Häpy ja kasvot

Otsikosta huolimatta tämä ei ole eroottinen tunnustuskirjoitus, vaan käsittelee historiaa ja sen tulkintoja. Ja tulkintojen tulkintoja. Kuka nyt mistäkin kiihottuu.

Häpyhän ei ole vain naisen sukuelin, vaan vaikeammin määriteltävä kunniallisuuskysymys. Tähän hätään kaivoin esiin netistä Urbaanin sanakirjan (folkin tai etnon ihmiset varmaan neuvovat eteenpäin jos on tarvetta), joka on samoilla jäljillä. “Viittaa “pyhiin” asioihin, tabuihin ja normeihin, joita ei saa rikkoa, mutta toisaalta myös häpeään, joka tabujen rikkojan päälle halutaan termin käyttäjän puolelta pakottaa. Ristiriitaisesti voi tarkoittaa myös uskallusta rikkoa rajoja ja käyttäytyä törkeästi.”

Tuosta pyhyysaspektista en ole ihan varma, mutta häpy on jotain, mikä tulee peittää, ihan raamatullisessa mielessä. Hävytön ei halua tai ymmärrä peittää sitä, minkä kunnialliset ihmiset ymmärtävät salattavaksi. Kunniallisuus onkin toinen asia, joka kaipaa hieman pohdintaa.

Entisaikain ihmiselle kunnia ja kunniattomuus olivat elämänkokoisia kysymyksiä. Kunniallinen ihminen kuului yhteisöön ja sai toimia sen jäsenenä, kunniansa menettänyt eristettiin kokonaaan tai osittain. Hautaaminen on tästä erinomainen esimerkki: kunniallinen hautaus tapahtui julkisesti ja yhteisön normien mukaan, kunniaton vailla saattajia, ja hautapaikka saattoi sijaita kokonaan kirkkomaan ulkopuolella.

Hiljaisia ja vaatimattomia hautajaisia kaipaava nykyihminen ei ymmärrä, mitä hän pyytää esimerkiksi 1800-luvun ihmisen näkökulmasta. Isot hautajaiset olivat hyvin eletyn ja vauraan elämän merkki. Kaikki muu oli ei-toivottavaa, vaikkei poikkeuksellista. Köyhien ihmisten pienten hautajaisten määrän saattaa päätellä taloudellisista tilastoista. Köyhyyden leimaaminen kunniattomaksi ei todellakaan ole uusi asia.

Olen usein miettinyt sitä, miksi monista asioista on entisaikoina vaiettu. Nykyaika kun on pyristellyt irti useimmista ihmisiä aiemmin kahlinneista ajatusmalleista ja uskomuksista. Esimerkiksi se, mikä on yksityistä, on muuttunut paljon. Monet tuntuvat pikemminkin kilpailevan siitä, miten paljon ja miten suurelle yleisölle saavat paljastettua asioitaan.

Media ei toki välitä siitä, miten tarkalleen tosia asioita paljastetaan. Ehkä kyse onkin, pikemmin kuin kasvojen säilyttämisestä, niiden hankkimisesta. Julkisuuskuva on jotain, mitä useimmilla meistä ei ole, koska emme varsinaisesti ole julkisuudessa. (Missä se muuten on?) Kunnialla taas ei kohtuullisen anonyymissa yhteiskunnassa ole samanlaista merkitystä kuin pienempien yhteisöjen aikana.

Historian tulkintoihin nämä pohdinnat johtavat siten, että olen paljon miettinyt sitä, mistä kaikista syistä historian tapahtumista ja niiden yksityiskohdista on “vaiettu”. Vanhat, nykyihmisen mielestä aikansa eläneet ja jopa käsittämättömät kunniakäsitykset ovat rajoittaneet sitä, mitä puolisot ovat kertoneet toisilleen, vanhemmat lapsilleen ja lapset vanhemmilleen. Puhumattakaan siitä, mitä on menty paljastelemaan suuremmalle yleisölle.

Suuri yleisö taas on voinut olla hyvinkin pikkumainen sen suhteen, mitä tietoja on itse kunkin asioista tihkunut. Vaikka jokaisessa perheessä on ollut hämäriä suhteita, puolihulluja sukulaisia ja kummallisia taloudellisia ratkaisuja, niistä ei ole ollut suotavaa huudella. Julkisuvu on ollut tärkeää kaikille, joilla on ollut sellaiseen varaa. Kaiken paljastaminen on merkinnyt joutumista osin tai kokonaan yhteisön ulkopuolelle: tarkkailtavaksi, ei tarkkailijaksi.

Tästä syystä monista esimerkiksi sotiin liittyvistä asioista on puhuttu vähän tai ei lainkaan. Nykyaika katsoo asioita toisesta näkökulmasta, on psykologiset käsitteet ja valmius analysoida. Sekä ainakin pintapuolinen ymmärrys erilaisuudesta. Tosin suosittelen kelle tahansa mennä tunnustautumaan vaikkapa mielenterveyspotilaaksi, ja katsoa sitten, miten kivasti esimerkiksi työelämä asian ottaa. Entisaikain vaikeneminen ei ehkä enää olekaan niin käsittämätöntä.

Tutkijalla ei ole erityistä velvoitetta jakaa tutkimiensa ihmisten näkemyksiä kertomisen arvoisista asioista, tai salata sitä, mitä he ovat halunneet salata. On silti tärkeää anonymisoida tutkittavat, jos he ovat yksityishenkilöitä, vaikkei tutkija omasta mielestään kertoisi heistä mitään erityisen kompromettoivaa. (Perikunnat ja sukuseurat voivat olla yllättävän ärhäköitä, jos ilmi tulee jotain hyvinkin vanhentuneiden kunniakäsitysten mukaan epäsuotavaa.) Ihmisille on taattava oikeus yksityisyyteen, vaikka heistä mainintoja köyhäinhoidon tai houruinhoitoloiden kirjanpidossa olisikin. Ei tarvitse kohdella tutkittavia yhtä huonosti kuin heitä kenties on elinaikanaan kohdeltu.

Tutkijalle on myös antoisaa yrittää ymmärtää, miksi asiat olivat niin salaisia tai eivät olleet. Kuka sai katsoa ja ketä, ja miten tärkeää oli pysyä siellä katsojien joukossa. Mikä oli miehen kunnia ja naisen häpy kunakin aikana ja kussakin säädyssä ja luokassa. Vastakkain voi asettaa myös entis- ja nykyajan onnellisuuden: tekeekö vapautunut puhuminen aiemmin salattavista asioista meistä aiempaa onnellisempia, vai onko “avoin” puhuminen ongelmista jo niin rutinoitunutta, ettemme edes huomaa miten onnellisia olemme?

Advertisements
This entry was posted in hautajaiset, hautausmaa, historia, käytöstavat, kuolema, lapset, luokka, media, pelko, perhe, sota, talous, tunteet, työelämä. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s