Kuolema kuluttajanäkökulmasta

Useampikin kaveri on jakanut sosiaalisessa mediassa Ylen verkkosivuilla ilmestyneen, Pirjo Peltoniemen kirjoittaman jutun otsikolla Kallis kuolema. Kommentoin sitä oman työni pohjalta, koska tämä, suhteellisen kriittinen aiheen käsittelytapa on nykyään hyvin tavallinen.

“Surun murtama ei osaa tai jaksa heti ottaa selvää hänelle kuuluvista etuuksista. Yhtäkkiä pitää tietää, miten ja mistä hakea korvauksia, omaisille kuuluvaa eläkettä tai vaikkapa ryhmähenkivakuutusta. Etuudet voivat jäädä saamatta, jos niitä ei osaa hakea määräajassa”, Peltoniemi kirjoittaa.

Näinhän se helposti on. Suomessa tukia väärin perustein hankkivat ovat pienempi ongelma kuin se, että tukia ei osata hakea tai niitä ei edes tiedetä. Olen itse letkauttanut miehelleni, että koeta pysyä hengissä vielä pari kolme vuotta niin minä saan sitten leskeneläkkeen. Kuolemantutkijoiden huumori riittää tähän, monen muun ei. Kuinka moni edes kehtaa tai uskaltaa googlettaa aiheesta, jos ei ole välittömästi näiden tietojen tarpeessa?

“Vanha, koko ikänsä pienellä palkalla töitä puurtanut Suomen katajainen kansa on ollut kaukaa viisasta. 1920- ja 30-luvulla syntyneet ovat säästäneet ja jemmanneet ”arkkurahoja” vuosikymmenet, sillä he eivät halua olla perikuntiensa riesana vielä viimeisellä matkallaan”, toteaa Peltoniemi hieman aiemmin jutussa. Tämä on aivan totta, ja nykyihminen on usein ihmeessä hautauskulujen kanssa jos pesässä ei ole kaksisia varoja. Isäni kuoltua veljeni lohkaisi, että jokaisella pitäisi olla kolmen tonnin “tapporaha” tilillä, niin ei tulisi vaivaa jälkipolville. Isämme suku on Kainuusta, tällaista siellä aina on.

Mutta mistä lähtien ihmiset ovat olleet niin surun murtamia, että ylipäänsä ovat tarvinneet hautaustoimistojen palveluja? Sivusin aihetta taannoisessa Thanatoksen artikkelissani, jossa käsittelin lähinnä hautausalan oman Tiimalasi-lehden pohjalta hautaustoimistojen roolia surevien tukemisessa viimeisen vajaan sadan vuoden aikana.

Surua kuolemasta on tunnettu aina, kuka enemmän kuka vähemmän. Se ei kuitenkaan ole normaalioloissa tarkoittanut, että hautajaisjärjestelyt olisivat jääneet hoitamatta. Hautajaisten järjestäminen vaatii yleensä useamman ihmisen panosta, ja jos on eletty kiinteämmässä yhteisössä, kenties useamman sukupolven kotitaloudessa, on löytynyt aina niitä, joilla on asiasta kokemusta ja sen verran tolkkua, että asioiden hoitaminen on sujunut.

Vielä 1980-luvulla oli Suomen maaseudulla ainakin Tiimalasin mukaan mahdollista, että omaiset kävivät vain ostamassa arkun, ja hoitivat muut hautajaisjärjestelyt itse. Toisaalta jo 1950-luvun numeroissa todetaan, miten asiakas voi hautaustoimistossa olla niin murtunut, että hienovaraisuutta tarvitaan. Hautaustoimistojen näkemys itsestään on jo vuosikymmeniä ollut se, että heidän toimintansa antaa ihmisten surulle tilaa.

En puutu hautausalan hinnoitteluun tai asiakaspalveluun – en ole itse alalla, enkä siihen suhteissa sen enempää kuin näissä hommissa ihmisiä tapaa. Näkisin kuitenkin, että vähintään yhtä suuri ongelma kuin hautausalan käytännöt ovat ihmiset, asiakkaat itse. Ei tiedetä, ei tunneta, ei osata kysyä eikä hallita tilannetta. Nykyajan kritiikki katsoo usein, että hautausala on vallannut liian suuren osan kuolemanrituaaleista. Totuus on kuitenkin se, että milloin surevien keskuudessa tunnetaan aihetta ja tiedetään, mitä tehdä, hautaustoimiston osuus pienenee huomattavasti. Pieneneekö lasku samassa suhteessa, siitä en osaa sanoa. Parempi mieli ainakin tulee, kun saa tehdä itsekin.

