Kummitustalot ja vainajien henget

Kuten moni muukin, minä pelkäsin lapsena hirveästi kummituksia. Ihan yleensä pimeää, mutta jos siellä vielä olisi joku… mitään syytä sille, miksi jonkun vainajan henki vaanisi minua omassa kodissani ei tietenkään ollut. Lasten pelot eivät välttämättä liity mihinkään selkeään uskomusjärjestelmään.

Totta kai minä ja kaverini luimme kaiken mahdollisen oikeista kummitustaloistakin. Ymmärsimme, että kummitukset olivat julmalla tavalla kuolleiden kidutettuja henkiä, jotka eivät päässeet rauhaan vaan ahdistelivat ihmisiä. Missään ei sinänsä väitetty, että jokainen vainaja lähtökohtaisesti kummittelisi – siihen vaadittiin aina vähintään väkivaltainen kuolema tai jokin sovittamaton vääryys.

Sittemmin on tullut tutuksi myös toinen lähestymistapa vainajien henkiin. Sen mukaan periaatteessa kaikki vainajat voisivat hengata elävien keskuudessa niin paljon kuin lystäävät, auttamassa ja neuvomassa, eivät vain säikyttelemässä. Varsinkin new ageksi kutsuttu epämääräinen uskomusten kokonaisuus on tuonut tätä näkökulmaa esille. Läheisensä menettäneille se voi olla hyvinkin lohdullinen, mutta teologiselta kannalta siinä lienee omat ongelmansa. Tosin varsinkin protestanttinen kuolemakäsitys on muutenkin hankala eikä Raamattu juuri auta asiaa. Menevätkö sielut suoraan taivaaseen vai nukkuvatko jossain odottamassa viimeistä tuomiota?

Perinteisesti vainajien ruumiiden ja sielujen säilytyspaikkana on ollut hautausmaa. Hautausmaa oli vainajien yhteisö ja elävien yhteisön peili. Jos rikkoi elävien yhteisön sääntöjä vastaan niin, että Jumala saattoi vihastua, ei voinut kuulua vainajienkaan yhteisöön. Hautausmaille ei haudattu itsemurhan tehneitä, teloitettuja, kastamattomia lapsia ja muita seurakunnan ulkopuolelle kuuluvia. Nykyihmisestä tämä voi kuulostaa julmalta, mutta elämä saattoi erottaa ihmisen Jumalasta kuolemassakin.

Ja nämä sijattomat sielut sitten kummittelivat, kansanperinne on tarinoita täynnä. Kaarina Koskelta olen oppinut senkin, että ylipäänsä ennen aikojaan kuolleiden katsottiin voivan kummitella. Jumala olisi säätänyt jokaiselle tietyn pituisen elämän, ja jos vaikkapa väkivaltainen kuolema katkaisi sen ennen aikojaan, sielua ei vielä otettu tuonpuoleisessa vastaan. Vasta, kun ihmisen aika oli täysi, loppui kummittelukin.

Näissä uskomuksissa on tiettyä epäloogisuutta. Keskeisten hautajaisrituaalien tarkoituksena on saattaa elävien yhteisöstä kuoleman myötä irronnut vainaja kuolleiden yhteisöön. Oikein hoidetut kuolemanrituaalit takaavat, ettei vainaja jää ikiajoiksi välitilaan, eikä varsinkaan tule kummittelemaan eläville. Yleensä vainajien henkien ei uskota olevan vain myönteisiä hahmoja, vaan niiden kanssa pelaamiseen pitää hallita vähintään joitain noitavoimia. Omin päin kuolleiden kanssa seurusteleva ihminen on nykyajan länsimainen ilmiö.

Mutta miksi ongelmallisia vainajia ei haudattu mahdollisimman perusteellisesti, jotta he eivät kummittelisi koskaan kellekään? Toisaalta, näinhän juuri tehtiin, hautaamalla heidät yhteisön ulkopuolelle. Hautapaikka metsässä tai tienristeyksessä riitti – nyt kiusallinen vainaja ei enää osaisi kotiin.

Kuoleman historiaan liittyviä keskeisiä nykyajan uskomuksia on, että vainajia ei olisi ennen vanhaan pelätty. Tämä sekä pitää paikkaansa että ei pidä. Normaalin maailmanjärjestyksen murtuessa ja rituaalien puuttuessa vainajat olivat hyvinkin pelättyjä. Mutta jos asiat menivät kuten niiden pitää, vainajat pysyivät hallinnassa, eikä tunnettuun syyhyn kaikkien tieten kuollutta tavalllista vainajaa tarvinnut kammoksua.

