Apurahabingossa

On taas se aika vuodesta. Yksi niistä ajoista tässä vuodessa, yksi niistä vuosista tässä ajassa. Tutkimusrahoituksen haku on tutkijan keskeinen toimi. Ihme, että ehdimme joskus tutkiakin.

“Apuraharumba kyynistää tutkijan”, kirjoitti tutkija Tuomas Aivelo Tiede-lehden blogissa taannoin. Onhan se kummallista, että tuo ja tuokin saa rahaa ja minun erinomainen tutkimukseni ei, niin! Tai sitten tutkijaparka alkaa mitata ammatillista ja jopa ihmisarvoaan sillä, miten hyvin hän saa rahoitusta tai ei ollenkaan.

Muistan, kun lähes 20 vuotta sitten sain ensimmäisiä hylsyjäni. Väitöstutkimukseni ei tuntunut kiinnostavan ketään. Onneksi minulla oli pätkätehtäviä talous- ja sosiaalihistorian oppiaineessa, joten tunsin kuitenkin kuuluvani yliopistoyhteisöön. Pelkkä jatkokoulutusseminaari ei siihen olisi luultavasti riittänyt, koska akateeminen itsetuntoni ei ollut niitä korkeimpia. Opin myös varhain ymmärtämään, että kaikkein parhaimmatkin jäävät usein ilman, ja todella lahjakkaat, kokeneet tutkijat ovat välillä työttöminä. Kuten minä nyt, lahjakkuudesta en sano mitään mutta onhan tuossa jotakin tullut tehtyäkin.

Tutkimusrahoituksesta voisi sanoa paljon, mutta realisti toteaa elävänsä tässä ajassa ja näillä ehdoilla. Koska haluan ensisijaisesti työskennellä vapaana tutkijana (“independent scholar” kuulostaa niin hienolta!), en näe ratkaisuksi yksinomaan yliopistojen rahoituksen lisäämistä. Kuten tunnettua, yliopistot osaavat kyllä käyttää rahaa muuhunkin kuin tutkijoiden palkkaamiseen ja opetustakin voisi kehittää. Säätiöiden rahoitus on mielekästä sikäli, että sitä saa tutkija hallinnoida itse, eivätkä sitä sido mitkään kansalliset linjaukset tai korkeakoulustrategiat.

Yliopistourallani ehdin olla mukana kahdenkin yliopiston opiskelijavalinnoissa. Lisäksi olen tehnyt erinäisiä toimitustöitä, kirjoittanut vertaisarviointeja, arvioinut opinnäytteitä ja tietysti luvuttoman määrän tenttejä, esseitä ja harjoitustöitä. Tiedän, että joskus hyväkään ei vain riitä ja erinomaisiakin riittää tungokseksi asti. Ei se ole henkilökohtaista, joskus vain käy näin. Hylkäsin keväällä kaksi vuotta joka paikkaan tunkemani tutkimusprojektin itsemurhien historiasta; nyt mennään hautausmaiden sosiaali- ja kulttuurihistorialla. Katsotaan miten ämmän käy, niin sanoakseni.

Pessimisti ei pety, optimisti jättää sateenvarjon kotiin kuten minä tänä aamuna. Tutkijan on vaikeassa rahoitustilanteessa otettava ilo irti mahtavista kollegoista ja erilaisten verkostojen ylläpitämisestä. Me kilpailemme keskenämme, mutta silti autamme toisiamme samaisessa kilpailussa. Sen opin jo lähes 20 vuotta sitten ja siitä pitäkäämme kiinni, vaikka moni jää taaskin ilman. Toivottavasti eivät aina samat naamat.

Advertisements
This entry was posted in tutkijanura, tutkimusrahoitus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s