Rakas äitiyden yläikäraja

Viime viikonvaihteessa HS:ssa julkaistu artikkeli naisen hedelmällisyyden ja iän suhteesta on herättänyt runsaasti keskustelua ainakin minun Facebookissani. (Jaoin tuon jutun pohjana olevan englanninkielisen artikkelin jo aikaa sitten, mutta ilmeisesti suomeksi ilmestyminen on edelleen tärkeää.) Omat kaverit ovat suhtautuneet asiaan pääosin maltillisesti, mutta joidenkin kavereiden seinällä on käynyt kuhina. Hämmentävä havainto on ollut se, että ikääntyvien äitien riskeistä ovat olleet eniten huolissaan – miehet.

Raskaushan on aina terveysriski, varsinkin ilman asianmukaista terveyden- ja sairaanhoitoa. Tästä ei nykyään puhuta lainkaan riittävästi, koska jotkut naiset intoutuvat väheksymään koko terveydenhuoltojärjestelmää siksi, että suurin osa odottajista ja synnyttäjistä tekee sillä melko vähän. Ei kuitenkaan voi etukäteen tietää, joutuuko itse erikoislääketieteen asiakkaaksi vaiko eikö, eikä tätä voi vain itse määrittää liikunnalla, ravinnolla tai oikealla asenteella. Tulee turhaa mielipahaa ja hämmennystä, jos ei ymmärrä lapsenteon arvaamattomuutta. Vaikkapa hätäsektio tai imetyksen epäonnistuminen äidin ja/tai lapsen rankkojen hoitojen vuoksi tuppaavat aiheuttamaan syyllisyyttä, vaikkei tosiaankaan pitäisi.

Olen itse tullut äidiksi 33-, 35- ja nyt viimeksi pari viikkoa sitten 42-vuotiaana. Jo ennen kuin pääsin näihin hommiin, parikin innokasta lääkäriä meni ennustamaan, että minä nyt en ainakaan tule luomusti raskaaksi, mutta “kyllä me teille lapsi tehdään”. Eikä tosiaankaan ilmaiseksi. Tästä syystä olenkin valmis epäilemään HS:n artikkelissa haastateltujen asiantuntijoiden pyyteettömyyttä. Hedelmällisyyshoidot ovat bisnestä siinä missä mikä tahansa muukin, ja kysynnän luominen on tärkeää. Ei niinkään siten, etteikö lapsenteon vaikeuksia esiintyisi kaupallisten toimijoiden määrästä riippumatta, mutta ideologiaa lapsenteon pakollisuudesta ja hoitojen käyttämisen normaaliudesta on aina hyvä levittää tilaisuuden tullen. Olen muuten tullut joka kerta raskaaksi suhteellisen pian ja au naturel, että se siitä lääkärinlausuntojen ehdottomasta totuudesta. Viimeksi, ikäloppuna, vielä nopeammin kuin nuorempana.

Sen sijaan erilaisia komplikaatioita on kyllä ollut. Uskoako sitten alan asiantuntijoita, jotka HUS:issa ova kuulemma maan parhaat ja maailman mitassakin sangen kelpoisat, vai netin hyvää tarkoittavia kanssakansalaisia, kun iällä, painoindeksillä tai millään muullakaan ei niissä kuulemma ole merkittävää tekoa. Verrattuna julkisen keskustelun syyttävään sävyyn onkin ollut ilo huomata, että ihmisiä tosiaan hoidetaan, vaikka kaikki ei menisi unelmien mukaan. Olen jopa kokenut saavani myötätuntoa osakseni alan ammattilaisilta, paljon enemmän kuin kremppaisia mutseja syyllistävistä keskusteluista voisi kuvitella. Todellisuudella on sellainen vaikutus ihmisiin.

Keskustelijoiden joukossa erottuu tosiaan kiehtova ryhmä, nimittäin hyvää tarkoittavat miehet. Itseensä tyytyväiset naiset ovat toki oma lukunsa. Mutta mitä kiinnostusta miehillä on todistella, että äitiyden riskit kohoavat suunnattomiksi iän myötä? Luulisi miestenkin olevan onnellisia, että heitä ei yritetä saada nalkkiin sen ensimmäisen tyttöystävän toimesta parikymppisinä. Tai sitten ajatus on toinen, tuskin heille itselleenkään täysin hahmottunut: naisen on hyvä olla huolissaan vähän kaikesta ja ennen kaikkea kyvystään esiintyä “normaalina” naisena eli perustaa perhe. Miehillähän ei tässä ole koskaan mitään ongelmia. Naiselle sen sijaan urapyrkimykset ja kaikenlainen itsekäs ja vapaa elämä ovat vaaraksi, vaikka latinan opiskelu ei nykytiedon mukaan surkastutakaan munasarjoja, vai miten se 1800-lukulainen uskomus menikään. Vanha juttu siis, uudessa paketissa.

