Ammattilaisten asialla – Hyvän kääntöpuoli

Hannu Lauerman tuoreehkoa teosta Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) sai jonottaa kirjastosta useamman kuukauden. Lauermahan on suosittu kirjoittaja ja monen mielestä kiinnostava ja viisaskin ihminen. Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori on myös käytetty asiantuntija alaansa kuuluvissa kysymyksissä. En ole kovin paljon muuta häneltä lukenut, joitain kolumneja ja mielipidekirjoituksia lähinnä.

Lauerma katsoo asioita erityisesti omalta alaltaan ja ammatillisesta kokemuksestaan käsin. Odotin ehkä liikaakin tämäntyyppistä sisältöä Hyvän kääntöpuolelta, mutta ehkä hän on vuoden 2009 teoksessaan Pahuuden anatomia kirjoittanut siitä mielestään riittävästi. Hyvän kääntöpuoli on näet ainakin minusta hajanainen ja toistoa sisältävä kirja, mahdollisesti kokoelma kolumneja vaikken sitä teoksesta erikseen mainintana löytänyt (kirjaston tarra peittää osan takakannen tekstistä). En pysty osoittamaan kovin montaa kohtaa, joissa olisin varsinaisesti eri mieltä, mutta välillä tulee myös mieleen, miksi Lauerma nyt tällaisista kirjoittaa. Olisi voinut jättää pois tai repäistä rohkeammin.

Keskeisenä teemana Lauerman teksteissä, joiden aiheet vaihtelevat huumorista luontaishoitoihin ja ääriliikkeistä psykiatriasta esitettyihin mielikuviin, on ammattilaisuus ja asiantuntemus. Teemaa höystää Lauerman ilmeinen turhautuneisuus internetissä käytäviin keskusteluihin, joilla on tunnetusti taipumus lähteä ns. lapasesta ja nettitrollit tuovat vielä kivan lisänsä sekoiluun. Valheellisista tai vinoutuneista lähtökohdista aloitettu keskustelu harvoin päätyy mihinkään kosketukseen todellisuuden kanssa. Lauerma moittii myös toimittajien ammattietiikkaa, kun tasapuolisuuden pyrkimyksessä asiaa ammatikseen tutkivien ja sen parissa työskentelevien rinnalle pitää aina nostaa “toinen mielipide”, oli se miten harhainen tai perusteeton hyvänsä.

Lääketieteessä ja “vaihtoehtohoidoissa” onkin sarkaa perattavaksi. En tunne tätä tematiikkaa kovin hyvin, mutta Lauerman vaivoin ja joskus ei lainkaan pidätelty kiukku on varmaankin aiheellinen. Tähän nähden onkin tavallaan hilpeää, että Lauerma käyttää historiaa samassa hengessä kuin luontaishoitajat lääketiedettä: omiin tarpeisiinsa sen verran kuin on sopivaa. Hän ei kirjoita omista erikoisaloistani, joten en lähde inttämään täältä äitiyslomalta käsin, sanooko hän jostain asiasta varsinaisesti väärin. Se on kuitenkin varmaa, että Lauerman kuva vaikkapa väkivallan historiasta on hajanainen, ja koska se pyrkii tukemaan kirjoittajan argumenttia eikä kertomaan väkivallan historiasta sinänsä, se jää väkisinkin keskeneräiseksi.

Saahan historiasta kirjoittaa mitä huvittaa. Harvemmin töksähteleväkään historian kuvaus tai edes suoranainen valhe historiasta saattaa ihmisiä välittömään hengenvaaraan, kuten lääketieteen kanssa voi helposti käydä. Joskus kuitenkin toivoisin, että ihmiset yrittäisivät kirjoittaa näkemyksiään vaikka ihan ilman historiaa. Ei sitäkään varsinaisesti ymmärrä tai ainakaan kykene oikein käyttämään, jos ei ole sitä kunnolla opiskellut ja mielellään työkseen tutkinut, ja ihmisillä on oikeus perusteelliseen kunnon tietoon myös historiasta. Lauerman moni argumentti toimisi ilman historiallista katsausta, hän on hyvä kirjoittaja vaikka kustannustoimittajan tarpeessa kuten me kaikki nykyään. Toistoa ja hajanaisuutta voisi helposti välttää, jos joku paneutuisi tekstiin kunnolla ennen julkaisemista.

