Sukupuoli kategoriana ja historioitsijan ominaisuutena

En ole saanut tänään naistenpäivänä kukkia enkä suklaata. Sen sijaan olen saanut istua koneella ihan rauhassa, mikä lienee aavistuksen oleellisempaa noin elämän kokonaisuuden kannalta. Ohessa hajahuomioitani työhöni liittyen, mitä sukupuoleen tulee.

Annoin jokin aika sitten haastattelun Ylen toimittajalle, ja tällainen siitä sitten tuli. Otsikko on silkkaa klikkausjournalismia, mutta haluaisin jonkun väittävän vastaan, kun arvelen että raskaana olevan naisen suojeleminen kuoleman voimilta oli keskeisiä syitä siihen, että entisaikoina lähinnä nuoret tytöt olivat arkunkantajia, jos kantaja oli naispuolinen. Nykyään tilanne on toinen, ja moni nainen kokee tärkeäksi tehtäväksi olla kantamassa läheistään hautaan. Jos kyseessä on sen tyyppinen tuhkaus, että arkku jää alttarille, tätä tehtävää ei välttämättä sisälly hautajaisiin. Mutta jos on kuusi kantajaa, harvoin se arkku terveelle ihmiselle liikaa painaa. Onko tämä nyt sitä feminismiä vai mitä, lähinnä kai miesten tavallisuus kantajana urautui joskus sotien jälkeen ja siitä ollaan nyt luopumassa.

Sukupuoli on nykyajan keski- ja nuoren polven historiantutkijalle yksi analyyttisista kategorioista, omasta sukupuolesta riippumatta. Ylipäänsä tämän tapaisen historiantutkimuksen normalisoituminen, siis että ihmisiä ei pidetä ruumiittomina henkiolentoina vaan yhteiskuntansa jäseninä, on tavallinen ja tuottaa jatkuvasti hyvää tutkimusta aiheesta riippumatta. Hyvä, jatkakaa.

Kokemukseni naispuolisena historiantutkijana ovat sukupuolen esille tuloon nähden melko laimeita. Törkeimpiä syrjinnän muotoja ei ole esiintynyt, ainakaan tietääkseni. Sen sijaan on ollut paljon lämmintä toveruutta ja keskinäistä avunantoa. Olen saanut rahaa ja töitä, en tiedä miten paljon paremmin elämä olisi kiveksellisenä voinut mennä. Ehkä olisin ollut vähemmän aikaa vanhempainvapailla, mutta kirjoitan niiden aikana niin tehokkaasti, että plussaa sekin.

Toki muutamia hilpeyttä herättäviä hetkiä on ollut. Siihen en puutu, kuka katsoo silmiin ja kuka ei, mutta se, että sotahistorian parissa työskentelevää naista pidetään aina lottatutkijana, se on hauskaa. En minäkään pidä miespuolisia sotahistorioitsijoita suojeluskuntien tutkijoina. No, niin.

Vain kerran olen muistini mukaan tullut täysin sivuutetuksi, sanoin keskustelussa mitä hyvänsä ja oli siinä järkeä eli ei. Kyseessä oli muuten siviili, mikä lienee huomioitavaa, koska sotilaiden taholta en ole koskaan saanut vastaavaa kohtelua. Tässäkin tilaisuudessa kulmakarvoja kohoili, mutta kai siihen oli vaikea puuttua, yritystä kyllä oli. Otin sittemmin hatkat tästä viitekehyksestä, lähinnä tosin muista syistä. Tilaisuuden outous oli pikemminkin oire, ei yksittäinen juttu. Kun mies on heikoilla, hän ei kestä keskustelua. Mikä ei jatkossakaan estä minua keskustelemasta, toim. huom.

Kuten tekstistä huomaa, minulla on asiat hyvin. Ainakin tähän asti on ollut ja näyttäisi olevan lähitulevaisuudessakin. Monella ei ole, kotona ja kaukomailla. Ongelmia on monenlaisia ja monen tasoisia. Tällä hetkellä pohdin kiivaasti sitä, pitääkö kahdesta keynotesta ainakin toisen olla nainen, vai onko sillä mitään väliä? Olenko itse sokea päteville naisille, vai onko nyt vain niin, että juuri tästä aiheesta ei heitä löydy, ainakaan sopivan pitkällä tieteellistä uraa olevia? Onko tällä mitään väliä, kun tieteellisesti olemme tiedostavia ja tasa-arvoisia?

Advertisements
This entry was posted in äitiys, feminismi, hautajaiset, historia, käytöstavat, media, naiseus, perhe, ruumisarkut, SKTS, sota, tapahtumat, tutkimusrahoitus. Bookmark the permalink.

