Lasse Lehtinen: Hiihtävä hautaustoimisto

Kuolema on kaunokirjallisuudessa aihe, jota monikin arvelee käsittelevänsä, jos ei nyt ensi kertaa, niin ainakin yhtenä harvoista. Tänä syksynä on kuitenkin ilmestynyt kaksi osin samoista teemoista ponnistavaa suomalaista romaania: Lehtisen Hiihtävä hautaustoimisto ja Roope Lipastin Perunkirjoitus. Jälkimmäistä en ole lukenut.

Yhteistä teoksille on se, mitä niissä kuljetellaan, eli vainajan tuhkaa. Ne ajat ovat ohi, jolloin todellisesta kuolleesta ruumiista haluttiin tietää arkielämässä mitään. Jos mummun kuolema ei kelpaa CSI:hin, asiassa ei ole kommentoitavaa. On kuitenkin syytä huomioida, että tuhkan kaltainen steriili (olen itsekin kuljetellut uurnaa, joten tiedän) aine ei tuo kuolemaa juuri lähemmäs arkielämää. Lehtisenkään kirjassa ei edes nähdä vainajia, vaikka melko lähellä kuoleman tapahtumaa käydään.

Hiihtävässä hautaustoimistossa on lyhyesti kyse siitä, että kaksi työllistämiskursseilla aikansa kulkenutta ja sellaisella toisensa tavannutta keski-ikäistä miestä päättää perustaa hautaustoimiston. Tosin kyse ei oikeastaan ole hautaustoimistosta, vaan tuhkauurnien kuljetuspalvelusta, mistä kertoo firman nimi Suomen Loppusijoitus Oy. Ajatuksena on, että ihmisillä on varmaankin hyvin erikoisia toiveita näissä asioissa, eikä kotiseudun kirkkomaa kelpaa. Teoksen ideana ja juonena on näiden mitä mielikuvituksellisimpien kuolemaa edeltävien toiveiden toteutus.

Epäilemättä on ihmisiä, joille kuolemanjälkeinen leposija on tärkeä. Onko tällaisia ihmisiä bisnekseksi asti, se on toinen kysymys. Realismi ei varsinaisesti ole teoksen tyylilaji, joten tällaisia kysymyksiä ei kai pitäisi edes pohtia. Liityn kuitenkin ihan mielelläni Lehtisen ja kirjan idean isän Arto Paasilinnan kriitikoihin, koska oikean tiedon levittäminen kuolemaa koskevissa asioissa on eräs työni tavoitteista. Huumoria ja jopa fantasiaa saa kirjoitella, mutta faktatkin saanee tuoda esille.

Hautaamisen byrokratia on Lehtiselle vain osittain tuttu, samoin asiaa koskeva lainsäädäntö. Tavallisinta kirjassa on tuhkan sirottelu eksoottisiin paikkoihin, mutta myös tuhkan kotona säilyttämistä tavataan. Vaikka moni lähinnä tapakulttuurista puuttuva asia ei Suomessa varsinaisesti laitonta olekaan, niin tämä on. Hautaustoimilaki käskee sijoittamaan tuhkan yhteen, ennalta ilmoitettuun paikkaan vuoden kuluessa tuhkaamisesta. Siitä en tiedä, millaisia sanktioita seuraa, jos näin ei toimita. Sakkoja, veikkaisin, mutta joka tapauksessa Hiihtävässä hautaustoimistossa kuvatut tilanteet liikkuvat lain rajoilla ja menevät ylikin.

Esimerkiksi tapaus, jossa vanha rajavartijan tuhka sirotellaan sekä Suomeen, Venäjälle että Norjaan kuulostaa aika moniongelmaiselta, lähtien tuosta yhden hautapaikan vaatimuksesta. Hautapaikaksi ei muutenkaan kelpaa mikä tahansa alue, vaan sen tulee olla nimenomaan tätä tarkoitusta varten varattu. Tuhkan saa sirotella muuallekin maanomistajan luvalla – Lehtisen maailmassa tällaisia lupia ei juuri kysellä Suomen sisällä. Venäjällä sitten lupa-asiat ovatkin mahdottoman monisyisiä ja suorastaan neukkuromantiikkaa hohtavia. Kaiketi niinkin.

