Presidentti Mauno Koiviston televisioidut hautajaiset someseurantana – raportti ja arvio

Valtiollisten hautajaisten televisiointi yhdistettynä sosiaaliseen mediaan (tässä tapauksessa Facebook) antaa mahdollisuuden koota asiantuntevan paneelin pohtimaan tilaisuuden yksityiskohtia ja luonnetta. Nähdäkseni tässä ei ole mitään epäkunnioittavaa tai etäännyttävää. Jos ihminen on historioitsija, etnologi, sotilas tai pappi, hänellä on asiasta muutakin sanottavaa kuin yhteisen kansallisen surun kokemus. Tässä koottuna asioita, jotka kiinnittivät huomiota somessa ja kotisohvalla, kun Yle lähetti suorana presidentti Mauno Koiviston hautajaiset helatorstaina 25.5.2017.

Ohjelmaa edelsi Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen haastattelu. Toimittaja Jari Korkki lähti kenties liikaa heruttelun tielle kysyessään, miltä Liikasesta mahtaa kirkossa tuntua. Liikanen näet liikuttui syvästi ja kykeni tuskin toteamaan, että ajatukset ovat varmasti Koiviston omaisten luona.

On syytä kiittää toimittajia, jotka juonsivat lähetyksen. Vaikka sekaan mahtui “Aleksanteri Suuren patsas” ja outo valinta lausua Saima Harmajan eroottisehko runo saavuttaessa Hietaniemeen, yleisesti ottaen tunnelma tavoitettiin hyvin ja kommentointi oli asiantuntevaa.

Valtiollisten hautajaisten sotilaallisuutta voi joku moittia, ja se myös vinouttaa tilaisuuden sukupuolijakaumaa entisestään. Mutta mikä taho tässä maassa saa yhtä tehokkaasti järjestettyä tällaisen tapahtuman? Ihmisenä, jonka häät järjesti periaatteessa samainen taho, ei tule mieleen.

Cantores Minores tuo aina inhimillisen lisänsä mihin tahansa tilaisuuteen. Pojilla ei ole tukka- eikä partakoodia. Ja laulavat tietysti hienosti. Kaartin soittokunta samoin on maamme parhaita bändejä, mikä on usein tullut todettua.

Koiviston omaisten punaisissa kukissa näen symboliikkaa: paitsi rakkauden, myös aatteen värin. Olen tietoinen siitäkin, että joinakin aikoina joissain hautajaisissa ei tulipunaisia ruusuja olisi saanut näkyä lainkaan.

Seppelten laskusta tulee mieleen se, että tavallisissakin hautajaisissa voisi harkita, kannattaako yli viiden ihmisen tunkea mukaan alttarille kun kuitenkin vain yksi lukee tekstin. Penkissä seisomaan nouseminen ajaisi saman asian.

Seuraavaksi raatimme kiinnitti huomiota siihen, että pääministeri Sipilä ei osallistunut virteen (600), vaikka on uskovainen mies. Tähän kommentoitiin toisaalta: “Yhteiset talkoot.”

Piispa Eero Huovisen puhuessa ajattelin ensiksi, että ei vain Koiviston presidenttiaikana puhuttu sotaveteraaniudesta paljonkaan. Ja miksi olisi puhuttu, olihan hänen ikä- ja asetovereitaan hengissä vielä vaikka kuinka, ei se presidentille ollut erityinen ansio. Mutta sitten Huovinen pääsi korostamaan Koiviston humaaniutta, myös sotavankien kohtelussa. Samoin tuli näpäys nykyajan papistolle: “Armon sanat ovat tärkeämmät kuin arvojen sanat.”

Huovinen totesi useaan kertaan, että Koivisto oli lähdössä “viimeiselle maalliselle matkalle”. Pelkkä viimeisestä matkasta puhuminen tarkoittaisikin, että puhuja ei usko ylösnousemukseen.

Niin tärkeä kappale kuin Veteraanin iltahuuto monelle onkin, en voi kuin sanoa että musiikkiesityksenä se on aina kaamea. Edes Jorma Hynninen ei kyennyt sitä pelastamaan. Joskus sen esittäminen on jossain kirkossa kielletty liian maallisena kappaleena, mutta epäilen syyn olevan papin herkkäkorvaisuudessa. Samalla perusteellahan voisi kieltää aiemmin Koiviston hautajaisissa esitetyn Sydämeni laulun. Siis maallisena, Sibelius sentään osasi säveltää.

Pappisjäsenemme kiinnitti huomiota siihen, että Huovinen siunasi vainajan koko nimellä, ei vain etunimillä kuten kirkkokäsikirja ohjeistaa.

