Milja Kaunisto: Kalmantanssi (Gummerus 2014)

Olen ennenkin moitiskellut historiallisia romaaneja, enkä nytkään tee poikkeusta. Lukija muistakoon, että olen jatkuvassa vertaisarviointipyörityksessä ja suhtaudun kaikkeen lukemaani samalla liialliseen siisteyskasvatukseen viittaavalla tarkkuudella kuin minuun suhtaudutaan. Monen muun mielestä mukava ja viihdyttävä romaani voi minusta hyvinkin repsottaa joka suuntaan ja olla hajanainen ja pitkästyttävä.

Kauniston Kalmantanssin tarina on, sikäli kuin ymmärsin, nuoren Olaus Magnuksen vaeltelu ensin Suomessa ja sitten Ranskassa, tapahtuma-aikana siitä tietämättömille kerrottakoon olevan 1400-luvun alkupuoli. Hän osallistuu Jeanne d’Arcin kuulusteluihin ja opiskelutoverinsa sukupuolen selvittämiseen, mitkä kumpikin paljastavat vähemmän yllättävästi maallisen ja kirkollisen vallan yhteenkietoutuneisuuden ja mädännäisyyden. Jos olisin lukenut Kauniston aiemman, saman henkilön elämää käsittelevän teoksen Synnintekijä, olisin paremmin saattanut ymmärtää, miksi tämä kaikki on kerrottava. Tai sitten en olisi tarttunut Kalmantanssiin lainkaan. Ei voi tietää.

Teoksessa on toki paljon mielenkiintoista asiaa, jonka lähteisiin perustumisesta en tiedä juuri mitään, pääosin 1900-luvun tutkija kun olen. Teoriat Jeanne d’Arcin syntyperästä ja myöhemmästä kohtalosta ovat sinänsä kiehtovia: entäpä jos tosiaan. Pitäisi olla kuitenkin innostuneempi tästä henkilöstä, jotta niiden kuuluminen juuri tähän teokseen tuntuisi oleelliselta. Olaus Magnuksen ja hänen opiskelutoverinsa tarinan olisi voinut kertoa ilmankin.

Muutenkin Kalmantanssi on täynnään ulkokohtaiselta tuntuvaa rihkamaa erikielisistä kirouksista kaupunkien ja paikkojen 1400-lukuiseen kirjoitusasuun, samoin kuin erilaisiin myöhäiskeskiaikaisiin juomiin ja ruokiin. Kirjailijalle on totta kai ansiokasta tietää kaikenlaista ja sivistää lukijoitakin, mutta knoppitiedon osoitteleva esittely on aina lähinnä myötähäpeää herättävää.

Teoksen nimi on suurin pettymys: kuolemantansseista, niiden historiasta tai merkityksestä ei paljon kerrota. Teoksessa mainittu kuolemantanssimaalaus on Pariisin Viattomien hautausmaalla, ilmeisesti vieläkin. Mutta kun sitäkään ei kuvata kunnolla, eikä se oikein liity mihinkään teoksessa. Kerran sen edessä kyllä pannaan, että sikäli, tietysti.

Kauniston teoksia on ilmeisesti kauhisteltu niiden rajuuden vuoksi. Kuolemantutkija, joka on joskus ollut miehen kanssa ei kovin pahasti pääse järkyttymään. Seksiä, väkivaltaa, likaa ja ihmisen pahuutta on kirjallisuudessa tavattu ennenkin. Keskiajan elämän raakuus ja lyhytjänneitteisyys eivät ole erityinen uutinen. Mutta monenkin kirjailijan lempiaiheet sietää, jos tarina kantaa ja henkilöhahmot ovat uskottavia ja kiinnostavia. Mielikuvituksellisetkin käänteet ovat ymmärrettäviä, jos edes päähenkilö uskoo niihin.

Olaus Magnus kuvataan teoksessa kohtalaisen pölvästiksi ja saamattomaksi nuoreksi mieheksi. Heitähän on maailmassa nykyäänkin runsaasti ja on varmasti ollut 1400-luvullakin, mutta joskus hyvinkin vaikeaselkoisen juonen kuljettajana tällainen minäkertoja on lähinnä piinallinen. Ja kun jotakin Olaukselle paljastuu, se sivuutetaan niin nopeasti, että lukijakin piittaa asiasta suunnilleen “aha” -toteamuksen verran.

Kalmantanssi olisi kaivannut paljon enemmän lämpöä, keskittymistä, huolellisuutta ja taitoa ollakseen erityisen hyvä romaani. Kustannustoimittaja olisi voinut siivota sieltä erilaiset klaffivirheet ja käsittämättömyydet, kun kerran on siivonnut kielenkin nykyaikana erittäin luettavaan asuun. Tammilavitsa muuttuu samalla sivulla rautalavitsaksi, kuka äiti nyt poltettiinkaan roviolla ja milloin jne. Kyllä kirjoja saa tehdä huolella, vaikka ne melko varmasti tuottavatkin ainakin omansa pois.

Kalmantanssin suurin ongelma oli joulunpyhinä tietenkin epäreilu kilpailu. Sain näet joululahjaksi myös Ulla-Lena Lundbergin teoksen Jää. Vaikken paljon Finlandia-palkinnon kaltaisista kotkotuksista piittaa, on myös teoksia, jotka eivät koskaan päädy sellaisten ehdokkaiksi. Ja Kalmantanssi on ehdottomasti yksi niistä.

Korjaus 3.1.: kollega Mikko Kallionsivu valisti tyhmää, että Pariisin Viattomien hautausmaa kuolemantansseineen on jyrätty jo vuonna 1786 kasvavan kaupungin tieltä, luut sijoitettiin katakombeihin. Pitäisi varmaan käydä siellä Pariisissa, niin tietäisi hieman enemmän asioista.

Advertisements
This entry was posted in hautausmaa, historia, kirjallisuus, kuolemantanssi, sukupuoli. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s