Elämää uralla

Havahduin hiljattain outoon tunteeseen. Olin jo pitkään ollut iloinen ja energinen ja pääosin hyvällä tuulella. Pienet yllätykset ja murheet eivät hätkäyttäneet ja elämä tuntui soljuvan mukavasti kotiin ja työhön liittyvien puuhien lomassa. Epäilin ensin, että minulla on jokin maaninen vaihe ja tästä se romahdus vielä tulee, mutta en ole ennenkään nuppiani sairastanut, eikä se sitä ollut.

Tajusin, etten ollut stressaantunut. Ensi kertaa ehkä kymmeneen vuoteen. Miten tähän järkyttävään tilaan oli päädytty?

Tutkijan elämä yliopistoissa ei nykyään ole helppoa, jos se on sitä koskaan ollut. Tohtorintutkintoja kyllä tuotetaan, koska jollain alalla on joskus niitä kaivattu, ja yliopistojen rahoitus perustuu tulokseen, jota edustavat tuotetut tutkinnot ja julkaisut. Näiden laadun mittaaminen on huomattavasti vaikeampaa, ja alalta toiselle kopioidut kriteerit mittaavat usein vääriä asioita.

Tällainen olisi demoralisoivaa jo itsessään, ilman jatkuvaa rahoituksesta kilpailemista, työsuhteiden pätkittäisyyttä ja eri rahoitusmuotojen eriarvoisuutta. Apurahatutkijoiden asema on nykyään pelkästään älytön: siitä ilosta, että voi ilmoittaa olevansa laitoksen x tutkija ja hyvänä päivänä saada pöydänkulman jostain, tulee raportoida julkaisunsa ja muut puuhansa pilkulleen ja vielä maksaakin. Ihan paras oli erään yliopiston hallintoelimessä tuolloin vaikuttaneen kollegan selitys: laskuttamalla työhuoneista “me tiedetään keitä niissä on”. Mitenkään muutenhan tätä asiaa ei olisi voinut saada selville.

Turha työ, joutavat kokoukset, lumedemokratia ja silkka simputus ovat tutkijan työn suurimpia ongelmia. Tai eiväthän ne mitään työtä ole. Hallintohenkilökunnalle maksetaan siitä, että se keksii erilaisia selvityksiä ja puuhaprojekteja opetus- ja tutkimushenkilökunnalle, jonka varsinainen työ on aivan muuta. Onneksi on viikonloput ja loma-ajat, jolloin ehtii kirjoittaa. Tai äitiyslomat, kuten minulla nyt.

Liioittelenko? Vain hieman. Olen heilunut erilaisissa yliopistoviroissa ja tutkijana vuodesta 1999, ja erityisesti Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan osakseen saama höykytys yliopistouudistuksessa jätti minut aika illuusiottomaksi kaiken “hei me tsempataan nyt kaikki yhdessä tässä uudessa tilanteessa” -puheen suhteen. Eivät yliopistoista päättävät ja niiden asioista kovasti mieltä olevat pääsääntöisesti sen paremmin ymmärrä koko touhusta mitään tai toivo sille mitään hyvää.

Joitain yliopistolaisia vaivaa pahemmanlaatuinen Tukholma-syndrooma, josta tuo edellä esittämäni lainaus on esimerkki. Että kyllä tässä valtiovallan “suunnittelussa” on jotain järkeä ja viime kokouksessakin taas oli niin hyvä henki. Ihan varmaan. Toisilla taas on vakaa usko, että vielä yliopistosta saadaan ay-unelma, jossa kaikilla on kuukausipalkka ja henkilökuntaedut eikä kellään määräaikaista työsuhdetta. Sopii koettaa, harrastus tuokin.

Henkilösuhteet ovat yliopistoissa usein huonolla tolalla, eikä se ihme ole. Suurempi ihme lieneekin se, miten hienoja ja auttavaisia ihmisiä olen vuosien mittaan kohdannut. Toki minusta on heille ollut hyötyäkin, kun on haettu yhdessä rahoitusta, toimitettu kirjoja ja perustettu yhdistyksiä, mutta ehdottomasti olen ollut saamapuolella kaiken aikaa. Sen tunnustaminen, että ei ole yksin raatamalla saanut aikaan puoliakaan hommistaan olisikin erittäin tärkeää muuallakin kuin väitöskirjan esipuheessa. Olemalla edes siedettäviä toisillemme mahdollistamme sen, että homma toimii jatkossakin. Tämä on minun panokseni yliopiston kehittämiseen muuttuvassa yhteiskunnassa. Etten tee kenenkään elämää enää helvetillisemmäksi kuin se on vaan yritän auttaa siinä missä osaan.

Stressin katoaminen, tuo outo ja lähes mahdoton ilmiö, liittynee moneen seikkaan. Ensiksi siihen, että alan viimein olla kuivilla opetusvirkojen kummallisuuksista. Hallintovirkojahan ne enimmäkseen ovat ainakin minun kohdallani olleet enkä ole niissä mitenkään kukoistanut. Olen parempi tutkijana ja siihen aion jatkossa panostaa. Näin minulla on jotain annettavaakin ihmisille, joilta olen niin paljon saanut. Tiedostan myös vastuuni, nuorempia tutkijoita pitää auttaa samoin kuin minua on autettu. Viritellä projekteja, kirjoittaa yhdessä ja ylipäänsä luoda uutta, ei vain osallistua.

Toisekseen, kun on jälleen yhden helpon vauvan äiti, on jonkin verran aikaa oikeasti kirjoittaa. Se on ihanaa, ihanaa, ihanaa. Se kirjoittaminen. Haluan tehdä sitä paljon enemmän ja siitähän mulle maksetaan, kuten sanonta kuuluu. Työsopimuksessani ei muistaakseni ollut läsnäolopakkoa, joten sitä kohtaa vastaan en voi rikkoa jos kirjoitan entistä enemmän kotona. Minut saa tilata paikalle milloin vain, tulen kyllä. Tähän asiaan ei vaikuta se, että en asu Jyväskylässä, samaa kiukuttelua se oli Helsinginkin yliopiston kanssa. Tulen julkaisemaan huomattavasti enemmän, kun saan ajatella, että luontevin kirjoittamispaikka on myös oikea paikka. Työtilani voi hyvin antaa sellaiselle, joka tarvitsee sitä, joko ei pysty kirjoittamaan kotona tai kokee, että työpaikalle meneminen aamuisin on arvo sinänsä. Minä nousen sängystä ja istun työpöydän ääreen ja se on siinä.

Toisin kuin monet muut sielulleen aikanaan haavan saaneet, minä en ole lähdössä minnekään. Stressiä en enää itselleni hanki, mutta töitä aion tehdä. Nykyisenä hömpän, humpuukin, kehittämisen ja keskustelujen aikana se on monella alalla silkkaa ylellisyyttä, mikä on epäilemättä aikamme sairaus.

Olen kuullut sellaisenkin kysymyksen, että “kuinka monta paskiaista elää unelmillasi”. No, toivottavasti ainakin minä.

Advertisements
This entry was posted in introvertit, tutkimusrahoitus, työelämä, yliopisto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s