntynyt vaan pikemminkin päinvastoin.

kriisikeski_etu_280813jn_503_tr

Voidaan myös aiheesta kysyä, miten syvällistä naisten keskenään käymä tunnekeskustelu lopulta on. Melko toimintakeskeistä jauhantaa olen enimmäkseen kuullut, omien tuttujen kanssa ja myös sivusta kuunnellen. Varsinaisista tunteista puhutaan lopulta hyvin harvoin. Se, että keskustelu tuntuu kiertävän kehää on se tunnejuttu: maiskutellaan tilannetta, koetaan se tavallaan yhdessä uudelleen. Mutta aivan vastaavaa syklisyyttä olen tavannut miesten keskusteluissa, aiheet vain saattavat olla osin toiset. Eivät miehetkään aina ryntää neuvomaan ja se siitä sitten. Nopea neuvominen on pikemminkin keino etäännyttää ihminen tai aihe.

Läheiset ihmissuhteet ovat aina vaikeita. Meillä kaikilla on läheisyyden kaipuu ja tarve saada hyväksyntä olemassaolollemme. Jos ulkoiset suoritukset eivät tuo tunnetta maailmaan kuulumisesta, läheisyys korostuu entisestään. Ikävä kyllä silloin läheiset ihmissuhteetkin ovat usein koetuksella. Perheessä, jossa molemmat aikuiset osallistuvat perheen elättämiseen ja vastaavat lapsenhoidosta ei planetaarisilla taivasteluilla ole paljon virkaa.

En oikein tiedä, mihin hermoon nämä karkeat yleistykset parisuhteissa elävillä ihmisillä kolahtavat. Toisaalta, lukevathan ihmiset laihdutusvinkkejäkin ja tekevät sitten ihan päinvastoin. Toisen ihmisen sukupuoli on vain yksi tapa määrittää hänet. Vaan uskovathan ihmiset astrologiaankin. Minun mieheni on tyypillinen kaksonen.

Posted in alkoholi, feminismi, ikääntyminen, itsemurha, maskuliinisuus, naiseus, perhe, sukupuoli, tunteet, Uncategorized, väkivalta | Leave a comment

Vastauksia hyvän kuoleman kysymyksiin

Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen, jota minulla on ollut ilo kuulla pari kertaa puhujana, kirjoitti hiljattain mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin hyvästä kuolemasta.

Kirjoituksen alkuosa on minusta ongelmatonta hyvän kuoleman määrittelyä, mutta sen loppuosa hämmensi minua syvästi. Epäilemättä Hännisellä on saattohoidon konkarina laajempi näkemys ihmisten yleisestä tilasta, mutta itse en osaisi vastata moneenkaan hänen mielekkäinä pitämistään kysymyksistä.

“Omaa kuolemaansa kohdatessaan jokainen arvioi omaa elämäänsä ja luo oman skenaarionsa sille, mikä on arvokas ja kaunis kuolema.

Jokainen voi esittää itselleen seuraavat kysymykset.

Mieti (ja kerro siitä) erityisesti sitä hetkeä elämässäsi, jolloin tunsit olevasi eniten ”elossa”. Onko joitakin asioita, joita haluaisit läheistesi erityisesti tietävän ja muistavan sinusta?”

Vaikea sanoa, milloin olisin tuntenut olevani eniten elossa. Mieleen eksyy “I’m the king of the world” -tyyppinen tilanne, mutta miten se läheisiini liittyy? Haluaisin heidän pitävän omat muistonsa, ei minun. Mutta älkää loukatko toisianne muistoillanne, riidelkö että noin se meni. Antakaa olla ja eläkää.

“Mitkä ovat olleet elämäsi tärkeimmät roolit (perheessä, ammatillisesti, muuten)? Miksi ne ovat tärkeitä ja mitä niissä arvelet saavuttaneesi?”

Samoin. Historia olkoon tuomarini, tai lasteni terapeutit.

“Mistä saavutuksistasi elämässä olet ylpein? Onko joitakin erityisiä asioita, joista haluaisit kertoa läheisillesi?”

Ehkä sen, että en ole oikein osannut suhtautua niin sanottuihin saavutuksiin mitenkään. Kunnianhimo ei ole juuri ollut käyttövoima. Lapsia ei voi pitää omana saavutuksenaan ja työ on työtä.

“Mitä toivot läheisiltäsi kuoleman lähestyessä? Mitä olet oppinut elämästä? Onko jotain, mitä haluaisit välittää eteenpäin? Onko sinulla ohjeita läheisillesi tulevan elämän varrelle?”

Ainakin hyvää huumorintajua ja pitkämielistä suhtautumista koko asiaan. Elämästä olen oppinut lähinnä sen, että aika tavaran palkihtee ja mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa. Yleensä vainajien ohjeet vanhenevat siinä missä hautajaiskukat nuutuvat, ei kannata määritellä sitä mistä ei mitään tiedä.

“Jos sinun elämästäsi tehtäisiin kirjallinen dokumentti, mitä haluaisit siinä sanottavan?”

Käsittääkseni elämistämme on kirjallisia dokumentteja pilvin pimein, sen kun valitsee mieleisen. Totuus pakenee meitä aina, minkä historiantutkija hyvin tietää ja sen kenties soisin jälkeenjäävienkin ymmärtävän.

