Vuosi ilman uusia vaatteita – miksi ja miten

Kuten tunnettua, sosiaalinen omatuntoni ei ole kovin roteva ja kiinnostukseni yhteiskunnalliseen osallistumiseen on hiipunut lähes olemattomaksi. Useimpia kampanjoita ja keräyksiä boikotoin passiivis-aggressivisesti jurnuttaen. Miksi siis innostuin ajatuksesta olla ostamatta uusia vaatteita yhden vuoden ajan?

Olin joka tapauksessa päättänyt olla ostamatta vaatteita loppuvuoden aikana, poislukien tarvitsemani “hyvä” talvitakki – edellinen on neljän vuoden takaa. Päätös oli syntynyt äitiyspäivärahan ankeana aikana; koska äitiyslomalla ei tietysti mitään muuta kuin aikaa olekaan, olin myös ehtinyt siivoamaan kaappeja. Täynnänsä lähes käyttämätöntä vaatetta.

Ne vaatteet, joista oikeasti pidän, käytän niin loppuun että ne hajoavat päälleni. Kuten jokaisen kunnon miehen kuuluukin. Jostain nuo pitämättömät ryysyt kuitenkin olivat tulleet, ja jostain syystä. Tarina on pitkä eikä erityisen mielenkiintoinen. Sen osasia ovat lapsuus rättikauppiaan tyttärenä, varma jos kohta omituinen nuoruuden tyyli, horjuva yritys aikuistua, sekä viimein jonkinlainen seestyminen keski-iän kynnyksellä. Kuten sanoin, tarina ei ole mielenkiintoinen, mutta johonkin sekin johtaa.

Voin kuulla Putous-hahmo Ymmi Hinaajan ja hänen sielunsiskojensa määkivän: “Ei se maailma kuule silleen toimi, että kaikki vaan lakkaa ostamasta vaatteita.” Eipä niin, kapitalismi vaatii jatkuvaa kasvua. Toisaalta olen joskus kuullut pääomien kasautumisenkin olevan tavoitteena, ja vaikka olen kipeän tietoinen siitä, miten palkkatyö ei varsinkaan nykyään siihen riitä, on se nyt perkele jos minun pitää kantaa viime roponi muiden sössimän kansantalouden alttarille. Tai mikä vielä kornimpaa, vaikeuksissa olevan Stockmannin, kuten yksikin fb-ryhmä yllyttää. Tätäkö varten me tutkijatkin haemme Akatemialta rahoitusta ja sen puutteessa säätiöiltä? Jotta voisimme ostaa lisää riepuja kaappiimme keräämään pölyä?

Vaatehistoriaani liittyvä, sekin hyvin tylsä ja omaperäisyyttä kartteleva tarina on niin sanotun kehollisuuteni historia. Olen useita kertoja kokenut peilin edessä hetken, jolloin en muuttaisi mitään, kaikki on täydellistä eikä pohjia edes ole alettu vielä ottaa. En aina, mutta joskus olen. Mutta ei se maailma kuule silleen toimi, että kaikki on vaan tyytyväisiä itseensä. Varsinaisen vartalonmuokkauksen ja erikoisruokavalioiden lisäksi voit aina ostaa uudenlaisia (ha, nelikymppinen ei muuta näekään kuin kertaustyylejä) tai ainakin uusia vaatteita. Koska muoti muuttuu, haluathan olla ajassa mukana ja vuodenaikakin meni vaihtumaan, nyt kyllä.

Meidänhän kuuluukin olla epävarmoja itsestämme, haluta jotain saavuttamatonta ja uskoa, että ostamalla voimme sen saada. Eikä tämä koske vain tarunhohtoista keskivertokansalaista, myös ja varsinkin niin sanottu tiedostava väki ostaa itselleen onnea kaksin käsin, vain eri paikoista. Eettisemmin, kriittisemmin, kaikin tavoin hankalammin mutta samalla tavoin kuitenkin. Kuka minä olen, tarkista kuitit lompakostani. Voimme kieltäytyä kuluttamasta epäeettisesti tuotettuja asioita ja esineitä, ja uskoa muuttavamme maailman siten. Tai ainakin saada hyvän mielen, että kun maailma hulahtaa lopullisesti helvettiin, me teimme sentään jotain. Miten vain. Tässä kohtaa “me” on minun osaltani osin, mutta ei täysin ironinen. Ollako vai eikö olla. Inhoan tofua.

Usein mietin, miten suuri osa ihmiselämästä kuluu haaveissa ja kuvitelmissa, ja miten paljon niin sanotusta todellisuudestammekin on kulttuurista kudelmaa. Joskus on edes yritettävä pyristellä irti unelmista, jotka eivät ole omia, ja ongelmista, jotka eivät oikeastaan edes ole ongelmia. Olen kanavoinut monia näistä kysymyksistä vaatteiden ostamiseen. Kun nyt ei ole päihdeongelmaa ja syömishäiriökin on jäänyt kehittämättä, niin jotain tolkuttomuutta pitää onnellisessa parisuhteessakin elävän harrastaa. Vai pitääkö?

Koko jutun isoin vitsi nimittäin on se, että minulla on ihan riittävästi vaatteita, joita olen monia pitänyt vuosia ja voin pitää edelleenkin. En todellakaan tarvitse mitään ainakaan vuoteen. Ehken useampaankaan. Miten pahasti käteni alkavat täristä, kun en vanhasta muistista piipahda aleen tai klikkaile ihanuuksia netissä, se jää nähtäväksi. Varmaa on, että säästämäni rahat katoavat jonnekin perhe-elämän mustaan aukkoon, kuten kaikki muukin. Ei paniikkia, meidän perhe takuulla kuluttaa aina vain, vaikka mutsihenkilö ei ostelisi itselleen yhtään mitään.

Advertisements
This entry was posted in alkoholi, historia, ikääntyminen, introvertit, kulutus, lapset, media, naiseus, perhe, politiikka, sukupuoli, talous, tapahtumat, terveys, tutkimusrahoitus, työelämä. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s