Lukeminen ja aika

Monesti tuntuu, ettei ole aikaa lukea, mutta olen kuitenkin viime aikoina lukenut tai yrittänyt lukea useita kirjoja. Vastoin tapojani jopa dekkareita tai mitä ne nyt kulloinkin ovatkin, joissa selvitetään miksi on otettu henki useammalta tai yhdeltä ihmiseltä. Mieluiten silti luen historiallisia romaaneja, jos niissä on jossain välissä imelää romantiikkaa, kuten blogin seuraajat hyvin tietävät.

Kesällä luin mm. Donna Leonin teoksen Ylimpiä ystäviä, Leif G.W. Perssonin Possujuhlan, ja Agatha Christien Lomahotellin murhat. Vain Christie oli kirjailijana ennestään tuttu, joten to boldly go jne.

Christien myöhäistuotantoa voi ehkä pitää hieman väsyneenä, ja maailmansotien välisen ajan tunnelman viehätys tietysti puuttuu. Mikään Passenger to Frankfurt Lomahotellin murhat ei onneksi ole, vaikka eroa teoksilla on vain viisi vuotta (1965, 1970). Ihan näppärä juoni, sinänsä tutut sekaannukset ja väärät henkilöllisyydet tekevät tarinan. Kyllähän tuon luki, jos ei muuten niin ajankuvana. Neiti Marplen persoona ei kai jaksanut enää kiehtoa Christietä kovin paljon, koska se tulee esille lähinnä lisääntyvien fyysisten vaivojen kuvauksessa.

Ajankuvasta puheen olleen, Leif GW:n esikoisteos vuodelta 1978 tarjoaa aivan mahtavan pläjäyksen muinaista Ruotsia meille svekomaaneille. Ruotsalaiset toki perinteisesti haluavat uskotella, että juuri heidän yhteiskuntansa on mätä ja rappiolla, mutta onhan se hyvä meidän muidenkin muistaa, että vielä 1970-luvulla esimerkiksi poliisin toimintaa saattoi hyvin kuvata niin, että lähes kaikki naisoletetut olivat vaimoja, sihteereitä tai huoria. Possujuhlassa muutama naispoliisi sentään pääsee kentälle houkutuslinnuiksi, mutta meidän tuntemamme hen-maa ei Perssonin esikoisteoksen Ruotsi vielä ole.

Donna Leon on monen suosikki, joten pitihän kirjojaan kokeilla, kun anopilta saa lainaan. Ylimpiä ystäviä, jonka alkuteos ilmestyi vuonna 2000, oli ensikosketuksena kiehtova ja saman tien päästiin Venetsian tunnelmaan byrokratioineen kaikkineen. Osataan sitä toki Suomessakin hieman rakennella, kiitos kollega Sophy Bergenheimille joka toi tietoisuuteemme erään “pohdinnan”.

Leonin teoksessa kiinnittävät äiti-ihmisen huomiota tietysti komisario Brunettin lasten toimet. Vuonna 2000 ei ollut älypuhelimia eikä ilmeisesti komisarion lapsilla edes telefoninoja. Teoksen juonen kannalta teineillä ei ole mitään erityistä merkitystä, mutta kiinnitinpä nyt huomiota.

Lukijan aika korostuu silloin, kun yrittää lukea dekkaria siinä sivussa. Elämäni toinen Brunetti-kirja joutui kiireen uhriksi, sillä putosin Kasvot kuvassa -teoksessa jossain määrin kärryiltä parikin kertaa. Toisaalta, ei se ollut jotenkin kiinnostavakaan. Hajanaisia juonenpätkiä, jotka liittyvät toisiinsa kai periaatteessa. Nyt jo tutuksi tullut poliisien ja muiden viranomaisten kissa ja hiiri -leikki ei enää kiehtonut vaan tympi.

Dekkarit opettavat tervettä kuolemanpelkoa. Ihmisen on valittava, mihin lyhyen maallisen elämänsä käyttää. Koska Ursula Pohjolan-Pirhosen esikoinen, johon alussa viittasin, ei ollut ihan hirveä, ostin kirpputorilta neljän teoksen potpurrin samalta tekijältä. Mutta, sanotaanko nyt ruma sana niin kuin se on, voi saatana.

