Mitä historia voi meille opettaa

Historia magistra vitae, ja onhan se niinkin. En tosin suhtautuisi kovin toiveikkaasti esimerkiksi suurmiesten elämäkertoja ahmivaan valtiojohtajaan tai varsinkaan yritysjohtajaan. Terve partikularismi lienee paikallaan myös vähemmän suuruudenhullujen visioiden äärellä. Harva asia on sellaisenaan toistettavissa, ja kunkin ajan yhteiskunnallisten olojen huomioiminen rajoittaa vertailtavuutta, oli kyse sitten naisten asemasta tai taloudellisen hyödyn etsinnästä. Mikä ei tietysti ole estänyt yrittämästä.

Perheen ja suvun historia on tullut monelle nykyään läheiseksi. Ajatus siitä, että menneiden polvien kokemukset elävät meissä on suosittu. Puhutaan jopa trauman periytymisestä, mitä ajatusta kohtaan tuntemani epäluulo lienee tullut selväksi. Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemuksia eikä kärsimystä, vaan muistuttaa kokemuksen ja tämän kokemuksen kokeneen kanssa elämisen erosta. Ne eivät ole sama asia, vaikka jälkimmäinenkin voi olla hyvin ahdistavaa.

Ahdistavaa voi toki olla nykyihmisen elämä muutenkin. Työpaineet, epävarmuus koko työn jatkumisesta, epävarmuus oikeasta tavasta olla parisuhteessa ja kasvattaa lapsia, tai miten edes saisi hankittua mitään näistä, aiheuttavat suurta levottomuutta. Viime aikoina on eri tahoilla kritisoitu paljon ihmisten laukkaamista terapioissa ja positiivisuusvalmennuksissa. Onko tämä kaikki tarpeen?

Historian opetus tässä on se, että aika moni meistä elää menneeseen verrattuna suoranaista luksuselämää. Eivät kaikki, ja näihin asioihin on vaadittava korjausta, mutta useimmat meistä elävät sangen pitkään, eivät näe nälkää kuin omasta halustaan, voivat ainakin jossain määrin valita mitä elämässään tekevät ja kenen kanssa.

Tämä ei – ikävä kyllä, huonoja uutisia teille menestysvalmentajat – johdu useinkaan yksilön sankarillisista ominaisuuksista tai positiivisesta ajattelusta tai lahjakkuudesta tai mistään. Paitsi siitä, että sellaista se keskiluokkaisen länsimaisen ihmisen elämä on. Joka todella kuvittelee tulevansa toimeen ilman yhteiskuntaa on luultavasti sekaisin päästään, mikä ei tietysti ole ketään estänyt näin väittämästä suureen ääneen.

Se, että tämäkin elämä tuntuu monille liian raskaalta ja vaikealta on mielenkiintoinen ilmiö. Jos nyt ajatellaan, että ennen wanhaan kaikki oli paremmin ja ihmiset onnellisempia. Minä en ajattele. Otetaan esimerkiksi lempiaiheeni ja leipäpuuni kuoleman historia. Ihmiset surivat kuolemaa monin eri tavoin. Surusta ei suinkaan aina “toivuttu” ollenkaan, vaan oltiin todella pysyvästi muuttuneita, pidettiin surupukua loppuelämä ja vetäydyttiin seuraelämästä. Tai vaatimattomammissa oloissa vain saatiin hieman höynähtäneen leima, kun ei enää oltu samanlaisia kuin ennen.

En ole tullut vakuuttuneeksi, että uskonnon suuri merkitys entisaikain elämässä, tai edes tiiviimmät suku- ja paikallisyhteisöt, olisivat automaattisesti tehneet elämästä jotenkin helpompaa. Kumpikin on aiheuttanut ihmisille ahdistusta ja ongelmia. Miksi muuten olisi modernisoiduttu sellaisella innolla kuin Suomessakin tapahtui, ellei olisi ollut syytä hankkiutua eroon entisestä?

Vaikka nykyihminen pyrkii hakeutumaan kummankin puoleen, on hyvä huomata, että se tapahtuu yksilön omilla ehdoilla. Suku alkaa monesti kiinnostaa varsinkin silloin, kun osa siitä on sopivasti jo vainaita. Uskonnossa harvemmin mennään papin pakeille pyytämään opetusta – ennemmin luetaan vaikka Paulo Coelhoa ja kehitellään omia näkemyksiä, jotka sitten toivotaan kirkonkin omaksuvan.

Jos historia on minulle jotakin opettanut, niin sen, että nykyään moni asia todellakin on paremmin kuin menneisyydessä. Sitä ei kannata haikailla. Ei edes aikoja, jolloin työntekijän asema oli nykyistä heikompi ja sosiaaliturva olematon. Eikä aikoja, jolloin “saatiin” synnyttää ilman lääketieteen häiritsevää panosta. Tai kuolla rauhassa kotona, olivat tuskat miten hirveät hyvänsä. Olemassa olevaa voi ja pitää yrittää muuttaa, mutta menneisyydessä eivät onnen avaimet ole.

Se, että kaikilla ei ole hyvä olo, vaikka elämä olisi päällisin puolin kunnossa, on melko luonnollista ja ihmisen perustila. Aivan varmasti uskonnollisten herätysten, vallankumousten ja muun touhun taustalla on ollut ja on edelleen todellisia ongelmia ja epäkohtia, mutta aivan varmasti tarvitaan myös melko hyvinvoivien ihmisten sisäistä levottomuutta ja muutoksen tarvetta, oli suunta mikä hyvänsä.

Sen kun käytte valmennuksissa, terapioissa ja koulutuksissa. Jos se tuntuu hyvältä eikä ole muille ihmisille kovin pahasti haitaksi, niin mikäs hänessä. Kunhan ette ala väittää, että kaikkien muidenkin ihan oikeat ongelmat ratkeavat samalla metodilla. Maailmassa on edelleen oikeita psyykkisiä sairauksia, taloudellista ja sosiaalista vääryyttä ja silkkaa pahuutta. Kaikki ei ratkea hyvällä meiningillä ja huoneentauluilla. Aivan kuten jokainen entisaikain sureva ei tullut lohdutetuksi raamatunlauseilla ja virallisilla visiiteillä.

Advertisements
This entry was posted in historia, kuolema, kuoleminen, luterilaisuus, politiikka, työelämä, uskonto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s