Joka perheen sota

Kesälukemisena on ollut Riitta Jallinojan teos Perheen vastaisku vuodelta 2006. Jallinoja analysoi vuosituhannen vaihteessa lehdistössä vellonutta keskustelua vanhemmuudesta ja perheestä. Olin itsekin jo ihan älykkäässä iässä tuolloin, tosin tulin äidiksi ensi kertaa vasta vuonna 2004. Tematiikka on silti erittäin tuttua, noiden vuosien satoahan tässä korjataan nykyisissäkin vanhemmuuskeskusteluissa.

Käytän sotametaforaa otsikossa tietoisesti, koska ihmisten puhe ja käytös perhettä koskevissa keskusteluissa, käytiin ne internetissä tai kasvokkain, ovat usein enemmän tai vähemmän traumatisoituneita. Ja kun monet, eri asioita kokeneet ja eri vanhemmuuden kysymyksistä traumatisoituneet alkavat inttää ja mätkiä toisiaan retorisilla lyömäaseilla, jälki on usein rumaa. Toisen ihmisen oikeus ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja jopa kokemuksiinsa kiistetään usein ja painokkaasti. Valitettavasti kaikesta tästä ei ole seurannut se kuuluisa vaikeneminen, kuten sotatraumojen kohdalla.

Jallinojan teoksen lukeminen oli aluksi hieman puuduttavaa, koska kyse on todellakin tieteellisestä teoksesta, ei populaarista puoliksi mielipiteitä sisältävästä turinoinnista. Tekstinsisäiset viittaukset tekevät lukukokemuksesta joissain kohdin proseminaarityötä muistuttavan, mutta ymmärrän Jallinojan halun analysoida yhteiskunnallista liikettä muiden joukossa, yhteiskunnallisia liikkeitä koskevien teorioiden avulla. Käsittelyssä oleva liike on familismi, jonka Jallinoja rinnastaa esimerkiksi feminismiin vaiheiltaan ja toimintatavoiltaan. Tarkemmin ottaen keskustelu koski vuosituhannen vaihteessa lasten kotihoitoa, perheen merkitystä ja lasten ja nuorten pahoinvointia. Kuvaan Jallinojan tuloksia oman ymmärrykseni mukaan, ken ei usko tai haluaa tarkempaa tietoa, lukekoon kirjan itse. Kyllä se kannattaa, parhaimmillaan teksti on ihan vetävää ja hauskaakin.

Kotiäidit aktivoituivat mainittuna ajankohtana vaatimaan oikeuksiaan mm. kotihoidon tuen suhteen. Kotiäitiys rinnastettiin palkkatyöhön, ja kysyttiin, miksi omien lasten hoitaminen kotona arvioitiin vähäarvoisemmaksi kuin lasten hoitaminen muualla. Myös isyysvapaista taitettiin peistä, ja lapsen suhde vanhempiinsa oli kiihkeän keskustelun aihe. Jallinoja tiivistää hilpeästi: “Isät erosivat äideistä myös siten, että isien ilmeisesti oletettiin kykenevän luomaan tunnesuhde lapseensa kuukauden kuluessa, kun äideiltä siihen odotettiin menevän pitempi aika, vähintään kolme vuotta” (Jallinoja 2006, 140). Jallinoja kuvaa, miten käsitykset lapsen varhaisesta psykologisesta kehityksestä olivat 2000-luvun vaihteessa muuttuneet osaksi, jos eivät yleissivistystä niin ainakin lapsiperhearkea elävien kollektiivista tietoutta. Niiden ristiriitaisuuksistakin muistan keskustellun, joskaan ei lainkaan tarpeeksi.