Rakkautta vanhassa kartanossa vuodelta 1977 aloittaa ostamani kombon. Ensin joristaan jostain esi-isistä, ja sitten, ilman sen kummempaa ajoittelemista, siirrytään oletettavasti nykyaikaan. 1900-luvun puolivälille ja mikä ettei varhaisemmallekin ajalle oli tavanomaista nähdä ihmiset persoonallisuustyyppien mukaan, mutta jatkuva puhe “haaveilijoista” alkaa hyvin pian ärsyttää. Varsinkin, kun juuri muuta persoonallisuutta ei ihmisille ainakaan ensimmäisellä sadalla sivulla anneta.

Mahdollisesti teos oli omana aikanaan aivan viehättävä, mutta silloinkin todennäköisesti hortoileva teksti ja pitkiä selitteleviä jaksoja sisältävä tyyli ovat vieraannuttaneet osan lukijoista. Henkilöhahmot ovat kliseisiä eikä heistä yritetäkään tehdä kiinnostavia. Joskus kirjat eivät vain ole hyviä. Pahinta oli kuitenkin se, että vanhan, takuuvarmasti ruotsinkielisen aatelissuvun edustaja päräyttää tyttärensä nimeksi Talvikki. Joku selitys kielenvaihdosta olisi ollut paikallaan. Ei tällaista ammatti-ihminen kestä.

Olisin ehkä kahlannut Pohjolan-Perkuleen läpi 30 vuotta sitten kaikkine osineen, mutta nykyään en jaksa lukea kuin kiinnostavia kirjoja. Omat mieltymyksetkin ovat tarkentuneet: jos kirja on antiseptisen puhdas huumorista, en viitsi; tekstin pitää olla napakkaa ja kerronnan edetä reippaasti yks kaks kol ilman epäoleellisia sadan sivun takaumia. Näiltä vaatimukselta eivät välty edes klassikot, joskin he saavat vuosisatansa verran anteeksi. Aiheet voivat olla tyhmiä tai vastenmielisiä, enkä ryhdy karaisemaan itseäni tässä vaiheessa elämää sietämään mitään kidutuksia ja lapsenraiskauksia. Lukekoot niistä ne, joilla ei ole vielä mittansa täysi.

Aika, todellakin, näyttää palaanko vielä dekkareiden pariin. Suurkuluttajaa minusta tuskin tulee. Tällä hetkellä makuni on murroksessa, koska aiemmin suosimani fantasia ei enää kiinnosta. Chick-lit on yllättäen monen huippututkijan suosiossa, mutta minun pääni on jo valmiiksi niin höttöinen, etten kykene moiseen. Vanhemmiten ihminen on lisäksi jatkuvasti niin kriittisessä tilassa, että moni kirjaparka tulee tuomittua kadotukseen vain siksi, että se ei enää tuo entisenlaista tyydytystä.

Advertisements
Posted in historia, kirjallisuus, Uncategorized | Leave a comment

Tutkijoiden löytäminen yliopistojen nettisivuilta

Tutkija, onko sinulla oma nettisivu, jolla kerrot työstäsi ja asiantuntemuksestasi? Olisi syytä olla. Keskimäärin yliopistojen verkkosivut tekevät parhaansa ollakseen kertomatta sinusta mitään.

Joudun tällä(kin) hetkellä etsimään eri alojen kotimaisia asiantuntijoita, ja kyllä tässä itku pääsee. Googlaamalla hakusanoilla “oppiaine henkilökunta” saattaa saada jonkinlaisen listan ihmisistä, mutta välttämättä henkilön kohdalla ei ole erikoisaloja tai edes linkkiä julkaisuihin. Puhumattakaan siitä, että moni tutkimus voisi sijoittua useammalle alalle, eikä tietoa hakeva osaa lähteä hakemaan juuri oikean institutionaalisen rakenteen alta.

Yliopistojen etusivut lurittelevat kauniita sanoja huippututkimuksesta ja -yksiköistä, mutta mitä väliä sillä on, minkä hilipatipippantittelin alla tutkimus on tehty, jos sen tekijöitä tai edes otsikkoa ei saa esille? Puhumattakaan, että kaikki tutkimus ei ole huippututkimusta, mutta tärkeää juuri sille joka sitä hakee.

