Vanhemmuudesta, seksistä, luokasta, fantasiakirjallisuudesta ja sukupolvista

Neuvolatoiminta on ansiokasta, kannatettavaa ja suomalaisen hyvinvointivaltion alkuaikojen huikea saavutus. Lasten kasvun ja kehityksen seuraamisesta ja terveysvalistuksesta sen toiminta-alue on kunnon foucault’laiseen tapaan laajentunut yhä syvemmälle yksityisyyteen. Epäilemättä reippaampi terveyssisar on aina osannut neuvoa rouvaparkoja parisuhdeasioissa, eipä silti.

Vaikka olen päkistänyt kolme lasta tähän maailmaan, perhevalmennuksissa en ole koskaan ollut enkä voi niitä sen kummemmin kommentoida. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen pakina nimimerkki Kuukautiselta herätti kuitenkin tuntoja meilläkin, sen verran on neuvolan perhevalistuksen kanssa tullut oltua tekemisissä.

Viimeisimmällä kerralla oli oikeastaan aika hilpeää seurata, miten lähemmäs viisikymppinen, ensi kertaa isäksi tuleva, dominoivaa maskuliinisuutta edustava mies suhtautuu kaikille tarkoitettuun isyysvalistukseen. Ei erityisen rakentavasti, toki kasvokkain hyvin kohteliaasti. Varsinkin, kun äitihenkilö oli jo kolmatta kertaa asialla, syytä huoleen ei olisi ollut. Ilmeisesti kuitenkin terveydenhoitajien ohjesääntö sanoo jotain erilaisten brosarien jakamisesta, kun niitä jokaiselle niin innokkaasti tungetaan.

Voin olla väärässäkin, mutta miehet saattavat huomata naisia paremmin oman erityislaatuisuutensa vanhempina. Vaikkapa sen, miten elämä on ihmistä kohdellut, onko oppinut jotain itsestään, onko valmis kantamaan vastuuta tai kantanut sitä jo aivan saatanallisesti eli ei tässä mitään uutta ole. Vai onko esimerkiksi 17-vuotias, vasten tahtoaan isäksi tuleva poikanen aivan samanlaisessa tilanteessa, ja samanlaisen tuen tarpeessa?

Ylipäänsä tuen tarpeessa olemista pidetään nykyvanhempien kohdalla itsestäänselvyytenä. Onhan vanhemmuus niin suuri mullistus, että kenenkään omat resurssit eivät riitä sitä hallitsemaan. Tarvitaan koulutettuja ohjaajia ja valmentajia. Työllistävää vaikutusta ei sovi väheksyä, mutta epäilen, että tuossa Kuukautisen pakinassa on hiven tottakin. Naiset neuvovat miehiä, miten isäksi tullaan. Naisethan ovat lasten ja vanhemmuuden erikoisasiantuntijoita jo syntyessään. Siksihän tytötkin aina leikkivät nukeilla ja pojat autoilla!

Naisten kuvitellaan olevan, ja naiset itsekin sortuvat usein kuvittelemaan, olevansa aivan samalla viivalla vanhemmuudessa muiden naisten kanssa. Näinhän ei tietenkään ole. Lähtien raskauden havaitsemisesta, sen sujumisesta, synnytyksen sankarillisuudesta ja imetyksen stahanovilaisesta suorittamisesta lapsen kasvattamiseen kunnon kansalaiseksi, naiset ovat erilaisia ihmisiä ja tekevät asioita eri tavoin. Ja tuloksena on erilaisia lapsia, joskaan ei aina sillä tavalla kuin oli tarkoitus ja kukapa olisi uskonut. Elämää ei voi hallita, eikä ruutuajan määrää säätelemällä varmistaa että lapsi menee yliopistoon.

