Väsymys ja työ

Professori Juha Siltala puhelee viisaita työelämästä Kytkin-lehden haastattelussa. On tietysti puhunut ennenkin, ja vaikka psykohistoriallinen teoriakehys on minulle vieraahko, se ei estä arvostamasta tälle tasolle kurottavia analyyseja.

“Siltalan mukaan psykologisesti merkittävää on se, että nykyään ihmisen pitäisi koko ajan ylittää itsensä ja verrata itseään maailman huippuihin säilyttääkseen edes paikkansa.

– Tästä seuraa levotonta kilvoitusta, joka ei armoa tunne ja josta Jumala on kuollut. Ihmiset koettavat todistella arvoaan keräämällä portfolioita, muuttamalla ihmissuhteensa hyötysuhteiksi  -eli verkottumalla- ja puhuvat yliminän äänellä työstä toisilleen.”

Levoton kilvoitus! Kuin omasta väittelyn jälkeisestä työhistoriastani. Lienen ollut myös jossain määrin työuupunut vuodesta 2006, vaikka olen tietysti tehnyt siinä välissä kaksi lasta, eronnut, mennyt uusiin naimisiin ja nyt viimeisenä tempauksena muuttanut mieheni kotikaupunkiin Kotkaan. Voi tietysti kysyä, miten moni yksityiselämän rasitus on ollut heijastusta työelämän angsteista tai toisinpäin.

Minullahan ei ole erityisen voimakasta taipumusta verrata itseäni muihin, normaalin annoskateuden lisäksi. Puuhaan oikein mielelläni omiani kammiossani, piipahtaen välillä rupattelemassa samanmielisten kollegoiden kanssa somessa. Teen oikein hyvin yhteistyötä niin kauan kuin kukaan ei erityisesti yritä johtaa minua. Johtamisen olen aina kokenut intimiteettiini kajoamiseksi – siihen ei moni ole oikeutettu, josko kukaan muu kuin vihitty puolisoni.

Eniten tutkijan työssä vituttaa – ei sitä voi kauniimmin sanoa – kaikki se mikä ei ole tutkimustyötä. Jokainen joutuu joskus täyttämään lomakkeen ja osallistumaan palaveriin, mutta kehityskeskustelut ihmisen kanssa, joka ei ole mukana projektissani, tai keskustelutuokiot strategiasta, joka ei ole minun eikä nykyisen tai tulevan projektini, ovat turhauttavia.

Toiseksi eniten vituttaa tuo “yliminän ääni”, joka tekee pahimmin Tukholma-syndroomasta kärsivistä, nuorena ihan normaaleista kollegoista sietämättömiä. Että pitää vain kestää ja kyllä tässä järkeä on. Ota lisää somaa ja mennään tuntokuviin.

“Siltalan mukaan ihmiset ovat onnellisia puhuessaan työnsä sisällöstä. Onnettomiksi heidät saa riippuvuus asioista, joihin eivät voi vaikuttaa, mutta joista heidän pitäisi vastata.

– Sujumiskokemus eheyttää työntekijöitä kuin paraskin terapia: olla oikealla paikalla, nähdä työnsä jälki, saada tunnustusta. Koherenssin tunne  –  terveyden edellytys  –  syntyy yhdistelmänä hallintaa ja hyvän odotusta.”

Antakaa tutkijoiden tutkia! Ja opettaa jos siltä tuntuu, mutta ei se kaikilta niin vain suju. Antakaa meidän tuntea olevamme kokonaisia, osaavamme jotain, saavuttaneemme pikkuisen. Maailman huippuja meistä on harva, mutta turhalla prässäämisellä ei kestään sellaista tulekaan. Ja antakaa rahaa, ja antakaa tuntea että olemme sen arvoisia.

Ei mulla muuta. Lukekaa tuo hyvä haastattelu nyt ainakin.

 

Advertisements
This entry was posted in masennus, psykiatria, tutkijanura, tutkimus, tutkimusrahoitus, työelämä, yliopisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s