Metodologinen nationalismi ja pääkaupungin katse

Historian ja etnologian laitoksen talviseminaarissa Mikkelissä käytiin mielenkiintoista keskustelua, joka herätti vielä lisää ajatuksia ja hieman itsesyytöksiä. Miten ja mistä lähtökohdista voi sanoa mielekkäitä asioita kokonaisuudesta nimeltä Suomi? Mikä riittää, niin aineiston kuin kysymyksenasettelunkin osalta siihen, että uskaltaa sanoa mitään kokonaisesta maasta tahi kansakunnasta? Ja lopuksi: onko joillain seuduilla enemmän rohkeutta ja vähemmän häpyä sanoa Suomesta asioita?

Metodologinen nationalismi tarkoittaa lyhyesti sitä, että kansallisvaltiota pidetään luonnollisena ja jopa ensisijaisena tutkimuksen yksikkönä. Suomi sitä ja sitä, Ruotsi silloin ja silloin, Venäjä tuolloin ja tällöin. Ajattelutapa muokkaa tutkimuskysymyksiä, jättää kokonaan sivuun sellaisia, joissa kansallisvaltio ei ole oleellinen tekijä, sekä sivuuttaa kansallisvaltioiden sisäisiä eroja. Ja tietenkin sen tuottamat tutkimukset tuottavat edelleen todellisuutta ja ajatuksia siitä.

Tämä on hum&yht-alojen ihmisille vanhaa tuttua juttua, mutta ongelmasta ei ole päästy eikä välttämättä kokonaan päästäkään – kaikilta osin se ei edes ole ongelma. On tutkimuskysymyksiä, joissa kansallisvaltion tarkasteleminen on ainakin yksi kohtuullinen näkökulma. Esimerkiksi sota-aikoina kansallisvaltio tavallaan tiivistyy, sen vaatimat asiat kohtaavat ihmisiä voimakkaammin ja ihmisiä kohdellaan korostuneesti maansa edustajina, mitä se kulloinkin kellekin käytännössä merkitsee. Jos ei väitäkään, kuten innokkaimmat nykytulkitsijat sota-ajasta runoilevat, että kaikilla suomalaisilla oli sama sota-ajan kokemus – rintamamies ja pikkulapsi eivät takuulla kokeneet samaa – niin voihan jossain määrin jotain väittää aikakauden kulttuurista ja ihmiselämän reunaehdoista. Nyansseja silti kaivataan rajauksista puhumattakaan.

Samoin lainsäädännölliset, maan valtauskontoon liittyvät tai muulla tavoin tietyn valtion kansalaisia yleisesti koskevat asiat voivat olla aivan luontevia tarkasteltavia koko maan osalta, kunhan aihe tunnetaan niin hyvin että poikkeamatkin tulevat esille. Asia erikseen on se, miten koko maan voi kattaa järkevästi. Tehdäkö koko maan kattava alueellinen otos, tutkiako jokin alue tarkemmin ja yleistää mitä yleistettävissä on – vai tutkiako sieltä täältä hurskaasti uskoen, että varmaan koko maassa oli samanlaista? Laadullisten menetelmien käyttäjillähän on aina todistamisen ongelma, jonka taitava kirjoittaja peittää huis vain. Muutama aineistositaatti ja se on siinä! Taitava lukija toki huomaa, mistä on kyse.

Metodologinen nationalismi aiheuttaa päänvaivaa myös niille, jotka tutkivat selkeästi rajattua aluetta tai eivät pidä kansakuntaa sinänsä tutkimuskohteena. Eikö vain pidäkin yrittää yleistää jokaista tutkimusta koko maan tasolle? Eikö tästä voikin sanoa jotain koko maasta? Tutkimuksen julkisuus on huomattavasti suurempaa, jos pystyy pahasti punastelematta väittämään, että Rengon hevosenkengittäjien perusteella voi sanoa jotain koko maan hevosenkengittäjistä, ja tietysti mielellään Meistä Kaikista Suomalaisista ylipäätään. Jos et sano, suuhusi ne sanat laitetaan tai saat olla varma, että ketään oman alan ulkopuolella ei kiinnosta, oli tutkimuksesi miten hieno, kansainvälisiä vertailuja sisältävä ja tieteellisesti ansiokas tahansa.

Jyväskylässä on huomattu sekin, että helsinkiläiset tutkimukset tuntuvat kiinnostavan mediaa enemmän kuin muualla Suomessa tehdyt. Toisaalta, Helsingistä kun itsekin olen, olen huomannut sen, miten helppoa on väittää koko Suomesta kaikenlaista, kun olympolaisista korkeuksistaan maata katsoo. Jos on kotoisin vaikka sieltä Juupajoelta tai Pihtiputaalta, maa voi näyttää hyvin erilaiselta, ja maaseutu, jossa Oikea Suomi tunnetusti sijaitsee, helpommin hahmotettavalta yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Stadilaiselle kaikki on sitä samaa landea; kun muutaman paikkakunnan katsoo ja jotain yhteneväisyyksiä löytää, niin se on siinä. Ruoskin tässä ennen kaikkea itseäni, mutta piston saa sydämessään tuntea vapaasti moni muukin jos aihetta on.

Ihmisten välillä on tietysti muitakin eroja kuin alueelliset erot. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema, sukupuoli, uskonto, etninen tausta, yksilölliset erot, kaikki vaikuttavat siihen, miten ihminen maailmassa asettuu, mitkä ovat hänen mahdollisuutensa ja rajoituksensa, unelmansa, toiveensa ja kokemuksensa. Näiden hahmottaminen kussakin ajassa ja paikassa on vaikeaa, eikä turvautuminen kansakunnan kaltaisiin yläkäsitteisiin muuta asiaa.

Varsinkin tuota kokemuksen käsitettä kritisoitiin seurueen etnologitaholta ankarasti. Etnologiassa kenttätyö ja oma kokemus ovat oleellisia tutkimukselle. Historiantutkija ei koskaan voi tarkkaan ottaen tehdä samaa, koska tutkittavat tapahtuvat ovat menneisyyttä. Tutkija tutkii aina kerrontaa menneisyydestä, tavalla tai toisella. Kokemuksen tutkiminen on siis hyvin suhteellista, vaikka käsite on viime vuosina ollutkin paljon esillä. Vertasimme mentaliteettien historiaa ja kokemushistoriaa, ja kumpikin on yrittänyt omalla tavallaan tuoda historiaan uusia ulottuvuuksia ja kehittää sen antamaa kuvaa menneisyydestä.

Mentaliteetin käsite alkaa olla puhki kaluttu, ja moni nolostelee, jos kokee joutuvansa sitä vielä käyttämään. Toisaalta muodikkaampaa kokemuksen tutkimusta rajoittavat yllä mainitut tekijät. Wanhempi täti odotteleekin jo nuorisolta uusia avauksia siitä, mikä seuraavaksi on historiantutkimuksen viimeinen huuto ja tieteellisyyden ja inhimillisyyden lisääjä. Ehdotuksia voi laittaa vaikka tuohon alle.

Advertisements
This entry was posted in etnologia, historia, kokemus, media, mentaliteetti, sota, tutkimus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s