Vanhemmuus on hyvin luokkasidonnaista puuhaa kuten kaikki muukin. Ja varsinkin keskiluokkaisuutta määrittää usein määrittelemätön pelko. Lapselle halutaan tarjota “kaikki”, mutta varsinkin eri tavoin kuin “niillä”. Tätä uhkaa on helppo käyttää hyväksi markkinoinnissa ja mainonnassa. Etkö rakasta lastasi, haluatko että hän syrjäytyy? Nyt tästä uusimman mallinen syöttötuoli, kehittävin nettipeli ja suolaisin urheiluseuran jäsenmaksu.

Hilpeyttä ja uteliaisuutta on herättänyt viime aikoina myös opiskelijan kandintyötä varten tekemä kysely etunimiin liittyvistä mielikuvista. E-lomake näyttää olevan suljettu, josko tutkimuksessa on ollut ongelmia tai vastauksia tuli jo ylen määrin. Joka tapauksessa ennestään tiedetään se, että nimet ovat hyvin luokkasidonnaisia. Muistelen lukeneeni, miten Saksassakin tunnetaan pyrkimys antaa lapselle nimeksi esimerkiksi Kevin, mikä on johtanut siihen että tietynnimisillä lapsilla havaitaan enemmän kouluvaikeuksia kuin toisilla. “Kansainväliset” nimet kun tuppaavat olemaan alempien sosiaaliryhmien käsitys hyvistä edellytyksistä lapsen elämälle ilmeisesti useammassakin maassa ja kouluvaikeudet jne. Odottelemme suomalaisia tuloksia siitä, miten c-kirjaimen esiintyminen lapsen nimessä ennustaa tulevaa elämänuraa.

Vaan kukapa oikeasti kehtaisi päin naamaa kenenkään lapsen nimeä moittia. Vanhemmuus on hyvin henkilökohtainen asia, mistä syystä jaksan ihmetellä jatkuvaa jorinaa siitä ja sen suorittamisesta. Toisaalta, puhutaanhan seksistäkin jatkuvasti, vaikkei siitä mitään ymmärretä. Kuukautisenkin pakinassa herttaiset naisihmiset olivat valmiita kertomaan, miten seksi on parhaimmillaan “kuuntelua, hellittelyä, kutittelua, nakupelleilyä, maistelua, hupsuttelua, pusimista, halimista, suukkoilua, pörröttelyä, nuuhkuttelua, läheilyä, höpsimistä, nenuttelua, paijaamista, ihoilua, kikattelua, rakkauttamista, naamailua, hassuamista, pyllyttelyä, herkkyyttämistä, tassuamista, nunnuttelua, pupuilua, masuttelua, tunnettelua ja pöhkimistä”. Ihmiset ovat tietenkin erilaisia, mutta tuota.

Vaan tulipa mieleen! Assosiaatiota pukkaa. Sain apua eräästä netin nörttinaisryhmästä, kun olin autuaasti unohtanut nuoruuteni kiehtovan lukukokemuksen nimen ja kirjailijankin. Kyseessä oli Lilian Kallion fantasiaromaani Ugudibuu, johon voi perehtyä Johanna Sinisalon arvostelun avulla linkistä. Tässä käsittelen vain tämän vuonna 1975 ilmestyneen teoksen yhtä puolta eli seksuaalisuuden kuvausta.

Teos alkaa siitä, että kaikki muut ihmiset maailmasta vain yhtäkkiä katoavat, paisi viisi nuorta tamperelaista (!) naista. Alun paniikin jälkeen he alkavat rakentaa elämää keskenään, riitelevät, sopivat, masentuvat ja reipastuvat. Miehen puutetta helpotetaan pornokirjoilla (ilmeisesti 1970-luvun ilmiö) sekä virittelemällä luonnollisenkokoisia poikaystävänukkeja. (Naisryhmässä ihmeteltiin, eikö olisi voinut vain käyttää dildoja, mutta ilmeisesti niitä ei löytynyt tuon ajan Tampereelta.)