Vakuuttavimmillaan Lauerma on ainakin minun mielestäni juuri omissa paraatiaiheissaan. Ymmärsin kirjan pohjalta senkin, miksi lapsia ja varsinkin poikia kytätään nykyään niin hirveästi. Ei ennen vanhaan vain jokaista käytösongelmaa ja hidasta lukemaan oppimista vatvottu kuten nykyään. On kuitenkin todettu, että vankien keskuudessa oppimis- ja keskittymisvaikeudet sekä impulsiivinen käytös (jos nyt menivät termit oikein!) ovat yliedustettuina, pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Lauerma tosin toteaa lohdullisesti, että vaaditaan myös laiminlyöntejä ja suoranaista hoivan puutetta, että nämä kärjistyvät rikollisuuteen asti, mutta ymmärtäähän sen, että perään kysytään.

Nimenomaan internetissä kiertävät “hauskat” jutut nykyajan holhouksesta verrattuna entisaikain reiluun meininkiin Lauerma tyrmää heti alkuun, mille tämä tantta taputtaa käsiään. Ihmismielen toiminta lienee sellainen, että jotkut ihmiset haluavat vaikka väkisin uskoa valtiovallan salailuun, mystiseen toiseen todellisuuteen ja guruihin, joita seuraamalla kaikki on paremmin. Toisaalta Lauerman dikotomia hyvään tai ainakin kelvolliseen lääketeollisuuteen ja roistomaisiin homeo- ja muihin paatteihin jää vaivaamaan.

Lienee totta, että nykymaailmassa lääkkeiden tehokkaaseen kehitykseen vaaditaan yksityinen ja kaupallisin motiivein toimiva yritys. Lauerma ottaa esimerkiksi Neuvostoliiton, jossa ei kaupallista lääketeollisuutta ollut, muttei juuri uusia lääkkeitäkään. Retorinen veto sekin, mutta voisiko julkinen valta silti ottaa vielä tulevaisuudessakin jotain vastuuta niin lääketieteestä kuin muustakin tutkimuksesta? Nythän suunta on päinvastainen. En näet usko, että vaikkapa erektio-ongelmat tai pienet rinnat ovat olleet se ihmiskunnan keskeisin vaiva, jonka on täytynyt ohittaa monen muun asian tutkimus – kaupallisin motiivein tapahtuva tutkimus ei yleensä yritä pelastaa maailmaa vaan tehdä voittoa. Lastensairaalalle kerätään yksityisiä varoja, koska lapset ovat söpöjä, mutta aika kiva mielikuva siitäkin syntyy, että julkinen valta ei pidä lapsia tarpeeksi söpöinä. Laitetaan niille useammin rusetti päähän.

Pääsinkin sitten omaan käsitykseeni pahuudesta, joka on erilainen kuin epäpoliittiseksi itseään kuvaavan Lauerman. Mielestäni näet nuo kaupalliset motiivit ja moraaliperiaate “jos se käy kaupaksi, se on oikein” eivät ole hyvä yhteiskunnan pohja. Lauerma esittelee aiheesta ylpeänä tieteellisen tutkimuksen etiikkaa, mutta aika kökköä historiaakin siitä tulee, jos sen rahalla voi ostaa, eikä lääketiede ole immuuni sille, mitä tilaaja haluaa tutkittavan. Jännästi nimetyn veden myyminen on puhtaasti moraalitonta, mutta ongelmatonta ei ole ihmisten terveyden saati sairauksien hoitaminen muutenkaan. Pianhan pääsemme valitsemaan, keitä hoidetaan ja keitä ei, näin on luvattu. Julkisen vallan ohjausta tarvitaan vähintäänkin luomaan järkevän ja ihmisiä laajemmin hyödyttävän lääketieteen tutkimuksen kysyntä. Jos annamme rahan ratkaista kaiken, ei ns. köyhien sairauksien tutkimukseen ja hoitoon pian enää löydy varoja.

Kai se sitten hyvä kirja oli, kun inspiroi tämän verran. Moni lukee sen muista syistä ja saa erilaisia asioita irti, mutta ihan noin kiukkuiseksi ja keski-ikäiseksi en tätä viisaana ja hyvänä ihmisenä pidettyä kirjoittajaa arvannut kuin monen sanankäänteen perusteella arvioin hänen olevan (Lauerma on minua 10 vuotta vanhempi). Kai nettipellejen kanssa taistelu ahdistaa, kun olisi töitäkin tehtävänä. Luulisi sen kuitenkin huvittavan, että “pioneereille olen faskisti ja faskisteille pioneeri”, tässä itse kukin, aina vain. Ja omasta julkisesta kuvastaan ei kannata olla kiinnostunut kuin huumorimielessä, se on selvää.

Advertisements
This entry was posted in kirjallisuus, koulu, lääketiede, media, perhe, politiikka, terveys, tutkimus, väkivalta, yliopisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s