Helsingin yliopiston Helda-tietokanta on tässä suhteessa avuliain, mutta sekin pitää osata löytää. Kun googlaa “Helsingin yliopisto tutkimus” saa eteensä oikeasti toimivan hakusivun. Esimerkiksi Oulun yliopisto uskoo ihmisen haluavan nähdä tämän.

oulu

Ja Turun yliopisto tämän.

turku

Onneksi minulla on laaja, jo kotona opittu kirosanavarasto. Turun yliopisto sentään tarjoaa pikkuisen linkin oikeasti toimivaan tutkimusportaaliin. Jyväskylän yliopisto ohjaa vanhaan Tutka-portaaliin, josta ainakaan minä en löydä mitään hakutoimintoa. Jos se siellä on niin olet voittanut palkinnoksi hieman vähemmän kireän niskan kuin minulla.

Noin yleensä yliopistojen sivuilla meininki on kuin vanhoissa Nokian kännyköissä, eihän sillä ole väliä miten monta klikkausta tarvitaan kun se asia siellä kuitenkin on. Ehkä. Jossain.

Ihmetelkää sitten, kun julkisuudessa puhuvat aina samat asiantuntijat ja ne, jotka ovat osanneet henkilöbrändätä itsensä. Yliopistot eivät markkinoi tutkijoitaan tekemällä heidät helposti tavoitettaviksi, kunhan saadaan hölöttää omista tärkeistä asioista eli siitä, että hei me ollaan saatu ulkopuolista rahoitusta jostain. Tehdään sillä mitä sitten tehdään, ihan sama.

EDIT: Käykääpä Tampereen yliopiston sivuilla. Tai älkää käykö. Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja yksi mielenterveys.

Posted in media, tutkijanura, tutkimus, tutkimusrahoitus, yliopisto | 1 Comment

Hajahuomioita kuolemasta

  1. Mietipä hetki, jos et ole ehtinyt moikkaamaan surevaa omaista ennen kuin kuolemantapauksesta on jo vähintään kuukausi, etkä käynyt kuolevaakaan aikanaan tapaamassa. Että pitääkö hänen kerrata sinulle kaikki yhä uudelleen, koska juuri sinä olet niin järkyttynyt mutta et ole millään ehtinyt paikalle.
  2. Jos kuolevan ennuste on ns. viikkoja, kuukausia, on hieno ele järjestää hänelle läksiäiset, joissa paikalla on isompikin joukko ihmisiä kuin vain kaikkein lähimmät ystävät. Hautajaisista pyritään nykyään tekemään ns. vainajan näköiset, mutta eiköhän näistä etukäteispeijaisista saa sellaiset helpommin. Oleellista on tietysti se, että kuoleva tätä haluaa ja on vielä siinä kunnossa, että jaksaa nauttia.
  3. Jokainen suree omalla tavallaan. Yksi on täysin murtunut, yksi siivoaa kaappeja ja kauppaa turhaa tavaraa netissä. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa, surun voi käsitellä monella tavalla.
  4. Siellä Turun keskustassa ja muuallakin, hillitkää sitä hautakynttilöiden ostelua. Nyt on kesä ja kukkaset, älkää raahatko turhaa muoviropposta vaikka olisitte miten järkyttyneitä perjantain tapahtumista. Joku järki saa olla päässä kaikissa tilanteissa ja pahimmillaan kynttilämeren kuumuus turmelee lähiympäristöä.
Posted in kulutus, kuolema, kuoleminen, lohdutus, sureminen, surutyö | Leave a comment

Hautajaiskäsky

Musiikki: Narvan marssi

Sotilasperinteet ovat kiehtovia ja korostavat sotilasyhteisön yhteenkuuluvaisuutta monin tavoin. Jyväskylän kollega meni viime kuussa naimisiin upseerin kanssa, ja sulhanen kirjoitti häitä varten leikkimielisen, joskin ilmeisen vakavasti otettavan “hääkäskyn”. Kaikki nyt vain menee paremmin, kun asiat on kirjoitettu ylös, jokainen tietää tehtävänsä ja tilaisuus on kokonaisuudessaan suunniteltu.

