Miten tulin liittyneeksi Facebookin sinkkuryhmiin ja muita kertomuksia

Tämä on tarina hajamielisyydestä, luottavaisuudesta ja erikoisesta huumorintajusta. Ei kovin suuresta harmista eikä ärtymyksestä – tapanani on sanoa, että jos sen voi rahalla korjata se ei ole kovin iso ongelma. Tämä on tätä keskituloisten elämänviisautta, mutta kuitenkin.

Viime viikon keskiviikkona olin rientämässä junaan Jyväskylän asemalla, pidettyäni luennon ja puuhattuani työpaikalla muutenkin. Jotain siinä asemalaiturilla sähläsin, koska taskussa ollut puhelin putosi maahan. (Olin laittanut sen avoimeen taskuun vain junaan nousemisen ajaksi, en sentään halua ehdoin tahdoin päästä näppäräsormisten kanssakansalaisten elättäjäksi.)

Huomasin tämän vasta noustuani junaan ja junan lähdettyä liikkeelle. Heippa hei, puhelin. Luojan lykky että konduktööri ei jostain syystä huomannut minua lainkaan, koska olin harjoittanut green officea enkä tulostanut junalippuani. Se oli siellä puhelimessa, se lippu. Meinaan jos olisin lentänyt junasta illalla kahdeksan aikaan Jämsän asemalla, ilman lompakkoa (sekin vielä, oli kiire lähtö kotoa), sitten olisi tullut jännää.

Pääsin Tampereelle asti, totesin että nyt riittää ja majoituin hotelliin josta soitin miehelleni, sain kotona olevan luottokorttini numeron häneltä (puhelimen muassa katosi toki mieheni pankki- ja luottokortti) ja lupauksen noutaa minut aamupäivällä. (Erityisasiantuntijat, vapaat työajat.) Kotiin en edes yrittänyt, koska aseman lipunmyynti oli huomaavaisesti jo kiinni.

Puhelimeni löytäjä oli soittanut siitä miehelleni ja huhuillut profiilissani (minun nimelläni) puhelimen omistajaa. Vaikutti kuulemma asialliselta keski-ikäiseltä saarijärveläisnaiselta. Lupasi panna puhelimen postissa tulemaan ja me jäimme tätä odottamaan.

Perjantaihin mennessä puhelin ei ollut saapunut. Sen sijaan ystäväni olivat saaneet puhelimeensa Badoo-sovelluksen kutsun, ja minut oli liitetty useisiin Facebookin sinkkuryhmiin. Samoin uusia kaverikutsuja oli lähtenyt tietämättäni. Osa oli kollegoita, joita ei vain ollut tullut pyydettyä kavereiksi, osa täysin tuntemattomia henkilöitä. Samoin puhelimellani oli tehty, sinänsä vaatimattoman suuruisia, ostoja Facebookin peleissä.

Suljin tietysti liittymän, vaihdoin ne salasanat joilla pääsee puhelimen kautta mihinkään ja niin edelleen. Mieheni kortilla tällainen amatööri ei ollut saanut aikaan mitään, mutta se piti tietysti sulkea sekin. Pahoittelin aiheuttamaani haittaa ja mielipahaa. Mietin, oliko näiden kiusojen takana puhelimen löytänyt rouva itse vai kenties hänen jälkikasvunsa, joka oli päättänyt että näin hyvää puhelinta ei pois anneta ja tsihihii, kiusataan vähän vanhaa tanttaa eli siis minua.

Tämä on tämmöistä. Hinnaksi kohellukselle tuli uuden puhelimen hinta, 5 euroa peleissä, yksi sinänsä hyvin nukuttu hotelliyö, bensat Tampereelle ja takaisin, sekä kohtuullisehko nolous puolison ja ystävien edessä. Puhelimen mukana katosi valokuvia, mutta hyvin vähän sellaista, joka ei olisi ollut tallennettuna muuallekin.

Viimeisin vitsaus tässä ruljanssissa oli se, kun huomasin että humoristinen tuntematon oli merkinnyt minut Facebookissa eronneeksi. Ei nyt sentään näin vähästä. Korjasin tiedon oikeaksi, ja siellä nyt kaverit tykkäilevät vanhasta asiasta, mikä on suoraan sanottuna ärsyttävää. Mutta on minulle tämän lahon pääni kanssa kummempaakin sattunut. En kerro mitä.

Advertisements
This entry was posted in huumori, matkailu, perhe, Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s