On tietysti kirjallisen tyylilajin asia, miten paljon tylsää todellisuutta otetaan mukaan. Valitankin asiasta ennen kaikkea siksi, että ei näistä moni muutenkaan mitään tiedä ja asiat tulevat yllätyksenä. On aika tympeää levittää täysin väärää tietoa, kun oikeaakaan ei hallita.

Hautausalasta jotain, vaikkei paljon tietävänä mietin sitäkin, kenet ja millaisella kontrahdilla Hiihtävän hautaustoimiston miehet ovat saaneet hoitamaan todellisen hautausalan työn. Kuka hakee ruumiin sairaalasta, järjestää ehkä omaisille vainajan katsomisen, pesee ja pukee ruumiin sekä laittaa arkkuun, hoitaa paperityöt, kuljettaa ruumiin krematorioon? Nämä ovat niitä töitä, joihin nykyihminen ei välttämättä halua koskea lainkaan, eivätkä nämä “hautaustoimiston” perustaneet miehetkään halua. Kaipa joku hautausalan yrittäjä suostuisi moiseenkin, mutta tällaisen diilin neuvotteleminen se vasta väkevää proosaa olisi ollutkin. Hautausalalla ollaan usein aika omanarvontuntoisia.

Hiihtävän hautaustoimiston asiakaskunnalla ei keskimäärin ole kovin lämpimät välit sukulaisiinsa. Realismia fantasian sekaan – aina ei suku ole voimavara eikä rakkaus automaattista. Useimmiten kuitenkin omaisilla on paljonkin sanottavaa vainajan viimeiseen esiintymiseen maan päällä, eikä tulevalla vainajalla ole mitään tätä vastaan. Kuten jo yllä totesin, kenpä tietää, kuinka moni haluaisi järjestää ne “omannäköiset” hautajaiset todellakin oman pään mukaan. Keitä varten hautajaiset ylipäänsä ovat? Luterilaisen perinteen mukaan jälkeenjääviä varten, vainaja ei niitä enää tarvitse. Nykyaika on tietysti muuttanut monta asiaa kuolemassakin ja hautajaiset mielletään monin eri tavoin. Samoin hautapaikan merkitys on muuttunut. Tosin se tuntuu virtuaaliajassa pikemminkin vähentyneen kuin lisääntyneen.

Suurin osa Hiihtävän hautaustoimiston tapauksista käsittelee hyvin iäkkäiden ihmisten kuolemia. Jossain määrin teosta voikin lukea pamflettina ikäihmisten autonomian puolesta. Useinhan hyvää tarkoittavat nuoremmat polvet alkavat touhuta vanhuksen asioissa jo silloin, kun hän vielä pystyy ne itsekin hoitamaan. Kunnon heiketessä omaisten on pakkokin ottaa vastuuta, eivätkä vanhustenhoidon yhteiskunnalliset linjauksetkaan jää näkymättä ihmisten arjessa.

Lehtisen esimerkkitapaukset eivät kuitenkaan ole mitään sosiaalitapauksia, ottaahan hautaustoimistonsa palveluistaan hyvän hinnan ja niin ollen pääsemme tutustumaan myös eliitin oletettuihin aivoituksiin viimeisistä matkoistaan. Samalla Lehtinen esittelee näkemyksiään kansallisesta historiasta ja nykypäivän politiikastakin. Kaiketi näiden on pakko olla mukana, vaikka ne välillä ovatkin lähinnä kiusallisia lisiä kohtuullisesti kulkeviin tarinoihin.

Kannattaako Hiihtävä hautaustoimisto lukea? Onhan se sujuvasti kirjoitettu, vaikka turhankin heppoinen ja suomalaisen mieshuumoriproosan äärimmäisen kulunutta latua (sic) kulkeva. Minullakaan ei ole kirjallisuudelle mahdottomia vaatimuksia, ennen tätä sain loppuun Hirvisaaren Me, keisarinnan ja nyt lähtee Georgette Heyeriä. Eniten kuitenkin kuolemantutkijaa ärsyttivät nuo asiakysymysten puutteet ja yleinen irti maasta oleminen. Hautausalalla kun sattuu ja tapahtuu oikeasti hauskoja asioita, mutta niiden rinnalla paljon inhimillistä ja koskettavaa. Lehtisestä ei kaiketi tällaisista kirjoittamaan ole.

Advertisements
This entry was posted in hautajaiset, hautausala, hautausmaa, historia, kirjallisuus, kuolema, kuoleminen, luterilaisuus, yrittäjät. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s