Jari Eilola on puhunut siitä, miten kehitys on kulkenut poikkeuksellisten vainajien vaarallisuudesta – ja hyödyllisyydestä, jos vaikka ruumiiden käyttöä lääketieteessä ajatellaan – kohti kaikkien vainajien samanlaista pelottavuutta ja mystisyyttä. Itse näen asian niin, että kun modernisaatio riisui ihmisiltä aiemmin vainajien kanssa elämää helpottaneet uskomukset, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alkaa pelätä jokaista kuollutta yhtäläisesti. Toki tämä pelko naamoitiiin usein pseudopsykologiaan ja huoleen lapsista ja muista herkistä ihmisistä. Aikuisten kokema vainajien pelko ei tietenkään kuulunut fiksujen ihmisten repertoaariin.

Maailmaan mahtuu kaikenlaista, myös yhdysvaltalainen nettisivusto, josta voi tarkistaa onko omassa tai mahdollisessa tulevassa asunnossa kuollut joku. Ilmeisesti tätäkin tietoa käytetään kahtalaisesti: joitakin tieto talon murhamenneisyydestä kiehtoo, toisia kauhistuttaa. On kuvaavaa, että painotus on väkivaltaisissa kuolemissa. Sairaalakuoleman valtakaudella kuoleminen omaan sänkyyn pitkän elämän päätteeksi onkin tullut harvinaiseksi.

Jos jokainen vainaja periaatteessa kummittelee, miksei sairaaloissa työskentely ole lähes mahdotonta? Ainakin ensiapupolilla ja pitkäaikaisosastoilla luulisi olevan vilinää. Sairaaloissa ei tietenkään erikseen tapeta ihmisiä vaan yritetään pitää heidät hengissä kaikin keinoin. Ehkä jatkuva päivystys estää henkiä hallitsemasta sairaalarakennuksia. Silti odottaisin, että ainakin joskus joku lähtisi vaeltelemaan edes ruumishuoneelta.

Kenties ammattilaisten läsnäolo vaientaa kummittelun. Olen kuullut sellaistakin, että tunnetut murhapaikat myydään usein hyvin halvalla ja esimerkiksi poliiseille. Kukapa muukaan osaisi suhtautua asiaan oikein. Toisaalta hyvin siivotusta asunnosta on vaikea sanoa, onko sinne muumioitunut joku vain vähän aikaa sitten. Vanhojen asuntojen tukevat kattokoukut saattavat tietysti herättää ajatuksia nekin.

Sekin on jollain lailla kuvaavaa, että samaan aikaan, kun kaikki vainajat muuttuivat vähitellen vaarallisiksi, luovuttiin vainajien erottelusta hautauskäytännöissä. Väkivaltainen kuolema ei enää erotellut vainajia hautausmaalla saati tuominnut ketään sen ulkopuolelle. Kastamattomien lasten hautaaminen on ollut viimeisiä erontekoja, mutta siinäkin on tultu lähemmäs elävien tunteiden huomioon ottamista kuin arkaaista uskonnollista tulkintaa.

Vainaat tuntuvat kiintyvän erityisesti rakennuksiin, vaikka astraaliolomuodossa luulisi olevan helppoa kulkea pitkiäkin matkoja. Kaiketi tässä on se järki, joka saa ihmiset ostamaan mieluummin vanhoja kansakouluja kuin varsinaisia taloja. Onhan näet niin, että yli 70 vuotta vanhassa talossa lienee melkoisella varmuudella kuollut joskus joku; yli 100 vuotta vanhassa talossa asia on päivänselvä. Tähän nähden kummitteluja raportoidaan huomattavan vähän. Josko kuitenkin olisi niin, että ken uskoo, se näkee. Vaikkei sekään aina auta. Minulta on edelleen ensimmäinen kummitus havainnoimatta, huolimatta lapsuuden ja nuoruuden vahvasta uskosta asiaan.

Advertisements
This entry was posted in enkelit, hautajaiset, hautausmaa, historia, kuolema, kuoleminen, lapset, luterilaisuus, tuonpuoleinen, uskonto, yhteisö. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s