Onnellisuuden teologiaa

Kristinuskon alkuaikoina ei tuonpuoleisessa juuri ikäviä asioita ollut, ainakaan uskovia varten. Jeesus oli tullut vapahtamaan jokaisen, joka häneen uskoo. Koska kyseessä oli orjien ja sorrettujen uskonto, vapahtamista riitti. Samaa henkeä lienee ollut Juha Pentikäisen haastattelemalla vanhauskoisella ortodoksilla Marina Takalolla (siteeraan muistinvaraisesti), joka totesi: “Ei helvettiä ole olemassa, ei ihmisellä voi olla kahta helvettiä, ensin täällä ja sitten kuoleman jälkeen.”

Sittemmin kristinusko alkoi viehättää niitäkin, joilla meni hieman paremmin. Tosi hyvinkin, itse asiassa. Opit helvetistä ja myöhemmin kiirastulesta olivat tarpeen, sillä ei kai nyt ihan joka jamppa voisi kävellä suoraan taivaaseen vain esittämällä uskovansa, jos se asui palatsissa ja söi joka päivä vatsansa täyteen ja ylikin. (Tässä kohtaa kirkkohistoriani ei ole kovin vahvalla pohjalla, joten korvaan tiedon rehvakkuudella.)

Luther ja muut tosikot vetivät tämän vielä pidemmälle: uskon tuli olla aitoa ja vain sillä pelastuisi. Mikään teko tai rukoileminen ei auttaisi, jos usko puuttuu. Uskolta kuitenkin vaadittiin paljon ja synnintunto oli vahva. Ikuisen kadotuksen lieskat leimusivat kristillisissä mielikuvituksissa vielä satoja vuosia, vaikka Raamattu ei ole kovin monisanainen aiheesta, kuten ei kuolemanjälkeisistä asioista muutenkaan. Mikä on opin perustaan nähden hieman hassua.

Viimeisen sadan vuoden aikana helvetti on pantu viralta osittain tai kokonaan monissa kristillisissä kirkkokunnissa. Suomen evankelisluterilainen kirkkokaan ei asiasta pahemmin pauhaa. Kärsimyksen ja pelastuksen ajatukset ovat silti läsnä ihmisten ajatuksissa, ovathan ne osa kulttuurihistoriaamme, vaikka henkilökohtaista uskoa ei olisikaan. Jos taivaaseen pääsee tekemättä mitään erityistä – kilvoittelu uskossa on useimmille nykyajan tapaluterilaisille vierasta – niin jotainhan pitää tapahtua, että vapahtaja vapahtaa. Tätä varten on arkemme raskaus ja työelämän oravanpyörä. Ihmisten tulee tuntea kärsivänsä ihan helvetisti (pun intended), jotta kuoleman jälkeen voisi seurata jotain kivaa.

Jos helvettiä ei ole, ihmisen pitää tuntea olevansa kurja ja sorrettu. Vähän kuten jokainenhan meistä on työläinen… no tuo oli jo aika ilkeää. Mutta ajatus siitä, että jokainen meistä steppailee taivaaseen elettyään onnellisen ja vauraan elämän, ja vielä edes tekemättä mitään sen eteen (kiitos Luther), on aika vaativa. Ei niin hyvää Jumalaa monen syvimpien tuntojen mukaan olekaan. Valitetaan siis vielä vähän ruuhkavuosista ja miten itse asiassa kaikilla meillä on mielenterveysongelmia, Jumalan hulluja ollaan kuulkaas.

Advertisements
This entry was posted in historia, luterilaisuus, pelko, reformaatio, tuonpuoleinen, työelämä, uskonto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s