Liikuntaa ja laihdutusta

Eilen tuli Yleltä kiinnostavahko tanskalainen dokumentti Vaarallista laihdutusta. Sen esittelyssä keskeiseksi kysymykseksi nostetaan, että “uusien tutkimusten mukaan terveille ylipainoisille liian nopea laihduttaminen voi olla jopa vaarallista”.

En lähde arvioimaan, onko näin dokumentin perusteella tai muutenkaan, koska en ole sen alan tohtori enkä tutustunut asiaa koskeviin tutkimuksiin. Sen toki tiedän, kuten kuka tahansa, että käsite “terve ylipainoinen” on monen mielestä mahdottomuus, mutta siihenkään en puutu. Uskokoot mitä haluavat.

Sen sijaan dokumentti kannattaa katsoa, koska siinä nostetaan esille parikin hyvin tärkeää asiaa. Ensimmäinen on liikunta ja sen tarkoitus. Liikunta, lajista riippumatta, esitetään hyvin usein siinä valossa, laihtuuko sen avulla ja mistä kohtaa. On vatsajumppaa ja reisitreeniä ja nämä lajit polttavat kaloreita tehokkaimmin.

Missä on liikunnan ilo, joka näyttäisi olevan kaikilla lapsilla, ainakin johonkin ikään saakka? Syntyy suorastaan mielikuva, että normaalipainoisen ei tarvitse liikkua, koska ei tarvitse laihtuakaan. No sitten voi tietysti treenata vielä täydellisempää peppua tai kiinteyttää tissejä. Mikä nyt ketäkin omassa vartalossa risoo. Turhaan ei kukaan liiku, vain siksi että se on hauskaa, laji on kiinnostava tai treeniseura mukavaa. Ehei, kun näet jonkun treenaavan maratonia varten tai kiipeilevän kallioseinämässä, kyllä se oikeasti vain laihduttaa.

Ajatuksen älyttömyys lienee tullut selväksi. Todellisuudessahan liikunnassa vapautuu endorfiinejä, eli siitä tulee hyvä olo kun vähänkään huhkii. Jo reippaanpuoleinen kävely voi riittää aloittelijalle – kun saa hien pintaan, sitten ainakin. Tämän ja lukemattomien muiden liikkumiseen johtavien syiden mitätöinti laihduttamiseksi on ajatuksellista väkivaltaa pahimmasta päästä. Jos ajatellaan, että ylipainoinen ihminen ei sovi liikuntasalille tai lenkkipolulle joukon jatkoksi, kuten Vaarallista laihdutusta antaa ymmärtää, väkivalta on jo yhteiskunnallista.

Toinen erinomainen kysymys dokumentissa koski ylipainoisen ihmisen kehonkuvaa ja itseymmärrystä. Haastateltavat toivat hyvin esille, miten turhaa on sen n:nnen lääkärin vielä jankuttaa 170-kiloiselle naiselle laihduttamisen tarpeesta. Kyllä hän sen tietää. Sen sijaan voisi miettiä, kannattaako lisätä ihmisen taakkaa (sic) vielä enemmän, varsinkin jos tällä on taipumus lohtusyömiseen. Kommentit -> paha mieli -> syöminen -> lihominen -> kommentit -> paha mieli -> syöminen…

Itsehän olen näissä asioissa niin harrastelija, että lääkäri tai hoitaja ei ole kokenut aiheelliseksi kommentoida painoani juuri mitenkään koskaan (lääkäritätiäni, joka on sanonut minua lihavaksi pikkutytöstä alkaen ja silloinkin, kun olin nuorena noin 50-kiloinen ei todellakaan lasketa). Sen sijaan tunnen – kukapa ei tuntisi – ihmisiä, joille korkeasti koulutetut ammattilaiset jaksavat jankuttaa samasta asiasta vuodesta toiseen, huolimatta siitä että jankuttamisesta ei ole mitään hyötyä.

Ylipainosta ja sen vaaroista puhutaan jatkuvasti. Kuitenkin ylipainoisuus lisääntyy koko ajan. Ehkä voitaisiin jo sopia, että asian pitäminen esillä ei ketään laihduta, ei yhteiskunnallisella eikä yksilötasolla. Kuten eivät laihduta pikadieetit, himmeimmät erikoisruokavaliot, ankarat kuntokuurit eivätkä aina leikkaukset ja pilleritkään, mikäli tanskalaisdokumenttia on uskominen.

Pahan mielen aiheuttaminen, suoranaisesta loukkaamisesta puhumattakaan, ei ole tässä maailmassa juurikaan saanut hyviä asioita aikaan. Jos todella kuvittelet, että lihava ihminen kuulee asiasta ensi kertaa sinulta, mietipä uudelleen. Ihmisen luontainen pyrkimys on rakastaa itseään kaikesta huolimatta, vaikka ei olisikaan joka kohdasta täydellinen. Jos sinä et pysty jotakuta rakastamaan tai edes katselemaan, hän itse kyllä pystyy. Jos ei pysty, siinä on auttamisen paikka. Eikä avun tarpeessa ole välttämättä ensiksi hän. (Muistan kun olin viidennellä kuulla eräänkin kerran raskaana, ja tapasin vanhan tutun joka kysyi ääni inhosta väristen, että kai sinä olet viimeisilläsi. Hei beibi, sinun pakkomielteesi ei ole minun pakkomielteeni.)

Kuten alussa totesin, en arvioi dokumentin lääketieteellistä puolta. Suoraan sanoen se esitettiin aika heppoisesti ja pääroolissa olivat ylipainoiset naiset ja heidän kokemuksensa. Loppupäätelmä oli, että jos ei ole isompia vaivoja, liikunta, terveellinen ruokavalio ja saman painon pitäminen ovat riittäviä. Näissäkin on tekemistä, kuten jokainen joskus nollasta liikunnan aloittanut ja välillä aika hämmentäviä asioita syönyt ihminen tietää. Eikä näillä keinoin laihdu välttämättä ollenkaan, muutenhan ruokaympyrää ikänsä syöneet ja lenkillä käyneet olisivat kadonneet olemattomiin.

Ylipäänsä terveyden ja vartalonmallin sekoittaminen toisiinsa on näppärä tapa myydä meille erilaisia asioita. Mistä nyt kukin kuvittelee onnelliseksi tulevansa. Muistan, kuinka teinityttönä kadehdin yli kaiken tikkulaihoja laulajattaria, jotka voihkivat musiikkiesityksissä täydellisiä rakkauksiaan. Ajattelin, että koska en ole yhtä laiha, asia ei koske minua. Aika monella heistä on todellisuudessa mennyt minua huonommin niissä ja oikeastaan useimmissa asioissa, mitä en totea vahingoniloisena vaan ihmetellen. Miksei kukaan kertonut minulle tätä aiemmin? Itse pitää aina kaikki hoksata.

Advertisements
This entry was posted in lääketiede, liikunta, naiseus, ruoka, terveys, väkivalta. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s