Tällä nimenomaisella hetkellä mieheni on täyttämässä toisenlaista käskyä. Hänen kollegansa ja vanha tuttavansa menehtyi äskettäin, ja tavan mukaan hänelle järjestetään ohjesäännön mukaiset sotilashautajaiset. Asiasta annettiin täysin virallinen käsky, jossa on määritetty kunkin sotilashenkilön tehtävä, asu, kuljetukset jne. Mieheni tehtävänä on laskea puolustusvoimien seppele arkulle.

En tiedä toista ammattikuntaa, jonka hautajaiset olisi järjestetty näin virallisesti työyhteisön toimesta. Eikä tämä koske vain aktiivipalveluksessa olevia, vaan nytkin kyseessä on evp. Jos tilastollinen todennäköisyys toteutuu, olen minäkin aikanaan sotilashautajaisissa surevan lesken roolissa.

Nykyään hautajaisissa halutaan korostaa vainajan persoonaa, hänen mieltymyksiään ja elämänhistoriaansa. Monelle työyhteisö ei ole ollut niin keskeinen elämää määrittävä tekijä, että sitä välttämättä varsinkaan eläkeiässä enää otettaisiin mukaan kuin henkilökohtaisten ystävien osalta. Toisaalta moni omainen tuskailee rituaalien kanssa, ja haluaisi jo siunaustilaisuudessa tuoda esille, kuka vainaja oli.

Meillä mietitään sattuneesta syystä kuolemaa paljon, ja eräänä päivänä mieheni totesi, että ehkäpä hän ei esitäkään toivomuksia hautapaikastaan tai hautaamisestaan muutenkaan. Me jälkeenjääväthän sen asian kanssa joudumme elämään. Mutta sotilashautajaisista ei tulisi mieleenkään tinkiä, sen verran koko perhe on asian kanssa tullut eläneeksi. Kuolemantutkijana tietäisin myös tekeväni väkivaltaa monille ihmisille, jos yrittäisin nämä rituaalit välttää.

Sotilashautajaiset juhlaunivormuisine sotilashenkilöineen voivat ehkä jonkun mielestä keskittyä liikaa ihmiselämän yhteen puoleen. Jonkin verran puolustusvoimien kantahenkilökuntaa tavanneena tiedän kuitenkin, että kyseessä ei ole mikä tahansa työyhteisö. Upseeriveli ja kurssiveli ovat käsitteitä, joita ainakin meillä kuulee alituiseen, samoin entiset ja nykyiset esimiehet ja alaiset tulevat joskus hyvin läheisiksi.

Elämästä tulee tietynlainen, kun on siirryttävä tehtävästä toiseen ja usein toiselle paikkakunnalle, monesti myös ulkomaille. Sotaharjoitusten takia ollaan poissa perheen luota viikkokausia vuosittain. Kenties jotkut puolisot alkavat inhota koko lafkaa tästä syystä, mutta useimmiten tilanne on tiedossa suhteen alusta lähtien.

Kuten etnologikollega hääblogissaan toteaa, upseerit ovat juhlimisen ammattilaisia. (Jätämme nyt tässä yhteydessä laskematta leikkiä ammattikunnan entisaikoina tavallisista alkoholiongelmista.) Hautajaisista puhutaan tärkeänä osana omaisten surutyötä, mutta todellisuudessa ne tulevat siihen tarkoitukseen liian pian kuoleman jälkeen, ja harva on niihin todella valmistautunut. Ei liene pahitteeksi, jos on olemassa papin lisäksi joku muukin, joka hahmottaa siunaustilaisuuden alusta loppuun.

Sain myös tietää, että kadettiupseerien omaiset voivat saada kadettikunnalta 1700 euroa hautausavustusta, jos se on tarpeen. Summa kattanee edelleen hautaustoimiston kulut; kuten sosiaalitoimen avustuksenkin kohdalla,  muistotilaisuutta ei ole tarkoituskaan näistä varoista kustantaa. Kenties tämän voi kokea antavan myös suuremman vapauden muistotilaisuuden suhteen: sinne ei ole pakko kutsua jokaikistä hautajaisiin osallistunutta sotilashenkilöä, vaan se on omaisten asia.