Näistä kysymyksistä jäi mielikuva, että nykyihmiselle on tärkeää kyetä määrittämään oma muistonsa, niin sanottu post-self. Eniten kai ihmisiä pelottaa, että heidät muistetaan väärin tai ehkei ollenkaan. Että kyllä minä hyvää tarkoitin. Parempi kai tehdä asia selväksi saman tien eikä vasta saattohoidossa.

Pappisystäväni muistutti myös somessa, että kuolemanjälkeistä tilaa Hänninen ei kehota pohtimaan. Kai se on liian arka aihe ja kuuluu sairaalapastorin alaan. Mutta moni sitäkin miettii, kaiketi aika yksin saattohoidossakin.

Posted in huumori, kulttuuri, kuolema, perhe, saattohoito, Uncategorized | Leave a comment

Miten tulin liittyneeksi Facebookin sinkkuryhmiin ja muita kertomuksia

Tämä on tarina hajamielisyydestä, luottavaisuudesta ja erikoisesta huumorintajusta. Ei kovin suuresta harmista eikä ärtymyksestä – tapanani on sanoa, että jos sen voi rahalla korjata se ei ole kovin iso ongelma. Tämä on tätä keskituloisten elämänviisautta, mutta kuitenkin.

Viime viikon keskiviikkona olin rientämässä junaan Jyväskylän asemalla, pidettyäni luennon ja puuhattuani työpaikalla muutenkin. Jotain siinä asemalaiturilla sähläsin, koska taskussa ollut puhelin putosi maahan. (Olin laittanut sen avoimeen taskuun vain junaan nousemisen ajaksi, en sentään halua ehdoin tahdoin päästä näppäräsormisten kanssakansalaisten elättäjäksi.)

Huomasin tämän vasta noustuani junaan ja junan lähdettyä liikkeelle. Heippa hei, puhelin. Luojan lykky että konduktööri ei jostain syystä huomannut minua lainkaan, koska olin harjoittanut green officea enkä tulostanut junalippuani. Se oli siellä puhelimessa, se lippu. Meinaan jos olisin lentänyt junasta illalla kahdeksan aikaan Jämsän asemalla, ilman lompakkoa (sekin vielä, oli kiire lähtö kotoa), sitten olisi tullut jännää.

Pääsin Tampereelle asti, totesin että nyt riittää ja majoituin hotelliin josta soitin miehelleni, sain kotona olevan luottokorttini numeron häneltä (puhelimen muassa katosi toki mieheni pankki- ja luottokortti) ja lupauksen noutaa minut aamupäivällä. (Erityisasiantuntijat, vapaat työajat.) Kotiin en edes yrittänyt, koska aseman lipunmyynti oli huomaavaisesti jo kiinni.

Puhelimeni löytäjä oli soittanut siitä miehelleni ja huhuillut profiilissani (minun nimelläni) puhelimen omistajaa. Vaikutti kuulemma asialliselta keski-ikäiseltä saarijärveläisnaiselta. Lupasi panna puhelimen postissa tulemaan ja me jäimme tätä odottamaan.

Perjantaihin mennessä puhelin ei ollut saapunut. Sen sijaan ystäväni olivat saaneet puhelimeensa Badoo-sovelluksen kutsun, ja minut oli liitetty useisiin Facebookin sinkkuryhmiin. Samoin uusia kaverikutsuja oli lähtenyt tietämättäni. Osa oli kollegoita, joita ei vain ollut tullut pyydettyä kavereiksi, osa täysin tuntemattomia henkilöitä. Samoin puhelimellani oli tehty, sinänsä vaatimattoman suuruisia, ostoja Facebookin peleissä.

Suljin tietysti liittymän, vaihdoin ne salasanat joilla pääsee puhelimen kautta mihinkään ja niin edelleen. Mieheni kortilla tällainen amatööri ei ollut saanut aikaan mitään, mutta se piti tietysti sulkea sekin. Pahoittelin aiheuttamaani haittaa ja mielipahaa. Mietin, oliko näiden kiusojen takana puhelimen löytänyt rouva itse vai kenties hänen jälkikasvunsa, joka oli päättänyt että näin hyvää puhelinta ei pois anneta ja tsihihii, kiusataan vähän vanhaa tanttaa eli siis minua.

Tämä on tämmöistä. Hinnaksi kohellukselle tuli uuden puhelimen hinta, 5 euroa peleissä, yksi sinänsä hyvin nukuttu hotelliyö, bensat Tampereelle ja takaisin, sekä kohtuullisehko nolous puolison ja ystävien edessä. Puhelimen mukana katosi valokuvia, mutta hyvin vähän sellaista, joka ei olisi ollut tallennettuna muuallekin.

Viimeisin vitsaus tässä ruljanssissa oli se, kun huomasin että humoristinen tuntematon oli merkinnyt minut Facebookissa eronneeksi. Ei nyt sentään näin vähästä. Korjasin tiedon oikeaksi, ja siellä nyt kaverit tykkäilevät vanhasta asiasta, mikä on suoraan sanottuna ärsyttävää. Mutta on minulle tämän lahon pääni kanssa kummempaakin sattunut. En kerro mitä.

Posted in huumori, matkailu, perhe, Uncategorized | Leave a comment