“Eli veikkaan että tässä mentiin kokonaan sen mukaan, kuinka niin Huovinen kuin Koivistokin olivat lapsena oppineet. Myös virsi Sua kohti, Herrani oli paitsi vanhoilla sanoilla, myös 3/4 -tahdissa, kun taas nykyisessä virsikirjassa on alkuperäinen 4/4 sävelmä.”

Pyrkimys säilyttää vainajan elämän aikainen tunnelma on osa nykyistä hautauskulttuuria, mutta myös kunnianosoitus itsessään.

Presidentti Sauli Niinistön puhe oli erinomainen: kuvasi Koiviston elämää ja aikakauden historiaa kuten myös ihmistä itseään. Puolisosta puhumisen kohdalla saimme kollektiivisen kyyneleen silmään.

Seppeleiden kanssa oli jälleen touhua ja odottelua. Kuitenkin niiden lasku on oleellinen osa rituaalia, ja mukaanhan ne on otettava. Valtiollisissa hautajaisissa kadetit saavat tämän kunnian.

Narvan marssi kuuluu presidenttien hautajaisiin, ja yleensä sotilas- ja veteraanihautajaisiin. Tälläkin kertaa se oli hyvin tunnekylläinen kokemus. Lähti kuulemma liian nopeassa tempossa, mutta ihmisten marssittavana ehkä parempi näin.

Liikuttavin kohta oli rouva Tellervo Koivisto katsomassa autoon katoavaa arkkua. Tätä kirjoittaessakin vielä itkettää.

Surusaaton edetessä tulivat puheeksi mittavat turvajärjestelyt. Mahtoiko niitä huomata paikan päällä.

Suomen Pankin kohdalla pysähtyminen kuului tietenkin asiaan. Päävartion kohdalla juontajan toteamus “tarkastaa sotilasosaston vielä viimeisen kerran” meni ehkä kuitenkin kansanperinnepuolelle. Presidentinlinnan kohdalla linnan lippu laskettiin minuutiksi puolitankoon ja nostettiin sitten uudelleen ylös. Hienosti oli väkeä saattoa katsomassa, kuulemma 30 000. “Mannerheimin ratsastajapatsaan silmien alla” oli kenties myös hieman maaginen lausahdus.

Pappisjäsen totesi, että hän ei tiedä, luetaanko haudalla yleensä rukousta, hän ei näin tee. Piispa Huovisen ratkaisu toimia näin sopi kuitenkin hyvin tilaisuuteen. Perinteisin tapa on laulaa haudalla virsi “Sun haltuus rakas isäni”.

Koiviston laskivat hautaan hänen entiset adjutanttinsa, joista osa oli jo luonnollisesti hieman iäkkäitä. Sotilasasiantuntija tiesi kertoa, että osa heistä on erityisen tarkkoja tällaisissa tilanteissa; toivottavasti ei jäänyt sanomista jälkikäteen.

Etnologikollega kiinnitti huomiota siihen, miten avoin hauta rajattiin kuvista pois viimeiseen asti. Nykyajan hienotunteisuutta.

Rouva Koiviston kukan laskua edelsi pitkähkö tauko, minkä tulkitsin johtuvaksi epätietoisuudesta miten edetä. Tämä on tavallista kaikissa hautajaisissa, ihmisiä olemme jokainen.

“Se ääni, kun avoimeen hautaan heitetty ruusu töpsähtää arkun kanteen, on kovin lopullinen ja lohduton.”

“Oi kallis Suomenmaa” on kappaleena kaunis, mutta nykyihminen pysähtyy aina “henkensä halvan sulle antanut on” -kohdassa. Ylioppilaskunnan laulajat esitti. (Ylelle tiedoksi: se ei ole “kaunis” Suomenmaa.)

Koiviston haudalla kävi illan mittaan tuhansia ihmisiä ja kävijöitä riittää edelleen. Koivisto oli pidetty presidentti, vaikka muistan häntä myös kritisoidun aikanaan. Vuosien viisaus näyttää monen asian lopullisen laidan.

Mauno Koivisto oli kasvuvuosieni presidentti, ikävuoteni yhdestätoista kahteenkymmeneenkolmeen kuluivat hänen hallitsemassaan Suomessa. Monen mielestä nyt meni viimeinkin mailleen myös hyvinvointiyhteiskunta. Eniten kuitenkin liikutti pitkän avioliiton päättyminen, vaikka toivonkin kantavani osani aikanaan yhtä hyvin kuin rouva Koivisto, jos siihen päädytään.

Advertisements
This entry was posted in etnologia, hautajaiset, hautausmaa, historia, jatkosota, kuolema, lohdutus, luterilaisuus, media, musiikki, myötätunto, naiseus, politiikka, sankaruus, sota, sukupolvet, sureminen, terrorismi, tunteet, tuonpuoleinen. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s