Muistotilaisuushan on usein kaksijakoinen: alussa ollaan vakavia, ehkä itketäänkin, mutta loppupuolella aiheet siirtyvät jo vainajasta ja surusta kevyempiin. Muistalemiseenkin tulee jo iloisempi sävy. Kenties näin hahmottuvat sotilashautajaisetkin: muistotilaisuudessa esille tulevat ihmisen muu elämä, perhe, harrastukset, kiinnostuksen kohteet ja intohimot.

Posted in etnologia, hautajaiset, hautausala, häät, huumori, luterilaisuus, perhe, puolustusvoimat, sureminen, suruasu, surutyö | Leave a comment

Death and the Maiden, University of Winchester, 21.-24.7.2017

Kuolemantutkimuksen konferenssit ovat aina todella cool (pun definitely intended). Se johtuu tietysti  mahtavista aiheista, mutta myös konferensseille tyypillisestä moniammatillisuudesta. Eihän kuolema ole vain akateeminen kysymys, eikä akateeminen tutkimus hyödytä vain tutkimusta itseään. Tämä on meillä Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seurassakin ollut johtavana ajatuksena. Iso-Britannia taas on kuolemantutkimuksen(kin) alkukoti ainakin minun kirjoissani.

Death and the Maiden (University of Winchester, 21.-24.7.2017) vei tämän ajattelun vieläkin pidemmälle. Teatteriesitys, taidenäyttely, folkmusiikkikonsertti, dokumenttifilmit ja kuolema-aiheiset työpajat olivat ohjelmaan tutustuneellekin laajuudessaan odottamattomia – ja upeita. Opin neulahuovutusta! Kyllä kaikissa konferensseissa pitäisi olla neulahuovutusta.

needlefelting

Työpajan teemana oli oman käärinliinan tekeminen, mihin ei tietenkään ollut varsinaisesti aikaa, mutta tekniikan perusteet opimme. Työpajan vetäjä Yuli Sømme on syntyjään norjalainen, ja hänen mukaansa norjalaiset piti haudata nimenomaan villaisissa käärinliinoissa 1800-luvulle asti, koska merkantilistisen talouspolitiikan mukaan piti tukea maan villateollisuutta. Käärinliinaperinne säilyi siis lähes modernille ajalle asti. Tässä näemme kuolemankulttuurille tyypillisen kietoutumisen taloudellisiin faktoihin, ei se pelkkää tunnetta ole.

Konferenssin aloitti “soul midwife” Mandy Price, joka kertoi vapaaehtoistyöstään kuolevien rinnalla. Suomessa on olemassa termi kuolettaja, joista Terhi Utriainen on kertonut väitöskirjassaan. Pricen esitys oli sekä hauska että liikuttava. Kantavana ajatuksena oli, että kuolemallakin on omat vaiheensa, luonnollisesti jos se tapahtuu asteittain riutuen. Kuolevien viestejä meille kaikille oli muun muassa: “Sod the housework, play with your kids.” Noudatamme.

Sessioesitysten abstraktit löytyvät täältä. Minulle tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia olivat Romany Reaganin The Gendered Garden, Maggie Mayhemin Dead Hookers Tell Such Tales ja Nuri McBriden Genocide and Gender. Kuoleman ja kuolemasuhteen sukupuolittuneisuus oli keskeinen aihe, ja tietystä fragmentaarisuudesta huolimatta syntyi myös hyvää keskustelua. Samoin oma esitykseni itsemurhan sukupuolittuneisuudesta kansakunnan kontekstissa sai hyvän vastaanoton.

Caitlin Doughtyn keynote-esitys kuolemasuhteen transhumanismista vs. kuolemamyönteisyydestä oli minulle osin uutta asiaa, kun en ole transhumanismiin ihan liikkeenä törmännyt. Kyse on lyhyesti sanottuna siitä, että ihminen voi jatkaa elämäänsä fyysisen kuoleman jälkeen, esimerkiksi “lataamalla aivonsa pilveen”. Vanha kunnon Disney on ice on tästä varhainen versio: halutaan päästä kokemaan tulevaisuus sitten kun se on mahdollista.

