Historiaa, verta ja suolenpätkiä

Raflaava otsikko vetäköön huomion vähemmän tärkeään aiheeseen, nimittäin siihen, miten ihmiset mielellään arvioivat menneisyyttä omaksi edukseen tai ainakin huvikseen.

Asiahan ei minua sinänsä koske, mutta on se hauskaa kun on aina luullut ja sitten kuulee muuta. Ensiksi tämä nykyisen kotipaikkani läheinen Siikakoski, jonka historiasta olen ollut lievästi kiinnostunut kun koiran kanssa larppaan Teuvo Tuliota sen partaalla harva se päivä.

Esimerkiksi Kotkan historia I (1953) kertoo 1300-luvulta alkaen, miten Siikakosken kalastusoikeudet kuuluivat ensin Vadstenan luostarille ja myöhemmin, kun tuota rajaa siirreltiin ees taas, Valamolle. Näin kertoo myös kosken vieressä oleva opastaulu ja tiedon ovat poimineet kirjaansa Kotka – karu ja kaunis myös Juha Metso ja Matti Tieaho (2017).

Metson ja Tieahon mukaan myös keisari Aleksanteri III, joka pykäsi kalastusmajansa tuonne Langinkoskelle vähän kauemmas, kalasti oikeasti mieluummin Siikakoskella. Tästä tosin Lohikeskus Kotkan nettisivut vihjaavat, että kyllä keisari joutui tyytymään Langinkoskeen. Keisarillista kalastuselämää lainkaan tuntematta en yhtään osaa sanoa, missä Allu kalasti vai kalastiko lopulta missään. Sen tiedän, että keisarit voivat kyllä kuskauttaa itseään fisustamaan minne vain haluavat.

Silti oli hämmentävää lukea, miten Langinkoski-museon entinen intendentti Ylen haastattelussa ynnää koko lohibisneksen Langinkosken tilille, luostareista alkaen. Miksi täällä Siikakosken partahilla on Luostarinpolku, Munkkisaarenpolku ja saari nimeltä Munkholma, jää intendentiltä selvittämättä. Samoin se, miksi ortodoksinen kirkko edelleen järjestää ristisaattoja Langinkoskelta Munkkisaaren majalle.

Kysymys voi hyvin olla monimutkaisempi kuin lähteeni kertovat, eikä se minulle ole mikään sydämen asia. Paljon enemmän kiinnostaa vintagepuutarhamme, jonka historia ei ulotu vuotta 1952 kauemmaksi. Selvitin eilisiltana meillä useampana pensaana kukoistavan ruusun nimen (sic) (mutta ruumiita ei tullut) internetin ja professorien ja dosenttien avustuksella. (Historiantutkijoissa on vaikuttavan oppinut puutarhurijaosto, jos välttämättä halusitte tietää.) Sivusto Historialliset ruusut kertoo toinen toistaan kiehtovammista – ja harvinaisemmista – ruusuista, mutta kyllä tämä meidän robusti kaunottaremme on tavallisehko valamonruusu. Jota kasvaa täällä melkein joka pihalla, joko istutettuna tai itsestään levinneenä. Kestän tämän urheasti.

Henkilön Ilona Pajari kuva.

Sukututkimus ei koskaan ole minua erityisesti kiehtonut. Genetiikassa on aivan tarpeeksi, kun omissa ja veljen lapsissa on ällistyttäviä yhtäläisyyksiä edeltäviin polviin niin sielun kuin ruumiinkin alueella. Mutta kun puolison sukunimen takia otetaan yhteyttä ja heti toisesssa lauseessa rynnätään toteamaan, että se amerikkalainen filmitähti onkin toisella puolella Suomea asuneen sukuhaaran jälkeläinen, huvittaahan se. Asia kun on selvitetty aikanaan ja esimerkiksi mieheni ylioppilaskuva voisi tosiaan esittää Matt Damonia.

Laitoin kysyjälle sukuseuran yhteystiedot ja toivotin onnea. Enempää en asiaan sekaannu, ovathan sukuseurat keskimäärin yhtä hilpeitä paikkoja kuin taloyhtiöiden hallitukset.

Mutta hauskaa tämä aina välillä on. Luoja minua varjele tutkimasta ikinä mitään, mistä joku voisi saada aitoa iloa ja egobuustia missään inhimillisessä mielessä.

Advertisements
This entry was posted in Amerikanserkut, historia, huumori, Kotka, kulttuuri, lapset, matkailu, puutarha, sukututkimus, uskonto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s