Naiset arkunkantajina

Usein uskomme, että nykyajan sukupuolittuneet käytännöt ovat olleet voimassa aina ja iankaikkisesti. Naisten ja miesten tehtäviin on kuitenkin suhtauduttu usein eri tavoin ja tapauskohtaisesti, eikä poikkeuksia ole välttämättä pidetty merkkinä tapakulttuurin rappiosta vaan niille on ollut selvä syy.

Metro-lehden kolumni kertoo nykypäivän hautajaisista, joissa kahta naispuolista arkunkantajaa oli katsottu pahalla. Naispuolisia kantajia näkee harvoin, vaikka satunnaisia tapauksia on minunkin tiedossani useita. Riippuu varmasti suntiosta, hautaustoimistosta ja vainajan suvun ja lähipiirin näkemyksistä, miten skandaalinomainen asia tämä on. Harvinaista kuitenkin. Miehethän hoitavat perinteisesti tällaiset ruumiilliset (sic) työt.

Naisia on kuitenkin ollut kantajina ennenkin. Esimerkiksi Nurmijärven kunnan historiasivulla kerrotaan kuvan kanssa 18-vuotiaan tytön hautajaisista, joissa kantajina oli nuoria tyttöjä ja vainaja oli puettu arkkuun morsiushuntuun. Jälkimmäinenkin tapa lienee jäänyt pois – se tunnettiin lähinnä rannikkopitäjissä ja oli Ruotsissa yleisempi kuin Suomessa (ks. esim. Hagberg 1937).

Myös sota-aikana nuoret naiset saattoivat olla arkunkantajia. Väitöskirjassani (Kemppainen 2006) löysin esimerkkejä lottien, yleensä vainajan sisarten, toimimisesta arkunkantajina. Perustelu on tietenkin selvä: kotiseudulla oli melko vähän miehiä kantamaan arkkua (tosin enemmän kuin monissa mielikuvissa), sotilaan hautajaisissa kantajien tulisi mieluiten olla sotilaita mutta he olivat rintamalla eikä lomaa saanut kuin sukulaisen hautajaisiin. Jos sisaret olivat saapuvilla, he edustivat puolustusvoimia ja sukua yhtä aikaa.

Kummassakin tapauksessa kantajana ovat olleet nuoret, todennäköisimmin naimattomat naiset, ja kannettavana nuori vainaja. Samoin äidit ovat voineet kantaa lapsensa arkkua yksinkin. Yleensä kuitenkin on vältetty naimisissa olevien, hedelmällisyysikäisten naisten läheistä yhteyttä vainajiin. Vanha uskomus vainajan vaarallisuudesta tuli esiin silloinkin, kun itse asiaan oli lakattu periaatteessa uskomasta. Mahdollisen sikiön turvallisuus oli kyseessä, ei niinkään naisten eristäminen naisvihan vuoksi (johon selitykseen olen välillä törmännyt). Samoin ruumiinpesijöinä toimivat useimmiten iäkkäät, todennäköisesti vaihdevuodet ohittaneet naiset. Myös miehet saattoivat pestä ruumiita, esimerkiksi syrjäseutujen ruumiskuskit ja arkkunikkarit olivat joskus monissa eri tehtävissä.

Jos siis haluamme noudattaa vanhoja tapoja, ainakin nuoria vainajia voivat kantaa nuoret naiset. Vaikkapa kaveriporukan lähimmät ystävät. Koululaiset ovat perinteisesti kantaneet luokkatoveriensa arkkuja, ainakin niin kauan kuin hautajaiset olivat aidosti julkinen tilaisuus ja myös lapsille sopivia. Sisaret voivat kantaa iäkkään vanhapoikaveljensä hautaan viimeisenä rakkaudenosoituksena, jos vain voimia vielä riittää. Ja koska nykyaikana mietimme muutenkin joka kerta erikseen, mitä tapoja noudatamme ja mitä emme, lienee samantekevää, kuka kantaa vainajan hautaan. Se on aina kunniatehtävä, josta ei voi kieltäytyä muista kuin terveyssyistä. Nainen sopii kantajaksi siinä missä mieskin, ellei tuleva äiti satu uskomaan, että lapsi saa murheellisen kehityshäiriön muutaman minuutin kantamisesta.

Musiikki: Viikate: Mies ja kuusi kantajaa

Advertisements
This entry was posted in hautajaiset, hautausala, historia, ikääntyminen, käytöstavat, kuolema, lapset, naiseus, perhe, ruumisarkut, sota, sukupuoli. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s