Doughty nosti esille hyviä kysymyksiä, kuten että transhumanismi on leimallisesti miespuolisten keski- ja yläluokan ihmisten heiniä. Heillä on siihen edes teoriassa varaa ja samalla loputon luottamus siihen, että tulevaisuus heidät haluaa. Doughty herätti hilpeyttä muistuttamalla elokuvasta California Man, jossa luolamies päätyy sekoilemaan 1990-luvun alun Yhdysvalloissa. Mutta tällaiset konfliktit eivät transhumanisteja kuulemma huoleta.

Kuolemamyönteisyys, death positivity, henkilöityi tässä yhteydessä Caitlin Doughtyyn, joka on perustanut The Order of the Good Death -liikkeen ja hautaustoimiston ja luonnollisesti kirjoittanut aiheesta bestsellerin. Yhdysvalloissa kuolemankulttuuri on omanlaisensa palsamointeineen ja massiivisine arkkuviritelmineen. Ihmisillä on ilmeisesti edelleen vaikeuksia saada järjestettyä kohtuuhintaiset ja omien toiveiden mukaiset hautajaiset. Kuolemamyönteisyys näyttäisi keskittyvän erityisesti siihen, että kuolemasta voisi puhua avoimesti, eikä vaikkapa hautajaisia tarvitsisi järjestää tietämättä vainajan toiveita asiassa.

Suomessa samaa aatetta on levittänyt, hieman ristiriitaisesti tai ehkä ei, hautausala itse. Jo vuosikymmeniä on elänyt ajatus, ainakin Tiimalasi-lehden mukaan, että ihmiset sopisivat jo eläessään hautajaisistaan ja ehkä maksaisivatkin ne. Tähän ei tietääkseni ole usein menty, mutta hautaustestamentin tekeminen on askel itse asiassa kuolemamyönteisyyteen päin.

Meksiko ja sen kuolemankulttuuri ovat tulleet viime aikoina vastaan useampaan kertaan. Turun yliopiston Images of Afterlife -konferenssissa vuonna 2014 Benita Heiskanen puhui Meksikon “murhaepidemiasta” ja sen vaikeasta ratkaisusta. Winchesterissä Bethany Tabor esitteli meksikolaisen taiteilijan, Teresa Margollesin töitä, joissa yhdistyvät hänen patologina kohtaamansa murhien uhrit ja performatiivisuus. Andrew Chesnut taas kolmantena keynotena kertoi tutkimuksistaan epävirallisen “kuolemapyhimyksen”, Santa Muerten, voimakkaassa kasvussa olevasta kultista.

santamuerte

En ihmettele ollenkaan, että katolisen pyhimyskultin omaksuneet ihmiset alkavat palvoa kuolemaa pyhimyksen kaltaisena hahmona Meksikon raadollisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Santa Muerten alkuperästä on eri käsityksiä: meksikolaisten mielestä hän on alkuperäiskansojen uskontoon pohjautuva hahmo, eurooppalaiset taas tunnistavat heti vanhan kunnon viikatemiehen. Meksikon tapauksessa, verrattuna muihin Latinalaisen Amerikan kuolemahahmoihin, erityistä on se, että Santa Muerte on nainen. Ja hänellä on voimaa hoitaa vähän kaikenlaisia asioita lemmenhuolista raha- ja oikeuspulmiin.

Akateeminen ohjelma, turismi ja taide yhdistyivät viehättävällä tavalla, kun ensin kuulimme kolme esitystä keskiajan hautamuistomerkkien kuolleina esitetyistä hahmoista (ns. transi), jotka eivät oikeastaan muistuta lahoavia vainajia vaan erittäin nälkiintyneitä ja kuivuneita ihmisiä. Oikein nöyrät pyhimykset tulevat tietysti mieleen. Taiteilija Eleanor Crook on ollut projektissa mukana, ja hänen edelleen työn alla oleva, samoilla tekniikoilla toteutettu puuveistoksensa oli tietysti myös nähtävänä samassa tilassa kuin muukin kuolema-aiheinen taidenäyttely.

artexhibition

Crook myös esitteli Winchesterin katedraalissa lepäävän piispan Stephen Gardinerin transi-veistoksen. Samassa katedraalissa on pilvin pimein Englannin muinaisten kuninkaiden jäännöksiä somissa pikku arkuissaan ja tietysti haudattuna on myös Jane Austen.

