Henkilökultista politiikkaan

Kotimaan politiikka oli viime viikolla mielenkiintoisempaa kuin aikoihin. Nyt, kun ihmiset kertaavat tapahtumia, tunnutaan ikävällä tavalla juuttuvan yhteen asiaan ja se on pääpahiksen eli Jussi Halla-ahon persoona. Journalismia on toki helpompi tehdä ihmisistä kuin asioista, ja historiaakin kirjoitetaan joskus tarkoituksella, joskus vahingossa nimenomaan yksilöiden kautta. On kuitenkin kokonaisuudelle vahingollista takertua kehenkään yhteen tyyppiin, oli kyse menneisyydestä tai nykyisyydestä. Ainakin, jos ei kontekstoida eikä pohdita asioita laajemmin.

Oma kantani Halla-ahon persoonaan on yksiselitteisen kielteinen. En lähde sen kummemmin argumentoimaan, minne hän minusta joutaisi. Arvatkaa huviksenne. Inho johtuu monesta eri seikasta, kuten 1) hänen kirjoituksensa 2) hänen tekonsa 3) se jengi, jonka keskuudessa pyörimällä hän toimintansa aloitti ja jonka keskuudesta hänen ydinkannattajakuntansa on peräisin.

Kyseessä ei ole vain muutaman kohua herättäneen blogikirjoituksen sutaissut nokkela tohtori, vaan äärioikeiston sekopäisten nettihäröjen jutuista mitä ilmeisimmin nauttinut ja alun perin ammentanut tyyppi. Netti nimenomaan on Halla-ahon poliittinen koti; kun esimerkiksi aikanaan hänen raiskaustoivotuksensa kohteeksi joutunut vihreä naispoliitikko meni tivaamaan anteeksipyyntöä, sankarimme änkytteli ja punasteli. Esiintyminen älykkönä seurassa, jossa keskimäärin yhdyssanat tuottavat vaikeuksia ja itse keksitytkin sivistyssanat menevät läpi, ei ole meillä tohtoripiireissä mikään saavutus. Minua lujaluonteisempi ja kovavatsaisempi tutkija Jussi Jalonen on asiasta useastikin kirjoittanut ja siihen perehtynyt. Minä olen kyennyt lähinnä tarkistamaan keskeisimmät lähteet ja sekin on ollut tuskaa.

Voimme väännellä loputtomasti monenkin ihmisen kohdalla hänen koulutustaan, parisuhdettaan, oletettua lapsilukuaan, menneisyyttään koulukiusattuna tai valitsemaansa erikoista opiskelualaa. Se on kuulkaa yks hailee sen rinnalla, mitä ihminen poliitikkona ajaa ja mitä asioita edustamalla hän on asemaansa päätynyt. Minulle on täysin käsittämätöntä, miten on voinut syntyä kyseisenlainen henkilökultti, mutta niin vain on syntynyt ja sitä tutkijat tutkikoot. Ken kykenee, on se sen verran sakeaa kamaa.

Se kuitenkin myös selittää, miksi syntyi niin erikoinen tilanne kuin toissa viikonloppuna perussuomalaisten puoluekokouksessa ja sittemmin hallituksen kanssa. Halla-aho ei ole varsinainen poliitikko perinteisessä,  puolueorganisaatiossa edenneessä ja työskennelleessä mielessä. Samoin hänen kannattajansa eivät ole perinteisessä mielessä poliittisia henkilöitä, jotka seuraavat maan asioita laajemmin, eikä heiltä voi odottaa normaalia poliittista toimintaa. Oli aivan tyhmää rellestää koko puoluejohto uusiksi, eikä sitä kenttää kiertänyt ja suhteita ikänsä solminut poliitikko olisikaan tehnyt.

Samasta syystä Halla-aho ei kelvanut hallitukseen, oli tietysti se korkeimman oikeuden tuomiokin mutta tuskin pahin este. Ei hänellä eikä hänen jengillään ole sellaista poliittista kokemusta, että heidän kanssaan voisi päättää maan asioista tai paljon mistään. Hurmoksellinen rasismi on sitten vielä oma lukunsa: kun se on ainoa poliittinen viesti, sen kanssa on vaikea tehdä yhteistyötä. Ihan tavallinen rasismi on kyllä hallituskelpoista, senkin saimme nähdä.

Henkilöä pohdittaessa ja hänestä kirjoitettaessa on syytä keskittyä oleellisiin asioihin. Mitä ihminen ajaa, mihin hän pyrkii, miten hän on asemaansa päätynyt. Tällaisesta journalismista saa tietysti pääministerin peräänsä, mutta niin se pitäisi tehdä.

Ihmiset itsessään eivät ole kovin kiinnostavia. Viime talvena olin menossa lasteni kanssa elokuviin, kun saman teatterin aulassa Halla-aho valitsi irtokarkkeja kahden lapsensa kanssa. Sinisessä toppatakissa harva meistä on kovin demonisen kansankiihottajan oloinen. Olin usein ajatellut sanovani pari valittua sanaa, jos satutaan naamakkain, eikä minua tunneta siitä, etten ihmisille usein sanoisikin, mutta oli lapset ja kaikki, ei sitä viitsi. Toisin kuin Halla-aho, minä arvostan kaikkia lapsia heidän syntyperästään huolimatta. Ja siksi minä inhoan häntä ja olen hänen kanssaan niin eri puolella kuin vain voi olla. Tällainen on se toinen ääripää: säälii jopa vastapuolen lapsia.

Henkilökulttia voi vahvistaa myös vastustamalla sitä. Ei kannata lähteä tekemään edes verbaalisten hyökkäysten marttyyreita ihmisistä, joiden edustama uhka ei todellakaan piile heidän liikkumisessaan julkisilla paikoilla, vaan asioissa joita he edustavat. Edellytän, että politiikkaa seuraavat ihmiset perehtyvät niihin ja pitävät niitä ensisijaisina pohtiessaan maan tilaa ja tulevaisuutta.

Advertisements
This entry was posted in äärioikeisto, historia, maskuliinisuus, media, myötätunto, politiikka, rasismi. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s