Perheen vastaisku kertookin yhden esimerkin avulla, miten uusina esitetyt, sinänsä jo tutut ajatukset muuttuvat kaikkien tuntemiksi totuuksiksi. Perheen merkitys lapsen kehityksessä on yksi tällainen asia, mutta kotiäitikeskusteluissa ehdottomana pidetty totuus kyseenalaistuu, kun perheellä on ongelmia. Silloin eri asiantuntijatahot ja ammattilaiset ovatkin täysin oleellisia toimijoita. Jallinoja viittaa 1990-luvun lamaan, keskiluokkaiseen perhekäsitykseen ja “putoamisen pelkoon”. Työelämän epävarmuus on tavallaan projisoitunut perheeseen, jonka asema halutaan turvata eri tavoin. Toisaalta yhteiskunnan auttava käsi on ulottanut otteensa keskiluokkaisiinkin perheisiin: ongelmia voi olla kaikilla, mikä tosin tuntuu tulevan jatkuvana yllätyksenä esimerkiksi medialle. Auttajien ja autettavien keskiluokkaisuus on uusi tilanne yhteiskunnassa. Sivuhuomautuksena todettakoon, etten ymmärrä miten alle nelikymppinen ihminen, jolla ei ole tohtorintutkintoa pärjäisi noiden kanssa alkuunkaan.

Jallinoja käsittelee yhteiskunnallisen liikkeen syntyä ja tietoisuutta, mutta jälleen sivuhuomautuksena, niin sanotun kokemusasiantuntijan roolissa, voisin kommentoida miten nämä tietoisuudet vaihtelevat henkilön mukaan. Joku intoutuu paasaamaan ja parhaassa tapauksessa toteuttamaankin käsityksiään lapsipsykologiasta, toinen lähinnä ahdistuu, koska ei koe kykenevänsä samaan. Ei ole kyse vain siitä, onko kotona lapsiaan hoitamassa vai ei: varhainen vuorovaikutus ja kiintymyssuhteet ovat loputon suo, jossa tarpominen käy todellakin työstä. Näin siitäkin huolimatta, että vahvoja ja onnellisia ihmisiä tuntuu tulevan hyvin erilaisten kiintymyssuhteiden pohjalta.

Vakaa uskomus, sanoisin jopa meissä kaikissa, koska muutakaan en ole tähän ikään kuullut, on se että lapsen varhaiset kokemukset ja hoiva muokkaavat hänen persoonallisuuttaan todella vahvasti, jopa ratkaisevasti. Ja koska lapset lienevät merkittävintä, mitä useimmat meistä elämässään saavat aikaan, lapsista pitää tulla ainakin normaaleja jos ei peräti menestyneitä. Ks. tämä teksti, tavallaan.

Lapset ovat vanhempien kunnianhimoinen projekti. Jotenkin tuntuu, että lapsen onnellisuuskin on välineellistä ja tähtää juuri tuohon menestykseen. Joskus menestys on suhteellista, joidenkin lasten kohdalla se tarkoittaa lähinnä pysymistä poissa vankilasta. Päivähoito kuulemma heikentää vuorovaikutussuhteita ja perhettä yleensä, mutta, kuten Jallinoja toteaa, “vanhempien ja eri toimijatahojen yhteistoimintaa kaavailtaessa ei (…) kannettu huolta siitä, että eri alojen ammattilaisten lisääntyvä tuki voisi siirtää kasvatusvastuuta entistä enemmän näille” (Jallinoja 2006, 159). Kun perheessä on ongelmia, perheestä tulee vain yksi tekijä lapsen kasvatuksessa. Jallinoja ei tee näin reippaita päätelmiä, mutta olen usein miettinyt, onko kotiäitiyden yksi peruste se, että lapsesta ei tule hulttiota jos sillä on kunnon äiti, joka välittää siitä eikä huitele maailmalla luomassa jotain uraa.

Pois se minusta, että morkkaisin kenenkään “valintoja” tai “perheen yhteisiä ratkaisuja” “lapsen parhaaksi”. Jallinojan abstraktiotasolla moni kuvio voi olla huvittavakin. Varsinkin se purskauttaa suorastaan naurut, kun kotiäitiydestä tulee poliittisen uran tuki ellei pääsisältö. Saatan muistaa väärin, mutta mielestäni meillä on nykyhallituksessa ministerikin, joka aloitti poliittisen uransa kohkaamalla tästä aiheesta. Niin sitä pitää, eivät kaikki naiset tyhmiä ole. Meidän pöljempien vain on kovin raskasta luovia erilaisten vaatimusten ristipaineessa, kuten ilmaisun olen kuullut.