janeausten

 

Posted in hautajaiset, hautausala, historia, huumori, kuolema, kuoleminen, tapahtumat, tutkimus | Leave a comment

Tutkijoita kirjallisuudessa: “Seksistä ja matematiikasta” sekä “Susanin vaikutus”

Velvollisuudentuntoisena ihmisenä olen lukenut kesällä romaaneja, enkä edes pelkästään dekkareita. Iida Rauman teos Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015) ja Peter Høegin Susanin vaikutus (Tammi 2015, alkuteos 2014, suomentanut Katriina Huttunen) tulivat luetuiksi peräkkäin ja päällekkäin. Keskityn seuraavassa pohtimaan niitä teemoja joista jotain ymmärrän, ensisijaisesti naispuolisen tutkijan saagaa akateemisessa maailmassa.

Kumpikaan teos ei sinänsä vakuuttanut kirjallisena esityksenä. (Yritän välttää juonipaljastuksia.) Rauman ratkaisu antaa teokselle kaksi kertojaa ei minusta toiminut: juuri kun oli tottunut yhteen, tuli ihan toisenlainen ihminen siihen. Tietenkin voi spekuloida, häiritsikö minua se, millainen tämä toisenlainen ihminen oli, mutta olisin kyllä pärjännyt matemaatikko-Erikan kanssa ihan loppuun saakka.

Høegin ongelmana oli jo aiemmin lukemassani Lumen tajussa (ja muuta en sitten ole häneltä lukenutkaan) tietynlainen poikkeusyksilöiden palvonta. Susanin vaikutuksessa ei esiinny mitään tavallisia pikku perhedraamoja tai keskinkertaisia älynlahjoja vaan superihmisten leiskuntaa ja juonia. Minusta ratkaisu on luvattoman helppo: sen kun panee superit tappelemaan keskenään supervoimillaan. Eräänlaista Marvelia lukeneistolle.

Myös Rauman kuvaama Erika on matemaattisilta lahjoiltaan superyksilö, mutta sentään sosiaalisilta taidoiltaan uskottavan nolla. Kehitysvammaisen siskon mukanaolo siinä mitassa kuin sitä nähdään selittyy kaiketi jotenkuten loppuratkaisulla. Yhteistä Høegin kanssa on jälleen, kauan kaivatut mysteerit saavat selityksen ja ne ovat lopulta perhemysteerejä. Ilman perheessä tai suvussa kulkevia traumoja ei kai enää osata kirjoittaa mitään.

Sen paremmin Erika kuin Susankaan eivät ole tyypillisiä akateemisia naisia. He ovat niin superlahjakkaita, etteivät heitä ole koskaan vaivanneet rahoituspulmat tai vaikeudet päästä merkittäviin konferensseihin tai julkaisuihin. Eikä varsinkaan huijarisyndrooma. Nämä naiset rokkaavat, ja mikäs siinä. En minä välttämättä omista äljentelyistäni jaksaisi enää lukea, kun on hyvä tukiryhmä Facebookissa.

Pidinkö, suosittelenko? Totta hitossa. Sekä Rauma että Høeg latelevat välillä mainioita sitaatteja, ja superihmisistä lukeminen on virkistävää vaikkei aina uskottavaa. Raumalla on ihan tavallisia ihmissuhdepulmia  mukana, tai ainakin itse tunnistan nuoruuden tempoilun vaikka seksuaalivähemmistöjen parissa liikutaankin. Susanin suhde äitiyteen taas menee jonnekin tuntemani normaalin alueelle kaikesta melskaamisesta ja erityisyydestä huolimatta. Että eivät nämä nyt pelkkää olympolaista kuohuntaa ole. Tosin kummassakin naimisesta on kaikenlaista selkkausta seurauksena kuin antiikin taruissa ikään.

Posted in feminismi, kirjallisuus, perhe, sankaruus, sukupolvet, tutkijanura, tutkimusrahoitus | Leave a comment

Historiaa, verta ja suolenpätkiä

Raflaava otsikko vetäköön huomion vähemmän tärkeään aiheeseen, nimittäin siihen, miten ihmiset mielellään arvioivat menneisyyttä omaksi edukseen tai ainakin huvikseen.

