Death and the Maiden, University of Winchester, 21.-24.7.2017

Kuolemantutkimuksen konferenssit ovat aina todella cool (pun definitely intended). Se johtuu tietysti  mahtavista aiheista, mutta myös konferensseille tyypillisestä moniammatillisuudesta. Eihän kuolema ole vain akateeminen kysymys, eikä akateeminen tutkimus hyödytä vain tutkimusta itseään. Tämä on meillä Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seurassakin ollut johtavana ajatuksena. Iso-Britannia taas on kuolemantutkimuksen(kin) alkukoti ainakin minun kirjoissani.

Death and the Maiden (University of Winchester, 21.-24.7.2017) vei tämän ajattelun vieläkin pidemmälle. Teatteriesitys, taidenäyttely, folkmusiikkikonsertti, dokumenttifilmit ja kuolema-aiheiset työpajat olivat ohjelmaan tutustuneellekin laajuudessaan odottamattomia – ja upeita. Opin neulahuovutusta! Kyllä kaikissa konferensseissa pitäisi olla neulahuovutusta.

needlefelting

Työpajan teemana oli oman käärinliinan tekeminen, mihin ei tietenkään ollut varsinaisesti aikaa, mutta tekniikan perusteet opimme. Työpajan vetäjä Yuli Sømme on syntyjään norjalainen, ja hänen mukaansa norjalaiset piti haudata nimenomaan villaisissa käärinliinoissa 1800-luvulle asti, koska merkantilistisen talouspolitiikan mukaan piti tukea maan villateollisuutta. Käärinliinaperinne säilyi siis lähes modernille ajalle asti. Tässä näemme kuolemankulttuurille tyypillisen kietoutumisen taloudellisiin faktoihin, ei se pelkkää tunnetta ole.

Konferenssin aloitti “soul midwife” Mandy Price, joka kertoi vapaaehtoistyöstään kuolevien rinnalla. Suomessa on olemassa termi kuolettaja, joista Terhi Utriainen on kertonut väitöskirjassaan. Pricen esitys oli sekä hauska että liikuttava. Kantavana ajatuksena oli, että kuolemallakin on omat vaiheensa, luonnollisesti jos se tapahtuu asteittain riutuen. Kuolevien viestejä meille kaikille oli muun muassa: “Sod the housework, play with your kids.” Noudatamme.

Sessioesitysten abstraktit löytyvät täältä. Minulle tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia olivat Romany Reaganin The Gendered Garden, Maggie Mayhemin Dead Hookers Tell Such Tales ja Nuri McBriden Genocide and Gender. Kuoleman ja kuolemasuhteen sukupuolittuneisuus oli keskeinen aihe, ja tietystä fragmentaarisuudesta huolimatta syntyi myös hyvää keskustelua. Samoin oma esitykseni itsemurhan sukupuolittuneisuudesta kansakunnan kontekstissa sai hyvän vastaanoton.

Caitlin Doughtyn keynote-esitys kuolemasuhteen transhumanismista vs. kuolemamyönteisyydestä oli minulle osin uutta asiaa, kun en ole transhumanismiin ihan liikkeenä törmännyt. Kyse on lyhyesti sanottuna siitä, että ihminen voi jatkaa elämäänsä fyysisen kuoleman jälkeen, esimerkiksi “lataamalla aivonsa pilveen”. Vanha kunnon Disney on ice on tästä varhainen versio: halutaan päästä kokemaan tulevaisuus sitten kun se on mahdollista.

Doughty nosti esille hyviä kysymyksiä, kuten että transhumanismi on leimallisesti miespuolisten keski- ja yläluokan ihmisten heiniä. Heillä on siihen edes teoriassa varaa ja samalla loputon luottamus siihen, että tulevaisuus heidät haluaa. Doughty herätti hilpeyttä muistuttamalla elokuvasta California Man, jossa luolamies päätyy sekoilemaan 1990-luvun alun Yhdysvalloissa. Mutta tällaiset konfliktit eivät transhumanisteja kuulemma huoleta.