Jallinoja kuvaa yhtä yhteiskunnallista liikettä ja rajaa sen kotiäitiyteen, lasten pahoinvointiin ja julkisen ja yksityisen rajankäynteihin. Itse muistan ja näen edelleen aina välillä keskusteluja myös imetyksestä, kivunlievityksestä synnytyksessä, päihdeäideistä, avioeroperheistä, rokotuksista, vapaaehtoisesta ja tahattomasta lapsettomuudesta, isovanhempien oikeuksista, ja tietysti sateenkaariperheistä viime aikoina. Ja mitä nyt kukakin jaksaa edes ajatella.

Vuodesta 2006 on jo pitkä aika. Vastareaktioita äitiyden ja perheen mystifiointiin ovat ainakin olevinaan erilaiset “huonoa” äitiyttä esittelevät blogit ja teokset, mutta koen niidenkin olevan lähinnä saman asian toistamista. “Huonous” kun on joko liioittelevaa tyyliin eikö vauvalle saakaan antaa kalapuikkoja ja kokista, tai hyvin kevyttä oman väsymyksen ja vaikeiden tunteiden vatvomista. Ei niin että olisin näissä asiantuntija, pikemminkin olen vältellyt muuta kuin lääke- ja luonnontieteellistä lapsitietoutta. Ilmeisesti juuri siksi, että olin kuullut ja lukenut aika paljon asenteellista soopaa vanhemmuudesta vuosituhannen vaihteessa. Jallinoja ei käytä tällaisia ilmaisuja, mutta minä käytän.

Sotametaforaan palatakseni, tämän tekstin alusta varmaan tuli monellekin mieleen, miten suomalaisten perheiden ongelmat itse asiassa johtuvat sotatraumoista. Koko sotatraumapuhe on juuri sellaista arkijärkeä miellyttävää yleistämistä, jolla ei ole tieteellistä pohjaa, kuten monet vanhemmuuteenkin liittyvät “totuudet”. Trauma seuraa siitä, että on kokenut jotain. Sotatraumoja voi olla vain sodan kokeneella, eikä rintamakokemus periydy. Se, että ikävästi käyttäytyvän ihmisen kanssa eläminen voi pahimmillaan traumatisoida on toinen juttu, mutta trauma on niin raju asia, että harvassa suomalaisessa perheessä on kyetty lapsille sellaisia tuottamaan. Autoritaarista kasvatusta on ollut ilman isän rintamakokemustakin.

Samoin on pakko kritisoida niitä, jotka lausuvat painokkaita asioita nykyvanhemmuudesta kokematta sitä itse. Joko on saatu lapset aikuisiksi ennen vuosituhannen vaihdetta tai ei ole lapsia ollenkaan. Kyllä te jotain tiedätte, mutta tästä rökityksestä ette vähääkään. Sen sijaan meistä, jotka olemme tätä nähneet, lienee turha nostaa esille sankareita tai takalinjassa olleita. Itse kyllä koen olleeni korkeintaan muonitushommissa enkä kaukopartio kaukana, kuten jotkut puheistaan päätellen “siellä jossain” olivat.

Ihan lopuksi tajusin, että sotametafora sopii vielä yhdessä mielessä. Sotaan maansa puolesta päässeidenhän oletettiin olevan ihan jumalattoman onnellisia siitä jokaikinen, ja ainakin tavallaan vapaaehtoisia koska kukapa oikea suomalainen mies ei olisi halunnut puolustaa maataan asein. Näillä ajatuksilla varustettuna lähdenkin tästä nauttimaan vanhemmuudesta täysin siemauksin.

Blogitekstissä tarkoitushakuisesti runneltu teos: Riitta Jallinoja: Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Gaudeamus, Helsinki 2006.

Advertisements
This entry was posted in lapset, lääketiede, luokka, media, naiseus, pelko, perhe, sota, sukupuoli, teoria, tutkimus, työelämä, Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s