4 Responses to Sukupuoli kategoriana ja historioitsijan ominaisuutena

  1. Hei,
    Kirjoitit: “Tällä hetkellä pohdin kiivaasti sitä, pitääkö kahdesta keynotesta ainakin toisen olla nainen, vai onko sillä mitään väliä?”
    Ei sillä pitäisi olla mitään väliä. Vielä on hyvä huudella, mutta jos minua joskus keynoteksi pyydetään niin toivoisin että se olisi ansioideni eikä sukupuoleni takia 😀

    Terv. Anja

    • IlonaP says:

      Ongelmana onkin se, saavatko pätevät naiset tarpeeksi julkisuutta tieteenkään sisällä, eli tulevatko he edes mieleen. Vaikka koen itse saaneeni ihan tarpeeksi ja haluamaani näkyvyyttä, moni ei tunnu saavan. Ja sitä pelkää olevansa itsekin saman näkyvyysongelman uhri, kun ei kykene keksimään kuin urospuolisia tutkijoita puhumaan. Tässä tapauksessa aihekin on toki rajattu.

  2. Anonyymi says:

    Nuorena, uraansa aloittelevana täytyy sanoa etten ole ihan samaa mieltä siitä että tilanne olisi vielä Suomessakaan ruusuisen tasa-arvoinen. Paremmin menee kuin monissa muissa maissa, mutta se ei tarkoita etteikö parannettavaa olisi.

    – Miespuoliset opiskelijatoverit saavat usein seminaareissa päällepäsmäröidä keskustelua. Vaikka seminaarissa olisi viisi naista ja yksi mies, niin mies on eniten äänessä.
    – Olin järjestämässä seminaaria, jonka puhujina oli nuoria maistereita ja kaksi väitöskirjan tekijää. Kuudesta puhujasta yksi oli mies. Kyse oli mediatutkimuksen seminaarista. Saimme palautetta, että tapahtumassamme ei ollut tarpeeksi miespuhujia. Ihan kuin miehet eivät muuten dominoisi kaikilla kentillä. Emme olleet valinneet puhujia sukupuolen, vaan asiantuntemuksen perusteella.
    – Naisia on yliopistossa enemmän kuin miehiä. Kuitenkin yliopiston hallintoelimissä naisia on huomattavasti vähemmän. Ja lehdistössä ihmetellään “miksi naiset eivät halua professoreiksi”. Kyllä naisetkin haluavat, mutta mahdollisuudet ja kannustimet siihen eivät ole yhtäläiset.

    Kyse on monilta osin laajoista, yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä ongelmista. Jos tytöille opetetaan että pitää istua kiltisti ja hiljaa, eivät he osaa vaatia puheenvuoroja seminaarissa. Pojat taas opetetaan olemaan tekijöitä ja äänekkyys on poikalapsilta lähinnä oletusarvo. Tytöt opetetaan objekteiksi ja pojat subjekteiksi. Se ei usein ole ilmiselvää, vaan näkyy hienovaraisissa asenteissa esimerkiksi äänekkäitä ja määrätietoisia naisia kohtaan.

    Meille nuorille, akateemisesti koulutetuille naisille olisi elintärkeää että myös meitä vanhemmat tutkijat ajaisivat naisten oikeuksia aktiivisesti ja huomioisivat tiedemaailman lasikaton. (Tai kenties lasilaatikon. Rajoituksia ei ole vain ylöspäin, vaan myös sivusuunnassa. On yhä paljon aloja ja tutkimuskohteita joilla nainen on tosiaan aina defaulttina “lottatutkija”.) Mentoroikaa nuorempia. Näyttäkää esimerkkiä. Ilman esikuvia ei ehkä tule edes ajatelleeksi, että minäkin voisin tehdä tällaista.

  3. IlonaP says:

    Vanhemmat tutkijat huomioivat kyllä. On tietysti pyrittävä välttämään ghettoistumista, että naiset puuhaavat omiaan ja miehet omiaan. Toistaiseksi en ole onneksi sellaista havainnut. On myös vaikea erottaa, mikä on esimerkiksi kollegan vastenmielisyyttä tiettyä tutkimustapaa tai -aihetta kohtaan ja mikä sukupuoleen liittyvää pyrkimystä syrjiä. (Ainahan yritys syrjiä ei onnistu, kannattaa katsoa että seurasiko tästä muuta kuin kohtuullista mielipahaa.) Olen saanut urallani valtavasti apua ja tukea nimenomaan naispuolisilta vanhemmilta kollegoilta – myös pyyhkeitä ja rajusti, mikä on normaalia sekin. Joiltain naisilta puuttuu edelleen käsitys siitä, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan, kun taas miehet tuntuvat tietävän se ja pyrkivät eteenpäin vaikkei aina olisi niin rahkeitakaan. Oma viestini on, että ei tämä ole niin vakavaa ja ääntä maailmaan mahtuu. Omaa työtä ja aiheita puolustaakseen on hyvä liittoutua samanhenkisten kanssa sukupuolesta riippumatta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s