Itsemurhan historia – uhka vai mahdollisuus?

Huolimatta siitä, että rahoittajat ovat toistaiseksi preferoineet muita/den tutkimuksia, kirjoitan pari sanaa suunnittelemastani hankkeesta. Toivottavasti saan joskus sen toteuttaa. Olen nimittäin ajatellut viime vuosina paljon itsemurhaa (sori oli pakko, haen takkini).

Itsemurhien historiaa on Suomessa tutkittu jo erinomaisissa, joskaan ei lukuissa töissä.  Toivo Nygårdin Itsemurha suomalaisessa yhteiskunnassa vuodelta 1994 on keskeinen perusteos aiheesta; Mikko Himangan teologian pro gradu vuodelta 1965 on hyvä pohjatyö sekin. Uudempaa tutkimusta edustavat Riikka Miettisen väitöskirja itsemurhista Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla vuodelta 2015 ja Anu Salmelan väitöskirjaprojekti naisten itsemurhista 1800-luvun lopun Suomessa. Mikko Myllykangas on tutkinut itsemurhien lääketieteellisen diskurssin syntyä 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle saakka väitöskirjassaan Rappeutuminen, tiedostamaton vai yhteiskunta? vuodelta 2014.

Oma näkökulmani sai muotonsa ennen kaikkea Marja-Liisa Honkasalon ja Miira Tuomisen toimittamasta teoksesta Culture, Suicide and the Human Condition (2014).  Kiinnostukseni kohteena ovat itsemurhia koskevat, usein piilevät asenteet ja ajatusmallit, sekä ainakin joidenkin itsemurhien jonkinasteinen hyväksyttävyys tässä kontekstissa.

Luin jostain taustatutkimussyystä aikanaan Bobi Sivénin ja Eugen Schaumanin elämäkerrat, ja niissä hätkäytti erityisesti hautajaisten komeus. Sivénin maahanpanijaisissa oli Mannerheimia ja piispaa ja Schaumanin viimeinen hautaus oli tietenkin suuri kansanjuhla.

Itsemurha oli Schaumanin kuoleman aikaan jo poistunut rikoslaista, mutta edelleen oli itsemurhan tehnyt kirkkolain mukaan haudattava “hiljaisesti”. Sivénin aikaan vuonna 1921 lainsäädäntö ei enää tehnyt eroa, mutta asenteet muuttuvat hitaasti eikä itsemurha ollut vailla stigmaa kuten se ei ole nykyäänkään.

Kaikki itsemurhat ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, tuumasin. Itsemurha on antiikin ajoista asti ollut kaksijakoinen asia, eikä sen periaatteessa hyväksyvissä kulttuureissakaan kaikille ja kaikissa tilanteissa sovelias. Itssemurhan ei tule olla heikkouden vaan jalouden osoitus; sitä ei saa tehdä itsekkäistä pyyteistä käsin vaan suuremman hyvän vuoksi.

Kuten olettaa sopii, jalon ja kunniakkaan itsemurhan voi tehdä vain jalo ja kunniakas ihminen, mieluusti yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin kuuluva mies. Itsensä uhraaminen on monesti mielenkiintoinen rajatapaus esimerkiksi sodassa: kukaan ei “tietenkään” halua kuolla, mutta vapaaehtoisuudella on monet kasvot. Voiko poliittisella itsemurhalla vaatia itselleen tai asialleen kunniaa ja yhteiskunnallista merkittävyyttä? Miten itsemurhien medikalisoituminen eteni ja onko kunniakkaan itsemurhan käsitteellä edelleen tekemistä piilevien itsemurha-asenteiden kanssa?

Näistä lähtökohdista olen hahmotellut tutkimusta suomalaisista miesten itsemurhia koskevista käsityksistä 1800-luvun puolivälistä ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka. Tuona aikana itsemurhia koskeva lainsäädäntö muuttui, tai ennen kaikkea katosi. Aiheesta keskusteltiin laajalti ja se oli myös sanomalehtien tavanomaista aineistoa. Ylipäänsä kiehtovista kuolemantapauksista kotona ja kaukomailla kirjoitettiin paljon, lähes viihteellisessä mielessä.

Olisihan se hauskaa – siis tutkimuksellisessa mielessä. Toivotaan parasta. Jos tämä ei onnaa niin minulla on muita yhtä hilpeitä aiheita takataskussa, siitä ei ole pelkoa!

 

Advertisements
This entry was posted in lääketiede, maskuliinisuus, sota, tutkijanura. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s