Mitä en lue tänä kesänä

Kesän aloittavat aina eri lehdissä julkkisten (tai muiden kaupustelijoiden) kesän kirjavinkit. Jostain on kulttuuriimme pesiynyt se häiriintynyt ajatus, että kesällä olisi aikaa lukea paremmin kuin talvella. Jos nyt grillaamisen, dokaamisen, kesätapahtumissa hillumisen, puutarhanhoidon, sukulaisten mökeillä kahvipaketin hinnalla loisimisen ja lomaromanssien seassa ehtii jotain, niin kuvata varpaitaan vaihtelevissa kohteissa. (Inhokkini sosiaalisessa mediassa, niin rakkaat ystävät kuin sitä tekevätkin.) Lukemiselle ei vaan voi jäädä aikaa.

Kyllä minäkin yritin. Taas kerran, Riikka Pulkkisen teos Totta jäi kesken. Ei vaan pysty kykeneen, onko se tyyli vai kieli vai ilmaisutapa, en minä tällaista. Mainitussa sosiaalisessa mediassakin valitin heikkouttani, mikä johti yli 40 kommenttia sisältäneeseen kiihkeään keskusteluun. Suurimmalla osalla koulutetuista ja kultturelleista kavereista oli ollut vastaavia vaikeuksia. Niin että kuka ihme tämän suosituksi ja arvostetuksikin mainitun kirjailijan teoksia lukee? Luulin että kaikki mun kaverit, mutta ei.

Minun kesäni kuluu ammattikirjallisuuden merkeissä. Olenhan luvannut taas yhden artikkelin refereevalmiiksi, tällä kertaa 1.8. mennessä. (Kuluneen viikon reuhasin eri puolilla Suomea perheen kanssa, vaan taas mennään. Kirjastoon.) Luvun alla on Gary Ladermanin teos amerikkalaisista hautausalan yrittäjistä nimeltä Rest in Peace. Suomessa ei ole mitään niin massiivista kuin amerikkalainen “funeral industry”, mutta vertailupohjaa pitää olla. Ruotsalaisistakin luen, Anna Davidsson Bremborgin teosta Yrke: begravningsentreprenör.

Aluksi kahlasin taas kerran läpi vanhoja Tiimalaseja, mikä on jatkuvasti yhtä antoisaa. Kun tästä tokenen, alan päästä toden teolla käsiksi siihen, miten “kuoleman kieltäjistä” tuli niin vuolaasti kuolemasta puhuvia kuin nykyään ollaan. Ja kuka aloitti, kuka peesasi ja miksi. Näin olympolaisissa korkeuksissa kaikki on aina vähän utuista, mutta ainakin selvempää kuin monikymmenvuotinen rankutus samasta, miten kuolemalle ei ole tilaa ja me emme osaa kohdata ja niin edelleen ad nauseam. Ei silti kannata henkeään pidätellä, loppuvuoteen menee julkaisu. Jos nyt refereet edes sen sallivat.

Huolimatta kuolemakeskeisestä työkentästäni, tai juuri siksi, en ole koskaan oikein tosissani innostunut dekkareista. Murhamysteeri vanhaan Agatha Christien malliin vielä menee, mutta noin yleensä mielikuvituskuolemat eivät kiinnosta. Ne ovat monesti aika epärealistisia, ainakin mitä on vastaan tullut: surevat omaiset ovat lähinnä kummallisia jos edes esiintyvät tarinassa muuten kuin epäiltyinä. Hautaaminenhan minua kiinnostaa ja tilanteen erityisyys henkirikoksen yhteydessä jos jokin, mutta ei näistä paljon mitään ole. Miksi ylipäänsä joku haluaisi tappaa jonkun? Ja miksi joku haluaisi kuluttaa kesäpäivän siitä lukemiseen?

On minulla tietysti kesken Joe Abercrombien First Law Trilogyn ensimmäinen osa The Blade Itself. Kunhan tästä kerkiän. Miekkafantasiassa tapetaan milloin mistäkin syystä, mutta ei se mikään mysteeri yleensä ole tai ainakin selviää kohtuullisessa ajassa. Abercrombien maailma on kohtuullisen uskontovapaa ja ihmiset menevät pääosin “back into the mud”, mikä tekee siitä hieman epäuskottavan mutta olkoon. Sehän on fantasiaa.

Advertisements
This entry was posted in hautajaiset, hautausala, historia, kirjallisuus, matkailu, media, sankaruus, Tiimalasi, tuonpuoleinen, tutkimus, uskonto, väkivalta. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s