Huonoa ja huonompaa

Juttelin hiljattain lapsenteosta kaverin kanssa, jolla on hieman ongelmia asiassa. Mieleen muistuivat ne monet ahdistuksen hetket, joita odotus, synnytys ja vanhemmuus ovat aiheuttaneet.

Jokaisen raskauden aikana olen saanut päähäni, että minua ei päästetä sairaalaan synnyttämään. Ensimmäisellä kerralla tällaisen kauhufantasian ehkä vielä ymmärtäisi, mutta toisella ja kolmannella kerralla helsinkiläinen odottaja on selkeästi mennyt hämärän tuolle puolen. Kuitenkin se tunne oli hyvin todellinen: tämä yhteiskunta ei halua minua ja lastani eikä aio meitä auttaa.

Kun synnyttämisen aika tuli, kaikki meni olosuhteisiin nähden erinomaisesti ja saamani hoito ja kohtelu ovat olleet loistavia. Samoin neuvolatoiminta on ollut pääosin kiitettävää, vaikka moni saa slaagin tietystä asenteellisuudesta. En ole jaksanut siitä pahemmin kiihtyä, kun tuntee noiden asioiden historiaa.

Muuten pelko ja epävarmuus ovat olleet vieraanamme. Lapsen sairastuessa on tullut mentyä yksityiselle, koska aiemman asuinseutumme terveyskeskuksessa oli todella vaikeaa päästä asiassa puusta pitkään. Ensin piti puhelimessa vakuutella, että lapsi on ylipäänsä sairas, jotta pääsee tapaamaan hoitajaa. Jos tässä onnistui, hoitaja päätti, saako tavata lääkärin, joka voisi sitten määrätä oikein lääkettä. Yleensä nuori kandi mumisi jotain tietokoneen näyttöä kohti. Jos siis pääsimme sinne asti.

Tiedän, yksityisellä puolella ne tekevät sitä rahasta, ja ovat siksi niin auliita ottamaan vastaan jos pienelläni on pipi. Tosin, kun olemme lapsia vieneet Lastenklinikan päivystykseen eri syistä, kohtelu on ollut oikein asiallista. Ja nykyiselle terveysasemallemme Laajasalossa saattaa päästä jopa samana päivänä, eikä mitään kummempia kerberoksia ole. Ilmankos se aiotaankin lopettaa.

Julkinen päivähoito on mainettaan parempi, mutta sekin on saatettu siihen tilaan, että ahdistusta pukkaa. Pääseekö lapsi ylipäänsä päivähoitoon ja miten pitkäksi hoitopäivä muodostuu, jos päiväkoti sijaitsee kaukana ja hankalan matkan takana. Jos päiväkoti onkin lähellä, henkilökunnan vaihtuvuus on usein suurta. Osa ottaa hatkat koko alalta, osa vain vaihtaa työpaikkaa kuten muutkin ihmiset, osaa siirrellään ryhmästä ja päiväkodista toiseen, ettei vain missään olisi liikaa henkilökuntaa.

Käsitys siitä, minkä ikäisenä ja millaisia ihmissuhteita lapsi muodostaa on näissä kuvioissa suunnilleen samaa herkkää tasoa kuin sotalasten aikoihin. Eihän pikkulapsi muista, joten hän ei välitä. Vaikka täti olisi joka viikko eri, ei se tunnu valittavan. Jos lapsi alkaa oireilla, vika on varmaankin perheessä.

Kouluissa on säästetty jo pitkään kaikesta. Meidän perhettämme koskettaa kouluavustajien vähentäminen suoraan. Koulussa vallitsevasta Tukholma-syndroomasta kertonee, että tavoitteena on saada lapsi pärjäämään ilman avustajaa, kun ei muutakaan voida. Noin yleensä puheen sävyn ja laadun tunnistaa helposti: se on sama kuin niiden kohdalla, jotka vielä yrittävät nähdä yliopistojen nykymenossa jotain erityisen hyvää. Mutta siitä aiheesta ei nyt sen enempää.

1990-luvun laman aikoihin tämä kaikki alkoi, ja nyt siitä on tullut normaalia. Kriisipuhe on aina vieraanamme, kukaan ei saa odottaa mitään valtiolta. Vaan kas kummaa, maailma on muuttunut sellaiseksi, että ihmisiltä kyllä vaaditaan. Enää ei ole pelkkiä suorittavia töitä juurikaan: lapsi on pakko saada kunnialla läpi peruskoulun ja jonkun jatkokoulutuksenkin, jotta hän kykenisi työllistymään juuri mihinkään.

Lasten erilaisiin oireisiin “puututaan varhain”, koska enää ei aggressiivisuus tai hajamielisyys ole osa ihmisen persoonallisuutta vaan vakava ongelma. Resurssien puutteessa puuttuminen on hidasta, vaikeaa ja turhauttavaa kaikille osapuolille. On luotu ajatusmalli, jonka toteuttaminen lähinnä syrjäyttää ihmisiä lisää. Eihän kouluissa ole pysyviä kouluterveydenhoitajiakaan, psykologit ja kuraattorit käyvät viikoittain jos käyvät. Näin ainakin Helsingissä, ehkä jossain vielä tuhlataan lapsiin kun kuulemma leikkaamisen varaa on.

En muuten alkanut miettiä näitä Kuopion lapsisurmien takia. En niistä asioista edelleenkään mitään ymmärrä enkä tunne tapausta. Ajatukseni johtuivat näille urille keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän vaali”lupausten” vuoksi. En usko, että kokemani pelko ja ahdistus vähenevät seuraavallakaan vaalikaudella. Onneksi lottoan säännöllisesti, se on varmempaa kuin odottaa, että julkiset palvelut alkavat vastata niitä tarpeita, joita samaan aikaan usein samat hyvää tarkoittavat hölmöt ovat luoneet.

Advertisements
This entry was posted in äitiys, koulu, lapset, luokka, pelko, perhe, politiikka, talous, terveys, väkivalta. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s