Kaksi taiteilijaelämäkertaa eli miten ne pitäisi kirjoittaa

Elämäkertojen kirjoittaminen on tuskin helpompaa kuin muun tekstin. Omaelämäkerrassa on sentään se hyvä puoli, että kirjoittaja tuntee aiheen ja tietää, mitä haluaa siitä sanoa. (Ainakin, jos teos peräti valmistuu.) Muista ihmisistä kirjoittaessa voi (halutessaan) kertoa, mitä tietää, eikä tarvitse kiillotella kenenkään kilpiä eikä kalpoja. Näin ainakin silloin, jos sukuseura ei ole kovin kiukkuinen.

Viimeksi olen lukenut kaksi kevyemmän viihteen edustajan elämäkertaa, Jennifer Saundersin ja Olavi Virran. Kovin paljon yhteistä teoksilla ei sattuneesta syystä ole, paitsi se, että kummankin kirjoittajia olisin valmis neuvomaan.

Jennifer Saundersin melko tuore (2013) omaelämäkerta Bonkers – My Life in Laughs saa odottamaan paljon. Kirjoittaja on tunnetusti hauska brittikomedian vakiokasvo French&Saundersista Absolutely Fabulousiin. Suomessa ehkä harvempi tietää, että Saundersilla on vahva tausta lavakoomikkona ja ennen kaikkea käsikirjoittajana. Hänen elämäänsa kuvaavasta teoksesta löytynee paljon kirpeitä huomioita yhteiskunnasta, viihteen tekemisestä, uran aikana tapahtuneista muutoksista ja mitä nyt valtiotieteilijä keksiikin ihmisiltä odottaa.

No, ei aivan niinkään. Saunders tuntuu sanoutuvan johdonmukaisesti irti lähes kaikesta rakenteellisesta havainnoinnista. Voisin kuvitellä, miksi näin on: sitä on odotettu häneltä koko hänen uransa ajan, mutta se ei ole erityisen hauskaa. Poliittinen satiiri on harvoin kovin hilpeää, eikä se ainakaan ole erityisen tuottavaa. Saunders ei varsinaisesti osoita pyrkimystä suunnattomaan voitonmaksimointiin, mutta periaatteena näyttää aina olleen: sen on oltava hauskaa. Silloin ei aina ole “oikeassa” niiden mielestä, jotka parhaiten katsovat asian tietävänsä.

Esimerkiksi feminismiin Saunders ei tarkkaan ottaen määritä suhdettaan. Kielteistä palautetta on kuulemma tullut, kun hän on esittänyt naiset huonossa valossa. Tuntematta brittifeminismin kaikkia virtauksia on vaikea sanoa, mikä nyt on noin ketäkin nyppinyt, mutta Edina Monsoon tuskin on kenenkään ihanneihminen. Saunders tuntuu etääntyneen aihepiiristä, eikä esimerkiksi nosta sukupuolta esille uransa yhteydessä sen kummemmin, ainakaan erityiskysymyksiin liittyvänä ongelmana. Miehen (Adrian Edmondson) kanssa on hoidettu perhettä vuorovedolla. Avioliitto on kestänyt lähes kolmekymmentä vuotta, joten paha on inttää asiasta sen enempää.

Muita syitä teoksen kepeyteen lienevät brittiläisen ylemmän keskiluokan (Saunders kirjoittaa paljon perheestään) asenne nykyään niin muodikasta avautumista ja kyyneleisiä tunnustuksia kohtaan. Ne eivät ole tyylikkäitä eivätkä varsinkaan hauskoja, joten Saunderskin keskittyy muihin asioihin. Hän myös valittelee huonoa muistiaan, mutta vakuuttaa olevansa melko varma, ettei esiintynyt pornofilmissä Italiassa ollessaan 17-vuotias. Toisekseen hänen korkeakouluopintonsa muodostuvat luovan ilmaisun opettajan (näin käännän kyseisen kurssin nimen) koulutuksesta – hän ei ole “oikea” näyttelijä eikä samanlainen kirjatoukka kuin miehensä kuulemma on. (Kyllä älykötkin pelaavat mobiilipelejä, saanen huomauttaa).

Viimeisin syy on nähdäkseni Saundersin tottumus kirjoittamaan käsikirjoituksia, kohtauksia ja sutkauksia. Draaman kaariakin nähdään, mutta parhaat kohdat ovat yleensä yhden rivin mittaisia. Rintasyöpänsäkin Saunders esittää hilpeiden episodien ja lähipiirille kuuluvien vuolaiden kiitosten avulla. En toki oleta, että aina voisin samaistua joka kirjoittajaan ja henkilöhahmoon, mutta sinnikäs positiivisuus, ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus ja uran sujuva eteneminen saavat miettimään, mitä meille ei kerrota,  mitä kirjoittaja ei halua tunnusta itselleenkään.

Ehkä eniten teoksessa ärsytti tuo jatkuva positiivisuus. BBC:n ja maailman yleinen muutos on toki se tuttu: mitä enemmän johtajia ja kokouksia, sitä vähemmän oikeaa työtä. Mutta muuten taiteilijoilla menee hyvin, kaikkien kanssa on ihanaa tehdä yhteistyötä, lapsuudenperheestä alkaen elämä on ollut ihanaa vaikkei nuori Jennifer edes tiennyt mitä haluaa tehdä ammatikseen ja ainoa kurssi, jolle hän sattui pääsemään oli tuo mainittu opettajankoulutus.

