Rupsahtaminen ja elinajanodote

Naisen ruumis, sen ulkonäkö ja varsinkin, ketä alkaa oikein etoa sitä katsoessa ovat kestoaiheita niin mediassa kuin kasvokkaisissakin keskusteluissa. Haluaisin tuoda tähän klassikkoaiheeseen hieman harvemmin käytetyn, joskin kuolemantutkijalle ominaisen näkökulman.

Asiahan on sillä tavalla (kuten 88-vuotiaana kuollut, useamman sydänkohtauksen veteraanimummoni isän puolelta tapasi aina sanoa), että olen sangen pitkäikäistä sukua. Isomummoni äidin puolelta kuoli 96-vuotiaana ja hyvin porskuttaa hänen tyttärensäkin kohti yhdeksääkymppiä. Oma terveyteni on tällä hetkellä kuulemma ällistyttävä, varsinkin siihen nähden, miten viitsin sitä hoitaa eli en paljon mitenkään. Nukun kyllä riittävästi ja vältän stressiä, mutta ei tässä mitään rasvattomia himoliikkujia olla. Geenit, ne geenit.

Elinajanodotteen jatkuvan kohoamisen vuoksi on odotettavissa, että keikun täällä kiusananne vielä satavuotiaanakin, ellei nyt jotain aivan yllättävää tapahdu. Dementia ja vastaavat eivät nekään ole tapana meillä päin, eli pystyn kyllä korjaamaan, jos yritätte kirjoittaa muistelmiinne mitä sattuu. Vakavasti puhuen, ja varsinaiseen aiheeseen mennen, edessäni on noin 60 vuotta aikaa, jolloin en ole erityisen nuori enkä nätti. Kuvitelmakin bikinikunnosta katoaa jossain vaiheessa. Miksi riehua mokoman takia?

Jossain vaiheessa sinnikkäinkin itsensä voitelija (joihin kyllä kuulun) ja kroppansa treenaaja, samoin kuin kiristäjä ja täytteiden ottaja (joihin en kuulu) joutuvat luovuttamaan. Vanhenemiselle ei vain voi mitään, ja sitä on mummu (tahi pappa), vanha ihminen, jonka ikää ei juuri arvuutella. Tai ehkä iäkkäämmillä on omat “et näytä päivääkään yli kahdeksankymppiseltä”-kuvionsa, mistä minä tiedän.

Sen kisan häviää. Jo minun iässäni, 41-vuotiaana, sen on aina hävinnyt sikäli, että nuori on aina nuori ja nuorekas on vain yritys samaan suuntaan. Jos siis on tärkeää olla nuoren näköinen, tai nuori on kauniin synonyymi. Joillekin näin on. Joka tapauksessa, kun jokainen meistä joutuu lopulta opettelemaan sen, että miehet eivät enää katso ja vaatteiden kannattaisi ennemmin peittää kuin paljastaa, niin mikä kauhea häly niistä ensimmäisistä rypyistä onkaan. Aivan kuin niitä ei tulisi pian lisää.

Ainahan toisten ulkonäöstä kovin kiihkoissaan olevat ihmiset kertovat kiihkonsa avulla enemmän itsestään kuin mistään muusta. Kun olen vanha, en kiinnosta näitä ihmisiä edes sen vertaa kuin pullukkana keski-ikäisenä. Eihän vanhoja edes viitsitä inhota. Omaa elämää joutuu silloin miettimään muuten kuin vatsamakkaroidensa kautta. Pitkäikäinenkään ihminen ei yleensä mene krempoitta hautaan, joten oma ruumis alkaa tuntua muultakin kuin estetiikan kokoelmalta viimeistään pysyvän lääkityksen tullessa.

Ehkä se muistuttaa hieman raskaana oloa? Kun ruumis on käyttö-, ei näyttöesine. Kun tärkeintä on päästä kunnialla maaliin, ei kytätä jokaista neliösenttiä ulkoa päin. Kun olo vaihtelee päivän mukaan, eikä syömisiään ja muita tekemisiään voi mitata vain ulkoisten tekijöiden mittareilla. Kun on oikeastaan ruumiinsa armoilla ja toisaalta sen käyttäjä.

Hämmästyttävien geenieni kokoelmaan toki kuuluu, ettei minulle juuri tule raskausarpia. Mutta mitä väliä sillä olisikin, jos tulisi? Kolmenkymmenen vuoden päästä uimahallissa lienevät hieman eri asiat mielessä muutenkin.

Ruumiista ei toki voi sanoa, kuten muista maallisista asioista, että sitä ei saa mukaansa hautaan. Kyllä vain saa. Mutta siellä on sellaista seuraa, että ruppasempikin kelpaa, olkaamme huoleti…

Advertisements
This entry was posted in kuolema, lapset, naiseus. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s