Asiahan ei minua sinänsä koske, mutta on se hauskaa kun on aina luullut ja sitten kuulee muuta. Ensiksi tämä nykyisen kotipaikkani läheinen Siikakoski, jonka historiasta olen ollut lievästi kiinnostunut kun koiran kanssa larppaan Teuvo Tuliota sen partaalla harva se päivä.

Esimerkiksi Kotkan historia I (1953) kertoo 1300-luvulta alkaen, miten Siikakosken kalastusoikeudet kuuluivat ensin Vadstenan luostarille ja myöhemmin, kun tuota rajaa siirreltiin ees taas, Valamolle. Näin kertoo myös kosken vieressä oleva opastaulu ja tiedon ovat poimineet kirjaansa Kotka – karu ja kaunis myös Juha Metso ja Matti Tieaho (2017).

Metson ja Tieahon mukaan myös keisari Aleksanteri III, joka pykäsi kalastusmajansa tuonne Langinkoskelle vähän kauemmas, kalasti oikeasti mieluummin Siikakoskella. Tästä tosin Lohikeskus Kotkan nettisivut vihjaavat, että kyllä keisari joutui tyytymään Langinkoskeen. Keisarillista kalastuselämää lainkaan tuntematta en yhtään osaa sanoa, missä Allu kalasti vai kalastiko lopulta missään. Sen tiedän, että keisarit voivat kyllä kuskauttaa itseään fisustamaan minne vain haluavat.

Silti oli hämmentävää lukea, miten Langinkoski-museon entinen intendentti Ylen haastattelussa ynnää koko lohibisneksen Langinkosken tilille, luostareista alkaen. Miksi täällä Siikakosken partahilla on Luostarinpolku, Munkkisaarenpolku ja saari nimeltä Munkholma, jää intendentiltä selvittämättä. Samoin se, miksi ortodoksinen kirkko edelleen järjestää ristisaattoja Langinkoskelta Munkkisaaren majalle.

Kysymys voi hyvin olla monimutkaisempi kuin lähteeni kertovat, eikä se minulle ole mikään sydämen asia. Paljon enemmän kiinnostaa vintagepuutarhamme, jonka historia ei ulotu vuotta 1952 kauemmaksi. Selvitin eilisiltana meillä useampana pensaana kukoistavan ruusun nimen (sic) (mutta ruumiita ei tullut) internetin ja professorien ja dosenttien avustuksella. (Historiantutkijoissa on vaikuttavan oppinut puutarhurijaosto, jos välttämättä halusitte tietää.) Sivusto Historialliset ruusut kertoo toinen toistaan kiehtovammista – ja harvinaisemmista – ruusuista, mutta kyllä tämä meidän robusti kaunottaremme on tavallisehko valamonruusu. Jota kasvaa täällä melkein joka pihalla, joko istutettuna tai itsestään levinneenä. Kestän tämän urheasti.

Henkilön Ilona Pajari kuva.

Sukututkimus ei koskaan ole minua erityisesti kiehtonut. Genetiikassa on aivan tarpeeksi, kun omissa ja veljen lapsissa on ällistyttäviä yhtäläisyyksiä edeltäviin polviin niin sielun kuin ruumiinkin alueella. Mutta kun puolison sukunimen takia otetaan yhteyttä ja heti toisesssa lauseessa rynnätään toteamaan, että se amerikkalainen filmitähti onkin toisella puolella Suomea asuneen sukuhaaran jälkeläinen, huvittaahan se. Asia kun on selvitetty aikanaan ja esimerkiksi mieheni ylioppilaskuva voisi tosiaan esittää Matt Damonia.

Laitoin kysyjälle sukuseuran yhteystiedot ja toivotin onnea. Enempää en asiaan sekaannu, ovathan sukuseurat keskimäärin yhtä hilpeitä paikkoja kuin taloyhtiöiden hallitukset.

Mutta hauskaa tämä aina välillä on. Luoja minua varjele tutkimasta ikinä mitään, mistä joku voisi saada aitoa iloa ja egobuustia missään inhimillisessä mielessä.

Posted in Amerikanserkut, historia, huumori, Kotka, kulttuuri, lapset, matkailu, puutarha, sukututkimus, uskonto | Leave a comment