Asumista melun ja häiriöiden alueilla

Viimeksi kirjoitin kummittelevista vainajista, mutta paljon todennäköisemmin vaivaa on elävistä, joiden touhut eivät miellytä naapureita. (Omassa asunnossa esiintyvät ongelmat eivät kuulu tämän kirjoituksen piiriin.)

Minähän olen kova tyttö valittamaan ja arvostan rauhaa ja hiljaisuutta. Toisaalta nykyisessä asunnossa, kun naapurit tuntee melkoisen hyvin ja tietää, mistä äänet tulevat, ei eri vuorokaudenaikoihin esiintyvä äänistö juurikaan häiritse. Lapsiperheen elämää kun elämme itsekin ja käymme suihkussa milloin sattuu. Pesukone linkoaa ahkerasti.

Joidenkin jollaslaisten mielestä täällä Santahaminassa jyrisee ja paukkuu niin, ettei ihminen voi edes elää. Adressiakin on asiasta tehty. Se vain on selittämättä, miksi ihmiset haluavat ehdoin tahdoin muuttaa saarelle ja varsinkin sen lähialueille. Santislaiset itse nyt eivät valita mistään, koska jokaisessa asunnossa jonkun leipä riippuu suoraan tai välillisesti kyseisestä melusta. Jollakseen muuttavien järjenjuoksua on vaikeampi ymmärtää. Jos lapset altistuisivat täällä aivan hirveälle melulle, varmaan heidät kuljetettaisiin mieluummin johonkin toiseen alueen kouluun tai päiväkotiin. Vaan täynnä ovat, tuntuu kelpaavan.

Tällä hetkellä kovimmat paukkeet aiheuttaa kirjastorakennuksen työmaa vanhan komendantintoimiston paikkeilla. Ikäni pääkaupunkiseudun ahkeran rakentamisen alueilla asuneena en oikein osaa pitää muutakaan täkäläistä melua kohtuuttomana. Paalujuntta kuitenkin kuuluu lapsuuteni soundtrackiin. Sen sijaan moottoriteiden läheisyyteen muuttaminen ei enää houkuta. Tasainen hurina käy ainakin minun hermoni päälle paljon pahemmin kuin satunnainen kovakaan meteli.

Jollaslaisten puolustukseksi on sanottava, että ääni kulkee merta pitkin paremmin kuin maata. Santahaminassa ei siis voi varmasti arvioida, mitä tuonne huviloiden puolelle kuuluu. Uskoisin kuitenkin sikäläisillä olevan jonkinlaiset mahdollisuuden majoittua uudelleen. Suomensuon alueella sijaitsevat kaupungin asunnot taas eivät ole ihan meren rannassa.

Eri syistä mutta vastaavia kohtuullisen elintason ihmisten ongelmia on Töölössä, jossa Sininauhaliiton asuntola häiritsee Ruusulankadun tienoon asukkaita. Kukaan ei voine väittää, että päihteidenkäyttäjien aiheuttamat häiriöt ja meteli olisivat miellyttäviä. Kyse lieneekin siitä, mikä on liikaa ja mitä asialle olisi tehtävä.

Lapsi on hyvä keppihevonen moneen. Lapselta itseltään ei tarvitse kysyä, sillä aikuinen tietää mikä hänelle on parahiksi. Omaa etuaanhan aikuinen ei ajattele. Seuraava lainaus on Helsingin Sanomien asiaa käsittelevästä artikkelista.

“Verkkokeskusteluissa huoli on noussut koululaisten iltapäiväkerhosta sekä koulusta. Ne ovat asumisyksikön vieressä.

Kumpikaan ei ole valittanut.

“Asukkaat eivät ole aiheuttaneet häiriötä tai haittaa. Jos on pallo mennyt aidan toiselle puolelle, he ovat sen heittäneet sieltä takaisin”, Mannerheimin lastensuojeluliiton ohjaaja Saara Nuuttila sanoo.

Töölön ala-asteen rehtorin Helene Luostarisen viesti on sama: “Asia ei ole noussut esiin vanhempainyhdistyksen tai johtokunnan kokouksissa.””

Kyllä on löperöä vanhempainyhdistyksen toimintaa. Samanlaista se on kyllä Santahaminassakin. Vanhemmuus on hukassa eikä lapsista välitetä. Tai sitten asia on hieman monimutkaisempi. Töölöläisten asukasaktiivien puolustukseksi sanottakoon, että päiväsaikaan sitä ihminen kestää enemmän kuin öisin eivätkä koulut yleensä ole silloin käytössä. Joka tapauksessa lapsen etu ei nyt ihan toimi argumenttina.

Kuolemantutkimukseenkin tästä saa pikaisen aasinsillan. Yritän juuri kirjoittaa artikkelia siitä, miten suhtautuminen kuolemaan liittyviin pelkoihin on muuttunut. Ensin pelko muuttui lapselliseksi ja sitten sitä ei kyetty havainnoimaan ollenkaan. Olin taannoin esitelmöimässä Jyväskylässä ja siellä yleisöstä kerrottiin, miten 1960-luvun alun vanhainkodissa vielä kuolema oli tavallinen ja julkinen asia. Kun kertoja meni kymmenen vuotta myöhemmin samoihin töihin, vainajat kuljetettiin jo salaa ulos eikä asukkaille kerrottu asiasta mitään.

Vanhuksiakin oli alettu suojella kuolemalta, vaikka heillä luulisi olleen parhaat edellytykset ja kokemuspohja kuoleman käsittelyyn. Mutta vanhuksista olikin tullut hoivan kohteita, eikä heillä enää ollut autonomiaa eikä auktoriteettia. Sen sijaan lapsia, vanhuksia ja muita vajaavaltaisia voitiin ja voidaan edelleen käyttää hyväksi, kun halutaan perustella omia pelkoja, inhoja ja taloudellisiakin motiiveja. Vai luuliko joku, että asuntojen arvo ei kiinnosta ketään nimbyä?

Advertisements
This entry was posted in asuminen, kuolema, lapset, luokka, pelko, politiikka. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s