Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset.

En yleensä jaksa lukea kasvatuskirjoja enkä pedagogiikkaa, mutta Jukka Laajarinteen teos Leikkiminen kielletty maksoi vain kuusi euroa Kaisa-talon kirjakaupassa. Teos osoittautui hauskaksi, kiinnostavaksi ja kapinallisuudestaan huolimatta erittäin hyvällä suomen kielellä kirjoitetuksi. Sitä mieltä minäkin olen: tittelit pois mutta kirjakielestä possessiivisuffiksit, ei koskaan.

Meidänkin perheessämme monet nykyajan lapsipuheelle ominaiset piirteet ovat tuttuja. Kuten Laajarinne kirjassaan toteaa, esimerkiksi itsearvioinneissa lapsi opetetaan arvioimaan itseään oppijana nimenomaan keskittymisen ja paikallaan olemisen näkökulmista. Kyse on järjestelmän näkökulmasta ja siitä, miten paljon haittaa lapsesta on muille oppilaille. Kuten Laajarinne toteaa, vaikeastikin keskittymishäiriöinen kyllä keskittyy häntä kiinnostaviin asioihin, ja “tarkkaamattomuusoireet” voivat yhtä hyvin kertoa käsitellyn aineksen mielenkiinnottomuudesta.

“Mutta eihän ihminen aina voi opiskella vain kivoja asioita!” Ei voikaan. Sitten kyllä, kun on lusinut peruskoulun, lukion ja korkeakouluopintojen alkuosan, saattaa päästä jyvälle ja jos vielä malttaa vääntää muutaman opinnäytteen, voi päästä paratiisillseen tarkkaavaisuusolotilaan, jossa itsekin tätä kirjoitan. On varmaan muitakin ammatteja, joissa on enimmän aikaa ihan sairaan siistiä, ja toivon lasteni löytävän ne aikanaan. Toistaiseksi yritän kasvatuksessa olla hukkaamatta heidän ainutlaatuisia piirteitään ja samaan aikaan olla ärsyttämättä päivähoitoa ja koululaitosta ihan mahdottomasti, jotta eteneminen kohti normaalia elämää ei vaikeutuisi.

Laajarinne käsittelee teoksessaan myös todellisia ongelmalapsia ja -nuoria, ei vain minulle tutumpia “jospa asiat olisivat hieman toisin”-tapauksia. On jotenkin kuvaavaa, että vaikeudet koulussa voivat johtaa lapsen huostaanottoon – vaikka kotona menisi kaikkien asianosaisten mielestä ihan hyvin. Koulusta ei ketään oteta huostaan tai vaadita koululta parempaa osallistumista lapsen kasvatukseen. Tämä on monen kiukuttelevan vanhemmankin hyvä pitää mielessä ja hyväksyä: lyhyellä tähtäimellä systeemille ei voi paljon mitään, on parempi leikkiä mukana ja yrittää poimia sieltä jotain viisauden kultajyviä. Kyllä noilta ammattilaisilta sellaisiakin tipahtelee, vaikkeivät ne yleistä suuntaa muuttaisikaan.

Laajarinteen yleinen näkökulma on melko laaja ja paneutuu kasvatuskäsitystemme ytimeen. Miten ja millaisia lapsista pitäisi tulla, miltä heitä suojelemme ja mille altistamme? Oma näkökulmani on hieman kapeampi, mutta kenties poliittisempi. Onhan niin, että monet “ongelmat” johtuvat siitä, että lapsia on liikaa ja aikuisia liian vähän; lapsilta edellytetään ennen kaikkea monien lapselle tyypillisten piirteiden tukahduttamista, jotta heistä tulisi mahdollisimman kuuliaisia aikuisia.

“Varhainen puuttuminen” kuulostaa hyvältä, mutta mihin oikein puututaan? Siihenkö, että lapsiryhmät ovat säästösyistä liian suuria niin päivähoidossa kuin koulussakin, vai siihen, että perhe hoitaa hommansa huonosti? Ellei peräti siihen, että lapsessa itsessään on jotain lähtökohtaista vikaa. On vaikea olla vertaamatta tilannetta 30-40 vuoden takaiseen, jolloin lapset olivat melko samanlaisia, mutta herkkyys puuttua “ongelmiin” muuten kuin jättämällä jälki-istuntoon oli pienempi. Nykyajalle tuntuu olevan tyypillistä tietty yliherkkyys erilaisille persoonallisuuksille ja temperamentin piirteille, mikä on ikävä kyllä omiaan kärjistämään tilanteita, ei helpottamaan niitä.

Pahimmillaan varhainen puuttuminen voi olla syrjäyttävä tekijä: “Toi on se joka käy psykolla.” Lapsen minäkuvaan jatkuva ongelmakeskeisyys vaikuttaa takuuvarmasti. Jokaisessa meistä on paljon hyvää ja ihanaa, mutta jos keskitytään niihin asioihin, jotka eivät mene niin briljantisti – kuten siihen paikallaan istumiseen – niin kyllä ne saadaan unohtumaan. Joskus on tietysti iloa siitä, että lapset ovat omia biologisia (mitenkään väittämättä että adoptioperheissä olisi sen enempää ongelmia). Jos koko uusperheen porukka on samaa sarjaa, ei yhteiskunnan instituutioiden kommentointi hetkauta niin paljon kuin jos kyse olisi jostain oudosta ja uudesta. Toki se voi hämmentää, jos samat ominaisuudet, joista repii toimeentulonsa ovatkin nyt ongelma…

Pois se minusta, että vastustaisin asioiden tutkimista saati hoitoa. Jos jotain on, niin pitäähän se selvittää. Mutta asia on niinkin, että monet sellaiset piirteet, joista aikuisena olisi pelkkää hyötyä, kuten itsevarmuus ja omaehtoisuus, pyritään lapsista kuurnimaan pois. “Eihän siitä mitään tule, jos jokainen päättää itse mitä tekee.” No, ei Nokiassakaan tullut… Pakollinen talouskommentti vielä täältä tähän.

Advertisements
This entry was posted in koulu, lapset, perhe, työelämä, Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s