Vastauksia hyvän kuoleman kysymyksiin

Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen, jota minulla on ollut ilo kuulla pari kertaa puhujana, kirjoitti hiljattain mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin hyvästä kuolemasta.

Kirjoituksen alkuosa on minusta ongelmatonta hyvän kuoleman määrittelyä, mutta sen loppuosa hämmensi minua syvästi. Epäilemättä Hännisellä on saattohoidon konkarina laajempi näkemys ihmisten yleisestä tilasta, mutta itse en osaisi vastata moneenkaan hänen mielekkäinä pitämistään kysymyksistä.

“Omaa kuolemaansa kohdatessaan jokainen arvioi omaa elämäänsä ja luo oman skenaarionsa sille, mikä on arvokas ja kaunis kuolema.

Jokainen voi esittää itselleen seuraavat kysymykset.

Mieti (ja kerro siitä) erityisesti sitä hetkeä elämässäsi, jolloin tunsit olevasi eniten ”elossa”. Onko joitakin asioita, joita haluaisit läheistesi erityisesti tietävän ja muistavan sinusta?”

Vaikea sanoa, milloin olisin tuntenut olevani eniten elossa. Mieleen eksyy “I’m the king of the world” -tyyppinen tilanne, mutta miten se läheisiini liittyy? Haluaisin heidän pitävän omat muistonsa, ei minun. Mutta älkää loukatko toisianne muistoillanne, riidelkö että noin se meni. Antakaa olla ja eläkää.

“Mitkä ovat olleet elämäsi tärkeimmät roolit (perheessä, ammatillisesti, muuten)? Miksi ne ovat tärkeitä ja mitä niissä arvelet saavuttaneesi?”

Samoin. Historia olkoon tuomarini, tai lasteni terapeutit.

“Mistä saavutuksistasi elämässä olet ylpein? Onko joitakin erityisiä asioita, joista haluaisit kertoa läheisillesi?”

Ehkä sen, että en ole oikein osannut suhtautua niin sanottuihin saavutuksiin mitenkään. Kunnianhimo ei ole juuri ollut käyttövoima. Lapsia ei voi pitää omana saavutuksenaan ja työ on työtä.

“Mitä toivot läheisiltäsi kuoleman lähestyessä? Mitä olet oppinut elämästä? Onko jotain, mitä haluaisit välittää eteenpäin? Onko sinulla ohjeita läheisillesi tulevan elämän varrelle?”

Ainakin hyvää huumorintajua ja pitkämielistä suhtautumista koko asiaan. Elämästä olen oppinut lähinnä sen, että aika tavaran palkihtee ja mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa. Yleensä vainajien ohjeet vanhenevat siinä missä hautajaiskukat nuutuvat, ei kannata määritellä sitä mistä ei mitään tiedä.

“Jos sinun elämästäsi tehtäisiin kirjallinen dokumentti, mitä haluaisit siinä sanottavan?”

Käsittääkseni elämistämme on kirjallisia dokumentteja pilvin pimein, sen kun valitsee mieleisen. Totuus pakenee meitä aina, minkä historiantutkija hyvin tietää ja sen kenties soisin jälkeenjäävienkin ymmärtävän.

Näistä kysymyksistä jäi mielikuva, että nykyihmiselle on tärkeää kyetä määrittämään oma muistonsa, niin sanottu post-self. Eniten kai ihmisiä pelottaa, että heidät muistetaan väärin tai ehkei ollenkaan. Että kyllä minä hyvää tarkoitin. Parempi kai tehdä asia selväksi saman tien eikä vasta saattohoidossa.

Pappisystäväni muistutti myös somessa, että kuolemanjälkeistä tilaa Hänninen ei kehota pohtimaan. Kai se on liian arka aihe ja kuuluu sairaalapastorin alaan. Mutta moni sitäkin miettii, kaiketi aika yksin saattohoidossakin.

Advertisements
This entry was posted in huumori, kulttuuri, kuolema, perhe, saattohoito, Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s