Kuolemamyönteisyys, death positivity, henkilöityi tässä yhteydessä Caitlin Doughtyyn, joka on perustanut The Order of the Good Death -liikkeen ja hautaustoimiston ja luonnollisesti kirjoittanut aiheesta bestsellerin. Yhdysvalloissa kuolemankulttuuri on omanlaisensa palsamointeineen ja massiivisine arkkuviritelmineen. Ihmisillä on ilmeisesti edelleen vaikeuksia saada järjestettyä kohtuuhintaiset ja omien toiveiden mukaiset hautajaiset. Kuolemamyönteisyys näyttäisi keskittyvän erityisesti siihen, että kuolemasta voisi puhua avoimesti, eikä vaikkapa hautajaisia tarvitsisi järjestää tietämättä vainajan toiveita asiassa.

Suomessa samaa aatetta on levittänyt, hieman ristiriitaisesti tai ehkä ei, hautausala itse. Jo vuosikymmeniä on elänyt ajatus, ainakin Tiimalasi-lehden mukaan, että ihmiset sopisivat jo eläessään hautajaisistaan ja ehkä maksaisivatkin ne. Tähän ei tietääkseni ole usein menty, mutta hautaustestamentin tekeminen on askel itse asiassa kuolemamyönteisyyteen päin.

Meksiko ja sen kuolemankulttuuri ovat tulleet viime aikoina vastaan useampaan kertaan. Turun yliopiston Images of Afterlife -konferenssissa vuonna 2014 Benita Heiskanen puhui Meksikon “murhaepidemiasta” ja sen vaikeasta ratkaisusta. Winchesterissä Bethany Tabor esitteli meksikolaisen taiteilijan, Teresa Margollesin töitä, joissa yhdistyvät hänen patologina kohtaamansa murhien uhrit ja performatiivisuus. Andrew Chesnut taas kolmantena keynotena kertoi tutkimuksistaan epävirallisen “kuolemapyhimyksen”, Santa Muerten, voimakkaassa kasvussa olevasta kultista.

santamuerte

En ihmettele ollenkaan, että katolisen pyhimyskultin omaksuneet ihmiset alkavat palvoa kuolemaa pyhimyksen kaltaisena hahmona Meksikon raadollisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Santa Muerten alkuperästä on eri käsityksiä: meksikolaisten mielestä hän on alkuperäiskansojen uskontoon pohjautuva hahmo, eurooppalaiset taas tunnistavat heti vanhan kunnon viikatemiehen. Meksikon tapauksessa, verrattuna muihin Latinalaisen Amerikan kuolemahahmoihin, erityistä on se, että Santa Muerte on nainen. Ja hänellä on voimaa hoitaa vähän kaikenlaisia asioita lemmenhuolista raha- ja oikeuspulmiin.

Akateeminen ohjelma, turismi ja taide yhdistyivät viehättävällä tavalla, kun ensin kuulimme kolme esitystä keskiajan hautamuistomerkkien kuolleina esitetyistä hahmoista (ns. transi), jotka eivät oikeastaan muistuta lahoavia vainajia vaan erittäin nälkiintyneitä ja kuivuneita ihmisiä. Oikein nöyrät pyhimykset tulevat tietysti mieleen. Taiteilija Eleanor Crook on ollut projektissa mukana, ja hänen edelleen työn alla oleva, samoilla tekniikoilla toteutettu puuveistoksensa oli tietysti myös nähtävänä samassa tilassa kuin muukin kuolema-aiheinen taidenäyttely.

artexhibition

Crook myös esitteli Winchesterin katedraalissa lepäävän piispan Stephen Gardinerin transi-veistoksen. Samassa katedraalissa on pilvin pimein Englannin muinaisten kuninkaiden jäännöksiä somissa pikku arkuissaan ja tietysti haudattuna on myös Jane Austen.

janeausten

 

Advertisements
This entry was posted in hautajaiset, hautausala, historia, huumori, kuolema, kuoleminen, tapahtumat, tutkimus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s