Empatia, myötäeläminen ja ammatinvalinta

Surukonferenssissa tuli pohdittua syvällisiä, mihin antoivat aihetta monet erinomaiset esitelmät, puheenvuorot ja kahdenkeskiset keskustelut. Akateemisten tutkijoiden on terveellistä tavata muidenkin ammattien harjoittajia. Kuolemaan liittyvissä tehtävissä on myös paljon yrittäjiä, jotka ovat perustaneet terapia- tai muiden palveluiden tarjoamiseksi oman firman.

Näinhän on toimittava, varsinkin jos haluaa saada palvelujaan ihmisten ulottuville. Jokaiseen asiaan ei ole kunnalla ja valtiolla virkaa, uusia tuskin perustetaan ja entisistäkin pyritään pääsemään eroon. Voi kuulostaa kolkolta hankkia kuolemaan liittyvää apua ja tukea ostopalveluina, mutta tällaiseksi maailma on mennyt. Palvelun tarjoajankin on elettävä, ammatti-ihmisen on saatava palkkansa ja niin edelleen.

Toinen minua mietityttänyt teema oli henkilökohtainen kokemus ja sen suhteuttaminen työelämään. Ainakin joillakin – Surukonferenssissa sain ehkä liioitellun kuvan, että melkein kaikilla – kuolemaan liittyviä palveluja tarjoavilla on taustalla henkilökohtainen surun kokemus, joka on innostanut auttamaan muitakin. Konferenssin luonne ehkä saa korostamaan tätä puolta, mutta joillain oli takanaan hyvinkin viimeaikainen menetys, jonka pohjalta he nyt esitelmöivät.

Voin tuskin liikaa korostaa, että en ole nyt tässä paheksumassa. Pikemminkin ihailen tällaista “kaiva siitä missä seisot” -asennetta. Auttamisenhalu ja yrittäminen eivät ole väistämättä toisilleen vastakkaisia. Mistään en myöskään tiedä, miten hyvin kuolemaan liittyvillä firmoilla elää. Todennäköisesti rikastumaan ei pääse ja lähellä filantropiarajaa mennään.

Minulle on kuitenkin hyvin vieras ajatus, että “tuotteistaisin” oman elämäni ja kokemukseni, tapahtui se miten humaanissa hengessä tahansa. Olen kokenut kaikenlaista, en ehkä kovia missään klassisessa mielessä, mutta voisin kaiketi mennä puhumaan ihmisille joistakin aiheista ilman ulkokohtaisuuden poskille nostattamaa punaa. Tämä ei kuitenkaan ole mielessä käynyt. Osin kai siksi, että olen kyennyt työllistymään muuten, mutta myös siksi, että erotan mielelläni henkilökohtaiset tunteet ja kokemukset siitä, mitä puuhaan päivisin palkkaa tai palkkiota vastaan. En halua elää asioita uudelleen, enkä usko että minulla on annettavaa muille ihmisille ystävällistä nyökyttelyä enempää.

Epäilen, että minä se tässä outo olen, eivätkä ne, jotka tekevät toisin. Onhan monella kuolemantutkijallakin läheisen menetys herättänyt kiinnostuksen aiheeseen, ja historiaankin ihmiset suhtautuvat usein minua intohimoisemmin. Kyse ei silti edelleenkään ole oman lähestymistapani arvioimisesta paremmaksi, vaan persoonallisuuden piirteestä. Sen lisäksi, että koen sisäisen elämän muille kommunikoimisen vaikeaksi, tapaan suhtautua asioihin pitkän sivuaineeni eli sosiologian antamin välinein. Historian ymmärrys on lähinnä lisännyt etääntymistäni suurista tunteista, ainakin kun asioita on ehtinyt miettiä aikansa.

