Surua ja inhoa

Profiilikuvan sävyttäminen Ranskan lipun väreihin Facebookissa oli monelle luonteva tapa reagoida Pariisin terrori-iskuihin. Yhtä luontevaa oli joillekin tuomita tämä, koska islamistista terroria tapahtuu koko ajan eri puolilla maailmaa, eikä se saa näitä ihmisiä muuttamaan juuri mitään. (En viitsi linkata aiheesta käytyä keskustelua, jos tunnette teeman olette nähneet sitä aivan riittävästi.)

Puhutaan suremisesta, mutta onko kyseessä suru? Surututkijoiden mukaan surua voi tuntea vain, jos menetys on henkilökohtainen. Vieraampien ihmisten kuoleman ollessa kyseessä voidaan tuntea pelkoa, sääliä, ahdistusta, myötätuntoa, vihaa, mitä vain, mutta varsinainen suru ei olisi kyseessä.

Jokainen arvioi itse, mitä kulloinkin tuntee. Silti syntyy tarve reagoida kauheisiin tapahtumiin jotenkin, kenties tuntea yhteisöllisyyttä ja saada siten helpotusta pahaan oloonsa. Koska Ranskan tapauksessa kyse on myös poliittisista arvoista, ihmiset tuntevat tarvetta aktivoitua edes jollain tavoin.

Ihmisten tarvitsevuutta, ehkä naiiviuttakin kohtaan osoitettu inho on yksi nykyajan ilmiöistä. Tässä tapauksessa nykyaika ulottuu jopa sata vuotta taakse päin, kun surusta alkoi tulla yksityinen asia, jota sopi toki tuntea, mutta jolla ei pitänyt lähteä retostelemaan julkisesti. Moni pitää myös 2000-luvulla tapahtuvaa lehdistön aiheen käsittelyä vastenmielisenä, siinä missä toiset kokevat saavansa vastakaikua omille vastaaville tunteilleen. Katri Helenan suorittama sureminen on tärkeää, vaikkei sitä osaisi itse arvostaakaan.

Terrorismissa pelottaa sen arvaamattomuus, perustuuhan suomenkielinenkin termi kauhua tarkoittavaan eri kielien sanaan. Kun lisäämme tähän nykyhetken pakolaismäärät ja asian aiheuttamat ristiriidat kotimaassa, on ymmärrettävää, että ihmiset haluavat purkaa kokemustaan.

Kukaan ei ole tässä keskustelussa erityisen oikeassa jos ei väärässäkään. On oikein haluta lohdutusta ja osoittaa sympatiaa. On oikein huomauttaa, että terrorismi on kauheaa silloinkin, kun se ei tapahdu monelle tutussa kaupungissa ja samanväristen ihmisten keskuudessa. Eivät Euroopan ulkopuolisten maiden asukkaat ole jotenkin “tottuneet” pommi-iskuihin eivätkä he “ymmärrä” niitä paremmin, eivät ne “kuulu heidän kulttuuriinsa”. Tätä tematiikkaa on syytä työstää ja ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Ja on syytä ymmärtää, mitä ihmisissä tapahtuu, eikä lähteä parjaamaan vilpittömiä tunteita ja niiden osoittamista.

Minä en tälläkään kertaa muokannut profiilikuvaani mitenkään. Tein niin Utoyan aikaan, eikä se oikein tuntunut omalta. Kannanotto tämä ei ole mihinkään suuntaan, enkä varsinkaan “pelkää natseja”, kuten eräässä keskusteluryhmässä epäiltiin meidän jenginpettureiden tekevän. Jos spontaanista reaktiosta tulee pakko, emme ole kehittyneet erityisen paljon entisaikain joskus ahdistavaksikin koetusta rituaalisesta suremisesta. Siitäkin haluttiin pois, kuten moni haluaa nyt pois vaikenemisesta ja hiljaisuudesta. Nämä eivät ole helppoja asioita, eikä niistä ehkä koskaan sitä tulekaan.

Advertisements
This entry was posted in äärioikeisto, kuolema, lohdutus, media, mielipiteet, myötätunto, pakolaiset, pelko, politiikka, sureminen, surutyö, terrorismi, tunteet, uskonto, väkivalta. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s