Todennäköistä näin 2010-luvun ja monen muunkin aikakauden näkökulmasta olisi ollut, että viiden naisen ryhmästä olisi syntynyt ainakin yksi naispari, mutta Kallion teoksessa homoseksuaalisuus on vain kammottava uhka, joka kuitenkin onnellisesti vältetään suuremmitta menoitta. Vasta (ja  nyt seuraa juonipaljastus) kun lopulta löytyy yhdeksän miestä, syntyy seksisuhteita.

Ja nyt syvä huokaus. On varmaan sinänsä realistista, että seitsemän vuoden jälkeen vastakkaisen sukupuolen seurassa ollaan hämmentyneitä ja varautuneita, ei niinkään kiihkeitä, vaikka vuosien mittaan on uhottu kaikenlaista. Mutta ällistyttävän sopuisasti Kallion noble savaget muodostavat pareja, suhtautuvat toisen epävarmuuteen ja alun seksuaaliseen kykenemättömyyteenkin. Pitkä tauko, sattuuhan sitä.

Teininä teosta lukiessani en sen kummemmin ihmetellyt jos en ihastellutkaan, miten kertojaminä ja hänen valittunsa “kuuntelevat, hellittelevät, kutittelevat, nakupelleilevät, maistelevat, hupsuttelevat, pusivat, halivat, suukkoilevat pörröttelevät, nuuhkuttelevat, läheilevät, höpsivät, nenuttelevat, paijaavat, ihoilevat, kikattelevat, rakkauttavat, naamailevat, hassuavat, pyllyttelevät, herkkyyttävät, tassuavat, nunnuttelevat,
pupuilevat, masuttelevat, tunnettelevat ja pöhkivät”. Tai kirjassa ei puhuta pupuista vaan kultahamstereista. Jumalauta kultahamstereista.

Yhteys 1970-luvun nuoren naisen kuvitteleman onnellisen seksuaalisen kohtaamisen ja 2010-luvun vanhemmuuskoulutusparodian välillä on ilmeinen, ilman copypeistaamaani höpösanojen listaakin. Ei se haittaa jos miehellä ei seiso, pikemminkin se on onnellisen seksuaalisuuden tae. Tulee ihan mieleen hieman, mutta ei paljon vanhempana lukemani Gert Brantenbergin Egalian tyttäret, joka ilmestyi vuonna 1977.

1970-lukuhan on kaiken pahan alku ja juuri nykyajan fiksuille ihmisille, ja sen muitakin ilmiöitä käytetään ns. hyvinä vihollisina antaumuksella. Kun en 1970-luvulla seksiä harrastanut, on paha sanoa, oliko  nunnuttelu ja nököily sen ajan miehille tarpeen opettaa. Mitä olen miesaiheista kirjallisuutta tuolta ajalta lukenut, moni mies halusikin oppia uudenlaista mieheyttä ja kirosi aiempia sukupolvia, jotka olivat alistaneet, nöyryyttäneet ja ruumiillisesti kurittaneet. Ei ollut vain feminismin keksintöä, että miehen tuli muuttua. Saattoihan siinä hoitaa isäkapinan samalla.

1970-luvun tekstit syntyivät sen ajan aatteisiin ja tarpeisiin. Usein kuitenkin sitkeät uskomukset jäävät elämään, ja niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa. 2010-luvulla vastaaville jutuille lähinnä nauretaan, vaikka annetaan ymmärtää, että niissä on hiven tottakin. Kuten sanottua, en minä tiedä. Sen vain tiedän, että vanhemmuuteen opastaminen on monesti hämmentävää ja kiusallista, kuten kaikenmaailman “hyvän seksin oppaiden” lukeminenkin. Foucault’nsa lukeneet saavat tästä taas lisää ideoita, mutta lienee parempi lopettaa nyt tämä täältä tähän.

Advertisements
This entry was posted in fantasia, historia, kirjallisuus, perhe, seksuaalisuus, sukupolvet, sukupuoli, vanhemmuus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s