Ei liene lainkaan sattumaa, että samaan aikaan hedelmättömyyspaniikin kanssa on saatu aikaan myös hyvinvointivaltion kriisi. Hyvinvointivaltiohan lähti aikanaan ja varsinkin Suomessa juuri äitiysavustuksista ja -huollosta. Haluttiin lisää lapsia Suomeen eikä vain lapsia, vaan perheidenkin oli tarkoitus pärjätä. Nyt ollaan sekä väittämässä, että lasten saamista ei saisikaan lykätä siiheksi, kunnes pystyy oikeasti elättämään perheensä – samaan aikaan kun kyky elättää edes itsensä karkaa yhä kauemmaksi ja korkeamman iän asiaksi – että vakuuttelemassa, miten “meillä” ei enää ole varaa lapsiin eikä vanhemmuuteen. Sosiaaliturvaa halutaan rajoittaa, synnytyssairaalat maksavat liikaa, kuten tietysti päivähoito ja koulut, erityistuista puhumattakaan. Että miksi niitä lapsia pitäisikään laittaa, jos koko homma halutaan saada näyttämään mahdottomalta jo alkuunsa. Jotta olisi “oikea nainen”?

Omasta puolestani voin vakuuttaa, että nuo on tehty ihan omaksi huviksi, kannatti se taloudellisesti tai oli eduksi uralle, parisuhteelle tai ylipäänsä millekään. Olisinko hakeutunut hoitoihin, jos ongelmia olisi ilmennyt? Vaikea tietää, enkä minä niihin olisi yksin lähtenyt. Sillä vaikka lapsen hankkiminen yritetään aina vain saada näyttämään naisen valinnalta ja naisessa tapahtuvalta asialta, useimmilla meistä siinä on mukana mies, eikä vain fyysisesti vaan myös henkisesti. (Heteronormatiivisuutta jälleen kerran pahoitellen.) Vaikka ollaan keskustelevinaan perheistä, saadaan naiset näyttämään jonkinlaiselta kansalliselta omaisuudelta, jota hoidetaan paremmin tai huonommin. Eihän tämä ole kovin kaukana aika ajoin esiin pulpahtavasta “kouluampujille pesää”-tematiikasta. Kuten huomaatte, naiset ja miehet eivät edelleenkään ole yhteiskunnassamme ihan sama asia. Olisi kyllä hauska nähdä joskus miehiä a) puolustamassa oikeuttaan määrittää perheensä elämää ja b) pohtimassa sitä, milloin HE haluavat tulla isiksi. Olettaen, että useimmat eivät hommaa kypsässä iässä nuorta ja ah niin hedelmällistä vaimoa. Se nimittäin onnistuisi vielä harvemmalta kuin nykysysteemillä, joka perustuu suht samanikäisiin puolisoihin.

Advertisements
This entry was posted in lapset, naiseus, perhe, politiikka, sukupuoli, talous, työelämä. Bookmark the permalink.

One Response to Rakas äitiyden yläikäraja

  1. Kaija Laine says:

    olisi aika huomioida näissä asioissa kaikilla sektoreilla koulutus-ajan piteneminen ja se, että perhe nykyisin perustetaan yleensä myöhemmin. Vauvaakaan ei saa adoptoida yli 40-vuotiaana, kun “ikäerom tulee olla luonnollinen?”. Olen itse 60-luvulla adoptoitu ja ikäero äitiini oli 47 vuotta. Toisaalta kun olin synnyttämässä ensimmäistä lastani 80-luvun loppupuolella, samassa huoneessa oli 47-vuotias ensisynnyttäjä. Itse olen saanut kaksi nuorinta lastani 41 ja 43-vuotiaana, ero 25-vuotiaan äitiyteen oli lähinnä vain raskaampi raskausaika (ja se että ensimmäinen raskaus tarvitsi alkaakseen hotmonihoitoa, kerta kerralta raskaaksi tulo on ollut helpompaa).

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s