Vauvat ja enkelit

Mainostan tässä aluksi konferenssia Images of Afterlife, joka järjestetään 22.-24. lokakuuta Turussa.

“The interdisciplinary conference Images of Afterlife aims to discuss the cultural imagery of death and afterlife from various perspectives, such as anthropology, history, linguistics, religious studies, arts studies, social sciences, health care, psychology and psychiatry, in various cultural and historical contexts. We welcome a broad spectrum of papers, which illustrate and analyze theoretical approaches to cultural representations as well as to individual experiences of death and afterlife. The representations can include stories, beliefs, conceptions, customs and rituals, as well as works of art and literature. We are also interested in various methodologies that can be applied in the study of the images, including multidisciplinary methodologies.”

Puhujina ovat mm. Tony Walter, Jussi Kotkavirta ja Altti Kuusamo. Saapunette sankoin joukoin.

Varsinainen aiheeni tänään on se, miten mielikuvat vainajista ja heidän toimistaan elävien suhteen ovat kovasti muuttuneet viime vuosikymmeninä. Perinteinen vihamielinen vainaja on edelleen olemassa: kummitustalot ja aivoja syövät zombit elävöittävät populaarikulttuuria. New agen ja sensellaisen keskuudessa tunnetaan lähinnä vain hyväntahtoinen vainaja, oli hän enkeli tai jokin muu henkiolento.

Tulin ajatelleeksi tätä taas kerran miettiessäni kahdeksanviikkoisen tyttäreni sielunelämää. Vauvathan vääntelevät naamaansa unissaan ja kasvaessaan yhä enenevässä määrin myös hereillä ollessaan. “Kun vauva hymyilee unissaan, se näkee enkelin”, tiesi jo Kari Suomalaisen vuonna 1959 ilmestynyt Kakarakirja. Facebookissa jotkut jakavat innoissaan kuvia, joissa harsomainen isoisä moikkaa imeväisikäistä lapsenlastaan. Suojelusenkeleistä kirjoittamalla voi isomman kielialueen ihminen tehdä hyvänkin tilin.

Jo esikoisen pikkulapsiaikana tulin kirjoittaneeksi siitä, miten lasten pään sisällöstä paljastuu yhtä ja toista heidän oppiessaan puhumaan. Vaikenevista on helppo kuvitella miten syvällisiä vain, enimmäkseen paikoillaan makoilevista sitä enemmän. Ainakin minun elinaikanani on ollut tapana kuvitella jo sikiölle suurikin henkinen elämä. Ainakin Fay Weldonin muuten inhorealistisessa Puffball-romaanissa päähenkilön odottama vauva harjoittaa korkeampaa tietoisuutta, joka sitten katoaa ensimmäisinä kuukausina syntymän jälkeen. Ylipäänsä ajatus siitä, että ihmisellä on kuudes aisti avoimena, kunnes (kamala länsimainen) kulttuuri sen sulkee, on lapsista puhuttaessa yllättävän tavallinen muuten ihan sekulaarien ja arkisten ihmisten keskuudessa.

Pois se minusta, että väheksyisin vauvan maailmaa ja kokemuksia. Sen kun vain joku selittäisi, miten nämä ruusuiset enkelikuvitelmat sopivat siihen, että tuollainen aurinkoinen ja hyvin nukkuva pikkuneitikin välillä tuijottaa seinään ja parkuu lohduttomasti ilman selvää syytä. Ja koliikki – se varmaan on henkimaailman tekoa? Kuka suvun vainajista siellä piileekään, vaiko vallan demoni? Vai voitaisiinko ajatella, että ilmavaivoja ne ovat nämäkin, eivät vain ne ensimmäiset satunnaiset hymyt?

Advertisements
This entry was posted in enkelit, kirjallisuus, kuolema, lapset, terveys, tuonpuoleinen. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s