Historia on tietoa

Koulujen säästöt ja leikkaukset ovat turhan tavallinen uutisaihe nykyään. Olikin aamuteet rinnuksille pärskäyttävän hilpeää lukea HS:n Merkintöjä-palstalta lauantaina 18.1.2014, miten toimituspäällikkö Erja Yläjärvi esittää nyt niin kovin kiisteltyyn historianopetukseen opintomatkoja luokkaopiskelun sijaan. Jokseenkin näin on ymmärrettävä toive, että historiaa opiskeltaisiin myös käymällä varsinaisilla tapahtumapaikoilla, jotta asiat voisi “sisäistää”.

Ehdotuksen on oltava huumoria, koska maan päälehdessä töissä oleva ihminen ei voine olla täysin sekaisin päästään tai irti todellisuudesta. Sen sijaan en epäile, ettei tämä toive edusta Yläjärvenkin historianäkemystä. Historiantutkimuksen viimeaikaiset suuntaukset kun tuntuvat välittyneen suurelle yleisölle jonkinlaisena fiilistelyn nostamisena vuosilukuja tärkeämmäksi. Ei sen niin väliä, oliko 1800-luvulla Venäjä vai Neuvostoliitto, tai kuka oli Runeberg, tärkeämpää on tuntea tunnossaan kansallisen heräämisen mahti! Tai polttivatko saksalaiset Lapin talvisodassa vai miten se meni. Me ollaan kiekkoleijonia kaikki!

Kuten huomaatte, olen taas sotajalalla historian kansallismielisimpiä ääliötulkintoja vastaan. Ja miksi en olisi – suoranaisen tyhmyyden salliminen ei ole koskaan paikallaan. Historian tuleminen lähelle ja ihon alle on kuoleman ja sodan historioitsijalle kyllä tuttua. Olen erään kerran itkenyt aineistojen äärellä. Mutta auttaako se minua tulkitsemaan niitä, tai ymmärtämään vuosikymmeniä tai -satoja sitten eläneiden ihmisten tulkintoja samoista asioista? Minun itkuni tapahtuu nyt ja johtuu niistä tekijöistä, jotka ovat nyt läsnä. Osa, pienempi tai suurempi, ei ollut läsnä, kun aineisto syntyi. Minusta ei tule parempaa historioitsijaa itkemällä. Ei välttämättä parempaa ihmistäkään, mutta ihmisenä säilyminenkin on saavutus sinänsä.

Oikeiden tapahtumapaikkojen kohtaamisen vaikutusta voi jokainen kokeilla vaikkapa raahaamalla aamuäreän teinilauman Auschwitziin tai edes Hietaniemen hautausmaalle. Varmaan joku tällaisilla reissuilla valaistuu, mutta osalle on hämärää, missä oikeastaan ollaan, ja mistä tarkkaan ottaen oli edes kyse. Jostain mistä pitäisi olla jotain mieltä, mutta avautuuko asian laajuus, ellei ole opiskellut edes alustavia taustatietoja? Kokemus voi hyvin vaikuttava, mutta jäädä hämäräksi. Kirjoista säästetään jo sellaista vauhtia, että kakaraparathan alkavat olla Wikipedian varassa. Ja siellä historian hämärää monesti vasta riittääkin.

Ehkei sillä ole niin väliäkään, mitä ihmiset todella tajuavat. Onhan viime vuosikymmeninä tullut muodikkaaksi olla kovasti isänmaallinen tajuamatta hittojakaan siitä, mitä Suomen historia oikeasti on ja mitä siinä edes on tapahtunut, paitsi että kaikki yritykset selvittää asioita oikeasti ovat sotaveteraanien pilkkaamista. Ei kun koulujen vähät rahat elämysmatkoihin, niin tämän historianäkemyksen tulevaisuus on turvattu.

Advertisements
This entry was posted in historia, koulu, kuolema, lapset, politiikka, sota. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s