Koti-ikävä normaalitilana

Katsoin hiljattain dokumentin Laulu koti-ikävästä. Se “on Mika Ronkaisen ohjaama vuonna 2013 ilmestynyt dokumenttielokuva. Dokumentin tarina kertoo isän ja pojan automatkasta Oulusta Göteborgiin takaisin maisemiin, joissa he asuivat 1970-luvulla koko pojan lapsuuden aina murrosikään saakka. Matka muuttuu musiikilliseksi retkeksi yhteiseen tunnemuistiin ja suomalaissiirtolaisuuden historiaan.” Tämä teksti on peräisin linkin takana olevalta Wikipedian sivulta.

Pidin dokumentista kovasti, sekä ammatillisessa että yksityisessä mielessä. Omassa suvussani ei ole lähdetty Ruotsiin, mutta kaikenlaista trafiikkia on ollut, kuten kai useimmissa muissakin suomalaissuvuissa. Isomummo lähti jo 1900-luvun alussa Tuupovaaralta Viipuriin, sota ajoi heikäläiset Uudeltakirkolta evakkoon Poriin ja Imatralle ja moni päätyi lopulta Helsinkiin. Isä tuli tänne 1960-luvun alussa, siskonsa taas lähti Sveitsiin asti ja nai siellä japanilaisen. Äidin suvun isänpuoleinen syntytarina vie 1700-luvun Tukholmaan, josta tultiin ilmeisesti ruukkihommiin Suomeen.

Oma juurettomuuden kokemukseni on näihin verrattuna tylsää laatua. Kävin näet kouluni Espoossa, mutta en koskaan oikein kokenut itseäni espoolaiseksi myönteisessä mielessä. Monesta asiasta toki huomaa, että keskiluokan keskellä on eletty, en minä sitä. Mutta en minä mene Espooseen kokemaan kaihoa ja kaipausta, minä menen sinne eksymään… Helsinki taas on vain paikka, jossa elän, ei niin ettenkö ole syntynyt Kätilöopistolla. Voisin asua muuallakin, mutta minnepä menet kun on perhettäkin jo hommattuna ja muiden työt ovat täällä.

Voiko erilaisia muuttoja ja pakkomuuttoja verrata keskenään? Sotien takia lähteminen on monen mielessä se äärimmäinen kokemus, jonkinlainen muuttojen holokausti jota ei sovi rinnastaa mihinkään. Mutta onko äidinpuoleisen sukuni muuttoalttius ollut evakkouden aiheuttamaa, vai oliko jo kantaäidin aktiivisuus inspiroimassa? Äidinäitini toinen aviomies oli osittain romani, sekin vielä… On myös eroa sillä, muuttaako ihminen itse vai onko vain mukana kulkemassa. Laulu koti-ikävästä tuo tämän hyvin esille: Latvalehdon perheessä lapsilta ei kysytty, haluavatko he ruveta ruotsalaisiksi ja sitten takaisin suomalaisiksi. Omilta lapsiltani itse asiassa kysyin, haluavatko he muuttaa Santahaminaan. Luistinradan läheisyys oli vaikuttamassa suuresti siihen, että halusivat.

Nykyihmisistä yhä harvemmalla on enää varsinaista lapsuudenkotia, jossa vanhemmat tai muut suvun edustajat edelleen asuisivat ja johon palataan, jouluksi, kesälomille tai ylipäänsä koskaan. Kerrostaloluukuista ei sellaisiksi ehkä olekaan, ja niistä on tapana muuttaa tarpeen mukaan sopivampiin asumuksiin. Moni kuitenkin yrittää tarjota idylliä omille lapsilleen: miten muuten pyrkimys muuttaa (vanhaan) omakotitaloon yli varojen ja jaksamisen olisi muuten selitettävissä? Ei sekään tosin kaikille sovi, ja kehyskunnista hipsitään takaisin elämäntapaan paremmin istuvaan asumismuotoon. Unelmat eivät aina vastaa todellisuutta.

Muuttaminen lähiöstä toiseen ei tietenkään ole sama asia kuin muuttaa maasta toiseen, vaihtaa osin kieltä ja kulttuuriakin. Olla “en finne igen” tai, kuten moni nykyään Suomeen tuleva saa kuulla, vielä pahempaa. (Jos jotain inhoan niin kokemusvarkauksia: että kyllä minullakin on hirmuinen trauma kun oikein jaksan inttää.) Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota ihmisten liikkumisen laajuuteen nykymaailmassa. Harva meistä on oman kotiseutunsa ikiaikaista “kantaväestöä”; jostain on tultu ja jonnekin ollaan menossa. Tietty pysyvyyden puute suorastaan kuuluu moderniin elämään, jossa ihmisen nimenomainen tehtävä on tehdä itsestään jotain eikä toistaa vanhaa ja pysyä paikallaan. Kaipaus ja unelmat on vain tuotteistettu todela taitavasti: jos ei saada myytyä ihan taloa, niin ainakin sisustushärpäkettä ja identiteettisälää.

Ei se ole niin vaarallista, vaikkei olisikaan mistään kotoisin. Vaarallisempaa on kuvitella olevansa jotain mitä ei ole. Kuten kuvitella olevansa enemmän oikeutettu asumaan jossain kuin joku toinen. Näin sanoen tosin joudun hyväksymään savolaiset stadissa…

Advertisements
This entry was posted in asuminen, lapset, perhe, rasismi. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s