Käsittelen nyt arkaa aihetta ja moni kokee otteeni varmaan jopa groteskiksi. Yhteiskunnan ja kulttuurin historian tutkijana olen kuitenkin pohtinut, miten suuri osa tunteista, syvistäkin, on sopimuksenvaraisia ja yhteisten normien mukaisia. Saako kuolemaan edes suhtautua käytännöllisesti ja olla läheisen poismenon jälkeen reipas ja aikaansaava? Missä vaiheessa eri puolilla Suomea lakkasi olemasta sallittua kyetä järjestämään hautajaisia sujuvasti?

Onko näin edes useimmissa tapauksissa; onko syvä, lamaannuttava suru välittömästi läheisen kuoltua aikamme suuri salaisuus, siis että sitä ei kovin monella sittenkään ole? Suruhan mielletään edelleen usein siten, että suurin suru on heti kuoleman jälkeen ja siitä se sitten helpottuu “ajan mittaan” siten, että vuoden päästä ei varmaan enää tunnu kovin pahalta ja kahden vuoden päästä ei paljon missään. Todellisuudessa suru on syklistä, arvaamatonta, voimakkaan surun voi laukaista pienikin asia pitkän ajan jälkeen. Se, että ennen hautajaisia ja hautajaisten aikana pitäisi olla suurimmassa, pakahduttavimmassa surussa, ei vastaa monenkaan kokemusta. Silloin vielä harva edes käsittää koko menetystään.

Näen asian niin, että kuoleman aiheuttamaan suruun, varsinkin ensijärkytyksen vaiheessa, sekoittuu ahdistusta omasta tietämättömyydestä. Mitä teen, mitä sanon, mitä nyt tapahtuu? Ei ole hautaustoimistojen syy, että ihmiset ovat kadottaneet kosketuksen perinteisiin kuolemanrituaaleihin, eivätkä he ole kyenneet luomaan kovin paljon uusiakaan. Sairaalakuolemakaan ei ole yksin syyllinen siihen, että  ihmiset eivät enää useinkaan näe vainajia, eivät keskustele kuolemasta kovinkaan luontevasti, eivätkä koe mielekkääksi selvittää asioita edes yleisesti, saati tulevan vainajan itsensä kanssa. Toki hautausalalla on tässä hyvä, vaikkei loputtoman tuottoisa bisnes (koska asiakaskuntaa ei voi loputtomiin kasvattaa, kuten Tiimalasissa on eri vuosikymmenillä todettu), mutta kyse on myös ihmisten tarpeesta olla tietämättä kovin paljon kuolemasta. Siihen on osoitettu monia syitä, joihin en tässä sen syvemmin mene.

Suosittelen kaikille tutustumista kuoleman ja hautaamisen käytäntöihin. Akuutissa surussa ihmisen kyky vastaanottaa uutta tietoa on rajallinen ja vanhakin katoaa usein päästä. On mahdollista varautua omaan kuolemaan täyttämällä Hautausjärjestelyni-vihkosta, ottaen huomioon sen millaiset varat tulevat käytettävissä todennäköisesti olemaan ja mikä tuntuu jälkeenjäävistä hyvältä.

Kuoleman, oman tai toisten, ajatteleminen etukäteen ei ole sairaalloista, pahantahtoista eikä muutenkaan epäsuotavaa, vaan järkevää kunnon ihmisen toimintaa. Kaikille se eteen tulee ja vain Herra tuntee päiviemme määrän ja niin edelleen. Hautausala on Suomessa liiketoimintaa, joten sen kanssa on hyvä varautua toimimaan asiakkaan roolissa. Surukin otetaan ammattitaitoisessa toimistossa huomioon, mutta pelkkää ilmaista sielunhoitoa siellä ei ole tarjolla.

Advertisements
This entry was posted in hautajaiset, hautausala, kulutus, kuolema, surutyö. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s