Tutkijan viestintää

Tutkimustieto on hyvin erilaista kuin journalismi, ja usein tutkija huomaa monipolvisten pohdiskeluidensa muuntuneen lähes tunnistamattomiksi esimerkiksi lehtijutussa. Mikä ei ole sinänsä toimittajan vika, vaan kommunikoinnin.

Tutkijoidenhan pitäisi kirjata mediaesiintymisensä ja muut hilipatipippansa yliopiston rekistereihin, mutta en ole oikein koskaan oppinut pitämään lukua niistä. (Olen vaarallinen anarkisti.) Kyse ei ole niinkään siitä, että näitä olisi aivan jatkuvasti, tai en arvostaisi viestimien antamaa huomiota. Tai siitä, että pitäisin lehtijuttuja tai radiohaastatteluja merkityksettöminä. Ne vain eivät tarkkaan ottaen ole minun tekemääni työtä, joten joku muu laskekoon ne hyväkseen. Jos niistä joku saa jonkin positiivisen kimmokkeen johonkin, se on tietysti hyvä asia. Minuun otetaan hyvin harvoin yhteyttä.

Mediaesiintyminen tuntuu monesta hankalalta ja kiusalliselta. Aikaa on radiossa vähän ja telkkarissa jotenkin vielä vähemmän. Kysymykset on usein annettu etukäteen, mutta tilanne elää eikä tutkija parka saakaan sanottua mitä piti. Lehdessä toimittaja toimittaa vuosia kirjoittamiseen uhraavan ihmiset jorinat luettavaan muotoon. Usein tutkijalle jää turhautunut olo, kun haastattelu loppui alkuunsa eikä muistuttanut hänen työtään juuri lainkaan.

Kun on aikansa toistanut melko lailla samaa viestiä suomalaisesta kuolemankulttuurista, se alkaa kiteytyä. Jokaisella on omansa, minulla on nämä. Jos piti vain kysyä pari juttua, tästä voi kopioida. Tai jos aikoo haastatella, tässä pohjat siitä mitä luultavasti puhun.

  1. Suomalaisen kuolemankulttuurin keskeinen muutos on muutos kuolevan ja vainajan vierellä kulkemisesta kuolevan ja vainajan luona vierailemiseen. Kuollaan sairaalassa, ei kotona, ruumis on ruumishuoneella, ei kotona, saattoväki kokoontuu kappelissa, ei kotona.
  2. Kuolemanrituaalit olivat vielä sata vuotta sitten julkinen asia: hautajaiset olivat usein ihmisen suurin juhla. Sittemmin alettiin korostaa tunteita, ja pienissä hautajaisissa niiden ajateltiin pääsevän paremmin esille. Nykyään surusta puhutaan mediassa paljon, mutta vainajaan keskittyvät rituaalit ovat harvoin erityisen suureellisia. Valtiolliset hautajaiset ovat jäänne ajoilta, jolloin kaikki merkkihenkilöt ja mahdollisuuksien mukaan muutkin haudattiin suuren saattoväen ja saattueen kera.
  3. Länsimainen kuolemasuhde on viime vuosikymmeninä muuttunut painottamaan ennen kaikkea omaisten surua. Kuolemasta puhutaan selviytymistarinana, jonka jälkeen ainakin julkkisten jutuissa ollaan entistä vahvempia ja viisaampia. Kuolleista tulee tavallaan oman egon ja imagon käyttöainetta. Tämä on kärjistetty näkemys, mutta moni surua koskeva tarina noudattaa jonkinlaista sankaritarinan kaavaa. Ajatus, että surusta ei selviydyttäisi, on pelottava – olla koko elämänsä kuoleman leimaama? Vaikka moni ihminen onkin.
Advertisements
This entry was posted in media, tutkijanura. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s