Minä se vasta kehtaan

Haastattelupyyntö seikkailee somessa tai sähköpostissa. Kukaan ei ehdi, ei pääse, ei ole omaa erikoisalaa. Jotkut syyt ovat todellisia, jotkut vihjaavat siihen, että erittäin pätevä tutkija ei mielellään esiinny mediassa. Eihän siihen voi ketään pakottaa, eikä siitä aina olekaan mitään erityistä hyötyä.

Saara Särmä mainitsee hyviä asioita naisten asiantuntijuuden esille tuomisesta HS:n Nyt-liitteen haastattelussa. Ikävä kyllä tämä maailma on sellainen, että äänessä olevaa pidetään pätevänä eikä hiljaa nyökyttelevästä tiedetä mitään. Minä olen tästä seikasta useinkin hyötynyt, koska esitelmöin mielelläni aiheesta kuin aiheesta ja lähden kyllä kuuntelemaan omaa ääntäni, jos vain tilaisuus annetaan.

Olemme puolisoni kanssa usein pohtineet, että esiintymishaluisuus ei ole varsinaista sosiaalisuutta. “Luento? Joo tottakai.” “Paneelikeskustelu? Nooo, käyhän se.” “Illanvietto? Aaaaaaaaaa….. Ai siellä on karaokea?!”

Harvemmin tulee mietittyä naiseutta erikseen, tietysti jos kyseessä olisi ilman minua all male panel, saatan uhrata huvittuneen ajatuksen tilanteelle. Olen kyllä pari kertaa huomannut, miten poikatoimittaja juttelisi mieluummin studiossa olevan miespuolisen asiantuntijan eikä minun kanssani, mutta miespuoliset asiantuntijat tuppaavat kiusaantumaan tällaisesta ja antavat puheenvuoron kollegalleen tieten tahtoen. Ehkä historian alalla ei ole kovin montaa törkymöykkyä, mene ja tiedä. Tai sitten en vain ole itseihailultani huomannut kaikkea.

Kerran ennen aika hankalaa esiintymistä olen tehnyt naistenvessassa toisen panelistin kanssa hyvän diilin, ja hoidimme sen tilanteen ns. himaan ohi paasaavien herrojen, joille naiseutemme tässä nimenomaisessa asiassa oli selvästi kova pala. Olen usein tavannut kokeneempia ja viisaampia oppimatta yhtään mitään, mutta tässä tapauksessa sain hetkessä täyslaidallisen koulutusta vaativiin asiantuntijatehtäviin. Kerron sitten muistelmissa kenestä oli kyse.

Jos haluaa valmistautua yleensä lyhyellä varoitusajalla tuleviin haastattelupyyntöihin, oikeastaan ainoa keino on höpötellä aiheestaan hieman vähemmän tieteellisesti koko ajan. Kerro eri aihetta tutkivalle kollegalle, avaudu puolisolle, yritä saada eri aloilla työskentelevät ystäväsi ymmärtämään mistä on kyse. Muuten et osaa verbalisoida tuloksiasi ja kysymyksiäsi tarpeeksi nopeasti.

Esiintymishaluinenkaan ei aina pääse ja sitten sitä joutuu paikkaamaan vaikkapa minä. Huomaan kyllä, kun toimittaja on valmistellut kysymykset hieman eri alan tutkijalle, mutta aina siihen jotain saa änkytettyä. Kannustaapahan sekin sivistymään muustakin kuin oman lokeronsa asioista.

Pahinta esiintymisissä on tietysti se, että ne nolottavat jälkikäteen. En minä ainakaan pysty kuuntelemaan itseäni radiosta, lehtijutut pystyn pakon edessä lukemaan läpi ennen julkaisemista. Telkkarissa olen ollut joskus muinoin pari kertaa enkä kyllä katso. Mieluummin kuvittelen, miten pöljältä kuulostan kuin totean kuvitelmani oikeiksi. Mutta velvollisuudentunnosta on vain mentävä. onhan yliopistojen kolmas tehtävä aina mielessämme. Ja on se sillä haastatteluhetkellä ihan nastaa.

Advertisements
This entry was posted in feminismi, historia, käytöstavat, media, naiseus, sukupuoli, tutkijanura. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s