Ei kaikki ole henkilökohtaista, eivätkä ihmiset toimi vain yksilöinä vaan yhteiskunnan jäseninä. Kamaliakin asioita voidaan tehdä hyvässä tarkoituksessa tai ainakin luullen, että näinhän kaikki tekevät joten miksen minäkin. Perinteet velvoittavat, halutaan tehdä oikein ja edistää yhteistä hyvää. Siinä usein talloontuvat pienemmät intohimot ja yhden ihmisen tarpeet. Suomen 1900-luvun historian ehkä kuvaavin esimerkki tällaisesta tilanteesta ovat muihin Pohjoismaisin lähetetyt sotalapset. Hyväähän kaikki tarkoittivat ja uskoivat tekevänsä parhaansa. Lopputulos oli jotain, mitä ei tekohetkellä edes osattu pitää kovin pahana. Olihan lapsia heitelty paikasta ja perheestä toiseen iät ja ajat.

Kenties voin nyt ymmärtää paremmin myös periaatteessa vieroksumaani “traumapuhetta”, mitä toisen maailmansodan aikaan ja sen perintöön tulee. Ihmiset haluavat ainakin yrittää ymmärtää kokemuksiaan sodanjälkeisessä perhe-elämässä. Sodan todellisuuden ja sen aiheuttamien psyykkisten muutosten käsittely voi auttaa etäännyttämään asioita ja miettimään niitä laajemmin. Henkilökohtainen avautuu yhteiseksi, kun saa tietoa ja ajattelun välineitä. (Olen silti edelleen sitä mieltä, että trauma on varattava kokijan ominaisuudeksi, eikä niitä peritä kuin kahvilusikoita. Ja jokainen on vastuussa teoistaan siihen mittaan kuin tietää niiden seuraukset.)

Kotimatkalla juttelin vielä yhden konferenssiosallistujan kanssa. Tuli puheeksi perunkirjoitus ja perinnönjako, nuo alati kiehtovat aiheet. Kummallakin meillä oli kokemus, että tähän maailmanaikaan ja tässä maassa halutaan jättää tyttäret joko vähemmälle tai kokonaan pois perinnöstä, poikien saadessa mahdollisimman paljon. Kummassakaan tapauksessa ei ollut kyse liiketoiminnasta tai maatilasta, vaan ihan helposti jaettavissa olevista asioista, ei ollut useamman avioliiton lapsia eikä vakavia sukuriitoja. Silti haluttiin toimia näin.

Päättelimme, että ei se taida olla niin henkilökohtaista. Miten ihmissuhteet olivat aiemmin asettuneet, kuka oli kenenkin suosikki ja ylipäänsä tuli toimeen kenenkin kanssa; kun perintöä aletaan jakaa, nousevat ikiaikaiset uskomukset ihmisten mieleen. Poika jatkaa sukua, suvun nimeä ja on saava enemmistön perinnöstäkin. Eikö se näin muka ole? Tyttärethän naitetaan toisiin taloihin ja… perinnönjakaja tuskin edes ajattelee näin pitkälle, hän menee autopilotilla ja hänellä on siihen toki oikeus, kunhan ei kuvittele että lakiosaa voi keltään viedä.

Mutta että ottaisi tällaisista kovin pahasti itseensä, ainakaan vuosien ja vuosikymmenten ajaksi, antaapa olla. Kaikenlaista maailmaan mahtuu, onpa jännä kuulkaa. Ja koska ajattelen näin, voin ehkä joskus jotakuta auttaa miettimään asioita toiseltakin kannalta, mutta empaattista myötäeläjää ja kanssakulkijaa minusta tuskin saa. Toisilla on paremmat lahjat siihen ja kaiketi se on hyvä niin.

Viimeisimmässä Mortality -lehdessä haastateltiin eturivin historiantutkijoita aiheesta tutkimus ja tunteet. Kirjoitan aiheesta kun saan koko lehden luettua, tämä oli tällainen pikainen pohdinta osin toisesta asiasta.

Advertisements
This entry was posted in historia, perunkirjoitus, sota, Surukonferenssi, terapia, yrittäjät. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s