Propaganda ja äidin kyyneleet

Yritin aikani vältellä kauhukuvia Gazasta, kuten yleensäkin maailman kriiseistä (sotahan siellä on menossa, mutta noin yleisesti ottaen). Sitten tuli Facebookin uutisissa vastaan kuva pienestä tyttövainajasta, jota oltiin kaivamassa esiin raunioista. Lapsi oli kuin nukkuva, mutta selvästikään ei nukkunut. Teksti oli hyvin kaunis ja koskettava. Omat lapseni ovat kaikki nukkuneet samassa asennossa, ja olin juuri imettämässä suunnilleen samanikäistä tytärtäni. Minä itkin.

Sodassa totuus on ensimmäinen uhri. On hyvin vaikea tietää, onko mikään kuva juuri siitä tilanteesta, josta sen sanotaan olevan. Propagandaa revitään kaikesta mahdollisesta. Pahinta on, että väitteen pöyristyttävyys tai kuvan järkyttävyys ei takaa, ettei se olisi totta. Kaiken keskellä on huvittavaa, miten alan oppikirjatkin kelpaavat innokkaille sanan levittäjille. Vihollisen ristiinnaulitseminen on hyvin vanha teema, ensimmäisen maailmansodan rintamilla se kiersi ahkeraan ja ehti Suomeenkin matkoillaan. Jos nyt se jätettäisiin sentään pois siellä Ukrainassa.

Olen paljon miettinyt sitä, miten pitäisi suhtautua ihmisten hätään ja kärsimykseen. Työn puolesta olen tottunut lukemaan mitä vain, eikä kalman haju ole omassa elämässäkään vieras. Silti nämä välillä sieppaavat ja pahasti. Avustan eri järjestöjä jonkin verran, mutta aina voisi tehdä enemmän. Sosiaalisessa mediassa en jaksa juttuja jakaa, sitä tekevät ahkerat kaverit riittävästi, enkä ole mielenosoitusihminen ollut koskaan. Noin yleensä selkeä puolen valitseminen debilisoi ihmisiä liikaa.

Ja silti on asioita, joita ei voi sulkea neutraaliin “mutta toisaalta” -jaamistelun kuoreen. On lakeja eri maissa, on kansainvälisiä sopimuksia ja ihmisoikeuksia. Jos emme pidä näistä kiinni ja vaadi muitakin pitämään, mitä meille jää? Se vahvemman oikeus, joka muutenkin jyllää kaikkialla. Yritetään edes.

Jotkut eivät edes yritä, eivätkä ole koskaan aikoneetkaan. Vastenmielisintä on kotimaan politiikan tekeminen muiden maiden konflikteilla ja ihmisten todellisella kärsimyksellä. Päätinkin jokin aika sitten ryhtyä tarkkailemaan erityisesti tätä pahuuden lajia, ja vanhat tututhan sieltä löytyvät.

Polarisaatiosta ja oman agendan ajamisesta kotimainen tyyppiesimerkki on Timo “Empatia” Soini. Palestiinalaisia symppaavat menevät kuulemma samaan beduiinitelttaan Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen kanssa. Kaiketi minunkin kyyneleeni ovat sinne johdattaneet, ja nyt varmaan hyväksyn naisten sukuelinten silpomisenkin, jota Tarja ja Eki aina ovat myös lämpimästi kannattaneet. Näinhän se maailma menee, sävyjä ei ole. (Kappaleen loppuosa on mukaelmaa vuosia sitten käymästäni järkyttävästä keskustelusta, jossa islamin teologia kääntyi vanhan suomalaisen kulttuurisuvun kasvatin suussa suunnilleen tuollaiseksi. Joskus vaivun epätoivoon.)

Muuten olen sitä mieltä, että Suomeen ei pitäisi ostaa israelilaisia aseita. On niillä näköjään niin perkeleen vaikea tähdätä.

Advertisements
This entry was posted in kuolema, lapset, perhe, politiikka, sota. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s