Viattomuutta varjelemassa eli teorioista ei sitten puhuta

Olen taas aloittanut, pitkään olikin taukoa. Nimittäin teoriakirjallisuuden lukeminen on historiantutkijalle aina vähän kinkkistä hommaa. Monella alalla ei paljon muuta tarvitsekaan tehdä, mutta historiassa kun pitäisi lukea aikakauden substanssikirjallisuutta ja joskus jopa kurkata ihan aineistojakin, niin varsinkin ulkomaankielisiä vaikeita kirjoja tulee luettua vaihtelevassa määrin. Aika on näet rajallinen resurssi ajalugun tutkijoillakin.

Joskus kollegan kanssa pohdittiin sitä, miten historiantutkijoita on periaatteessa kolmea sorttia. On niitä suuria teoreetikoita, jotka jaksavat filosofiaa ja osaavat sosiologiaa ja pystyvät puhumaan tutkimuksesta hienosti yleisellä tasolla. Sitten on niitä, joita me laiskemmat kutsumme arkistofetisisteiksi, eli jotka jaksavat kahlata kansion toisensa jälkeen ja selvittää pahvilaatikoittain aineistoa. Fetisistin näin ahkerasta ihmisestä tekee se, että hän piipahtaa satunnaisesti ulkomaailmassa heiluttelemassa vaihtelevan lukukelpoisia paperilappuja, joissa mainitaan ihan varmasti henkilö x tai paikka y ja meidän muiden tulee olla tästä paljastuksesta asianmukaisen kiitollisia.

Ja lopuksi olemme tietenkin me, joihin lukeudumme oman ilmoituksemme mukaan tuo kollega ja minä, tietääkseni moni muukin. Keskitason tutkijat, joilla on taipumusta teorianmuodostukseen hyvänä päivänä ja tähtien ollessa oikeassa asennossa, mutta emme me jaksa opetella Suurten Teoreetikkojen sielunelämää kovin pitkälle emmekä varsinkaan taittaa peistä eri gurujen paremmuudesta ja siitä, mitä he oikeasti kussakin uransa vaiheessa mahtoivat tarkoittaa. Eikä siellä arskassakaan jaksa loputtomasti möyriä, työekonomian nimissä sieltä tekee mieli päivänvaloon kohtuullisessa ajassa.

Kuten tarkkaavainen tai kuka vaan lukija huomaa, tämä on syvästi traumatisoituneen ihmisen tekstiä. Nuorena sitä tuli rynnättyä kisoihin, joissa oli tuomittu jäämään, ei edes kakkoseksi vaan alkukarsintoihin. Telineisiin, perkele. Harmitti, kun sitä kuvitteli olevansa aika näppäräkin ajattelija ja tuli tiputetuksi omalta narsistiselta jalustaltaan kipeästi. Usein ja kovaa. Eipä tuo ole työntekoa haitannut, mutta polleutta esittää definitiivisiä lausuntoja historianfilosofiasta se on kyllä hillinnyt. Maailma on epäilemättä parempi paikka tämän johdosta.

Nyt olen sitten taas vanhalla haaskalla, tai oikeastaan uuden gurun parissa. Enkä takuulla kerro, kenen. Pitää sulatella näitä ihmeellisiä asioita, ja ehkä kehitellä jotain omaa, ettei jää tuulten huuhtelemaksi heti alkuun. Se jalustalta tiputtaja kyllä löytyy, jos alkaa liian aikaisin huudella näistä. Neuvoni nuorisolle ja kelle vaan onkin se, että asioiden pitää antaa syventyä omia aikojaan ja sakan laskeutua. Ei ole ollenkaan pahasta, että tulee lopulta käyttäneeksi hieman omaa versiotaan teoriasta, kunhan ymmärtää sen itse. Pahasta on, jos ei hyödynnä sitä mitä muut ovat jo tehneet siinä pelossa, että menee vähän väärin. Varsinkin traumatisoituminen on turhaa, sillä harvoinpa ihmiset pahuuttaan alkavat kysellä ja inttää. Kun aika on oikea, kritiikistä ja palautteesta on jopa hyötyä. Mutta kuten kaikissa romansseissa, ei teoriaakaan lempiessä pidä lähteä heti ensitreffien jälkeen julistamaan koko maailmalle, että nyt se on löytynyt. Vähän malttia ja tutustumista, jotta teorian kanssa aiemmin seurustelleet eivät pääse väliin. Tulipas taas metafora tähän loppuun.

Advertisements
This entry was posted in historia, teoria, tutkimus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s