Teos mainitaan ainakin siihen otettujen arvostelujen mukaan hysteerisen hilpeäksi. Sillä on hetkensä, mutta en nyt sanoisi. Jos odotin klovnin kyyneleitä, kirpeää analyysia edes jostakin, meheviä juoruja tai ainakin todenmakuista työn kuvausta, ei tässä nyt oikein ole mitään niistä. Hauskinta lienee Joanna Lumleyn ja Saundersin ilmeisen sekopäinen kirjeenvaihto. Mutta miltä minkäkin projektin menestys on tuntunut, miten hahmojen aiheuttamaan keskusteluun on reagoitu, eipä noista paljon huudella. Onko se teoksessa vika, en sitten tiedä. Minä kysyisin Saundersilta vaikka mitä lisää, mutta vastaisiko hän? Olisinko vain taas yksi tylsä ja huumorintajuton poliitikko ja/tai feministi?

Olavi Virran elämäkerta Legenda jo eläessään ilmestyi alunperin 1970-luvun lopussa ja uudistettu painos 1995, joten sitä lienee ruodittu useammassakin yhteydessä. Käsillä on nyt vuoden 2011 pokkariversio, joka on 1995 painoksen mukainen. Kirjoittajina ovat Peter von Bagh, Markku Koski ja Pekka Aarnio, joista ainakin von Bagh on jo siirtynyt toisille laulumaille. Teoksessa tavoittaa ajoittain von Baghin puheen tutun poljennon, joten legendoja on käsillä useampiakin.

Siinä, missä Saundersin omaelämäkerta välttelee metatekstejä ja laajoja viittauksia yhteiskuntaan, historiaan ja mitä nyt suuriksi linjoiksi kutsutaankaan, Virran elämäkerta on kaikkea tätä tavaraa täynnään. Viihdemusiikin kehitys, eri orkesterit, ihmisten vapaa-ajanviettotavat, musiikkibisnes, juorulehdistö ja suomalaisuuden ydin, tai mikä se nyt kulloinkin muodikkaasti sanottuna on, tulevat kaikki monin tavoin ja moneen kertaan käsitellyiksi. Talous- ja sosiaalihistorioitsija olisi kaivannut sekaan tilaston tai pari vaikka gramofoonien yleistymisestä, kun tälle linjalle lähdettiin. (von Bagh väitteli sittemmin po. oppiaineesta, mutta tätä teosta oli tekemässä muitakin.)

Virran itsensä tuottamia, musiikin ulkopuolisia lähteitä on ilmeisesti ollut käytettävissä erittäin vähän. Virran tunteneita henkilöitä sen sijaan on 1970-luvulla ollut vielä pilvin pimein elossa ja puhekunnossa, mutta heidänkin kertomuksensa jäävät sivuosaan. Mieluummin kirjoittajakolmikko hourii kansanluonteesta ja kaivelee pohjia myöten yksittäisten kappaleiden sanoja. Se, mikä toimii puhuttuna, aiheuttaa lähinnä myötähäpeää paperille painettuna.

Olavi Virtaa ei teoksesta juuri löydy, ja se, mikä löytyy, jää pitkälti analysoimatta. Kuvausten ja omien ja muiden kommenttien perusteella, näin kansanomaisesti ilmaisten, vittumainen mies. Onko niin mahdotonta käsittää, että ihmissydämiä puhutteleva ja traagisen lopun saanut taiteilija ei ollut ystävänä eikä elämänkumppanina erityisen miellyttävä, eikä työtoverinakaan mitenkään ongelmaton. Lahjakkuus on asia sinänsä, mutta senkin pohtiminen kiertää oopperamahdollisuuksien ja kerralla purkkiin saatujen levytysten ympärillä. Että mitä lie sitten ollut.

Saundersin kohdalla kaipailin jonkinlaista gendernäkökulmaa, mutta Virran elämäkertaa voi pikemminkin kiittää (edes) sen puuttumisesta. Muutenkin meripojan laiva on lastattu mitä erilaisimmilla aineksilla. Josko teoksen uusintapainos on alkuperäistä moniaineksisempi, en nyt lähde tutkimaan asiaa sen tarkemmin. Joka tapauksessa, kyllähän nuo molemmat lukee, mutta mestariteoksista ne ovat kumpikin kaukana. Ellei ole totaalinen fani, jolle mikä tahansa ripe idolista on kultaa kalliimpi.

Millaiset elämäkerrat sitten minulle kelpaavat? Mieleen tulee ainakin Boel Westinin Tove Jansson -elämäkerta, samoin kuin David Lagercrantzin Zlatan Ibrahimovicista kirjoittama. Keskitytään olennaiseen, kerrotaan paljon mutta järkevästi jäsennellen, ei haukuta eikä siloitella. Koko maailmaa ei voi yhden elämän avulla selittää, mutta johonkin muuhunkin olisi hyvä viitata kuin elämäkerran aiheeseen itseensä. Hauska saa olla, mutta ei ole pakko. Näin. Tehkää hyvin.

Advertisements
This entry was posted in elämäkerrat, feminismi, musiikki, sukupuoli, viihde. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s