Enemmän bileitä!

Hautajaisia viime vuodet tutkineelle suomalainen juhlakulttuuri näyttäytyy aika hemmetin omituisena. “Juhlimiseksi” kutsutaan viinan vetämistä viikonloppuisin, oli mitään juhlimisen aihetta eli ei. Elämän ainoat isot bileet ovat häät, jos nekään, ja ne saatetaan vetää läpi epävarmasti, mieluusti ammattilaisten tuella jos vain on varaa. Muuten ollaan inkognito ja silleen intiimisti. Ja sitten ihmetellään, kun ei ole yhteisöllisyyttä eikä tunneta sen paremmin sukulaisia kuin naapureita.

Hautajaiset olivat entisinä aikoina ihmiselämän suurin juhla. Mitä merkittävämpi henkilö, sitä mahtavammat peijaiset. Koska omaisten ei ollut pakko esittää surevaa enempää kuin säädyllistä oli, ei suuri ihmispaljous voinut häiritä heidän herkimpiä tunteitaan. Julkinen rooli vedettiin joka tapauksessa läpi. Aatelisto alkoi Ruotsin vallan loppuaikoina vieroa kaikkein julkisinta suremista, mutta vielä toistasataa vuotta Suomessakin kuoltiin komeasti ja kaikkien tieten.

Sittemmin hautajaisista tuli henkilökohtaisempia, perheen yksityisiä kohtaamisia, joissa hyvästeltiin rakas vainaja. Ei ollut sopivaa tulla hautajaisiin hieromaan sopimuksia, jakamaan julkisia virkoja tai edes tapaamaan kauan kadoksissa olleita sukulaisia. Se, että varsinkin viimemainittu on nykyäänkin hautajaisten tavallinen funktio, liittyy alussa kuvaamaani kekkereiden vähyyteen. Missä muuallakaan sukulaiset tapaisivat? Pienten hautajaisten ihanne vie lopulta tämänkin mahdollisuuden.

Jos suvussa ei ole luontevia yhteyksiä ja spontaania tapaamiskulttuuria, tai edes yhteistä kesämökkiä riesana, kannattaisi kyllä pönöttää ne viisikymppiset ja lusia kuusikymppiset. Häätkin loppuvat jossain vaiheessa ja rippijuhliin ja lakkiaisiin kutsutaan keitä kutsutaan. Vanhempi väki voi valittaa yksinäisyyttään, mutta järjestäkää sitten jotain. Tarjotkaa. Ettei sitten tarvitsisi hautajaisissa kakoa kurkkua kun ei keksi mitään sanottavaa lähes tuntemattomasta tädistä ja sedästä. (Missataan tänä vuonna anopin synttäribileet sairastelun vuoksi, muuuten mentäisiin. Tunnemme sen sukuhaaran oikein hyvin, ihan tavallista kyläilyäkin kyllä harrastetaan.)

Kaikkien juhlien suurin ongelma on tietysti se, ettei tiedetä miten juhlitaan. Pieniä perhejuhliakin pitäisi olla riittävän usein, että niihin riittäisi tunnelmaa: meillä tehdään näin, ai sä teit ton noin, tätä me syötiin silloin. Ja ne hautajaiset: eivätkö ne ole ihmisen viimeinen julkinen esiintyminen? Moni kokee, ettei “pääse tunnelmaan” itse hautajaisissa. Ei se ole tarpeenkaan. Rituaali hoitaa itsensä, ja osallistuminen sinänsä on tärkeää. Suomalaiset ymmärtävät tämän kenties paremmin kuin monet muut. Hautajaisissa valokuvaamista pidetään näet jopa barbaarisena monissa maissa, mutta meillä ymmärretään dokumentoida tämäkin tilaisuus.

Hesarin kolumnisteista ei kannattaisi mieltään pahoittaa, mutta kun lyhyen ajan sisään jo toisen kerran on sitä mieltä, että sellainen ei saisi juosta vapaana, tulee kirjoitettua. Tämän kirjoittaja kuvittelee, että koska hän on kykenemätön eläytymään juhliin, koska ne eivät keskity hänen sisäiseen kokemukseensa, muutkin ovat. Aiemmin hän arveli olleensa liian fiksu pesemään vauvansa pyllyä. Jokainen voi olla näistä omaa mieltään, mutta suosittelisin ajattelemaan täysin päin vastoin, jos haluat elämääsi terveyttä, rakkautta ja onnea.

Advertisements
This entry was posted in hautajaiset, häät, ikääntyminen, käytöstavat, lapset, luokka, media, perhe, surutyö, terveys, tunteet, yhteisö. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s