Koulukiusaamisen näkökulmavirhe

Miksi koulukiusaamisesta puhutaan aina vain uhrin näkökulmasta? Tai uhrin vanhempien. Ihmetellään, kuinka mikään hieno uusi projekti ei tuo asiaan muutosta, vaikka suunnitelmat ovat erinomaiset ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista.
Mahtaisiko syy olla siinä, että uhriin puuttumalla ei kiusaamista saada loppumaan, kuten ei muutakaan väärää toimintaa. Klassinen ”älä pidä minihametta”-ohje naisille tulee etsimättä mieleen. Vaikka kuinka ollaan puuttuvinaan kiusaamiseen, lopulta kuitenkin päädytään siirtämään uhri toiseen kouluun, jos muu ei auta.

Eihän se uhri siitä miksikään muutu – laihdu, parane kehitysvammastaan, lakkaa olemasta nörtti ja rillipää tai mitä tahansa, mikä kiinnittää huomion. Syyhän voi olla aivan mikä hyvänsä, kun joku oikein haluaa kiusata.

Lapset eivät ole sillä tavalla viattomia, etteivät he purkaisi omaa pahaa oloaan toisiin. Usein kiusaajien oletetaan olevan ns. ongelmaperheiden lapsia, joiden omat vaikeudet vain tulevat näkyviin kiusaamisena. Kiusaaminen olisi siis vain yksi osa lapsen elämän kokonaisuutta, eikä siihen puuttuminen ratkaisisi mitään.

Kiusaaja voi kuitenkin olla myös aivan tavallisen perheen lapsi, jos nyt sellainen perhe jossain on. Ei kiusaajalta välttämättä puutu aineellisesti mitään, ja henkisestikin perheessä ollaan läsnä. Ehkä ei riittävästi opeteta empatiaa ja toisten huomioon ottamista, tai ainakaan kaikkien yhtäläistä oikeutta olla olemassa, mutta ei lasta voi pitää heitteille jätettynä missään mielessä.

Huomion tarve on myös lapsilla erilainen. Hyvin huomiohakuisen lapsen vanhempana voin vakuuttaa, ettei se huomion puutteesta johdu, jos lapsi aina haluaa esiintyä ja olla kaiken keskipiste. Miten välttää se, ettei tällainen lapsi ala hakea huomiota kiusaamalla muita, riippuu ympäristöstä; ei vain kodista, vaan myös siitä, mikä päiväkodissa ja myöhemmin koulussa tuntuu menevän läpi. Jos jotain olen oppinut kasvatuksesta niin sen, että pienetkin lapset kykenevät hahmottamaan piiloviestejä – mitä sanotaan ja mikä on silleen oikeesti.

On tässä elämän varrella tullut mieleen sellainenkin asia, että joillakin ihmisillä on luontainen pyrkimys toisten hyväksikäyttämiseen ja mahdollisuuksien mukaan itsensä nostamiseen polkemalla toisia. Ei näitä synnynnäisiä törkimyksiä välttämättä paljon ole, mutta täytyy voida ottaa huomioon sekin, että joku aivan tahallaan haluaa toiselle pahaa, jopa huvikseen. Mitä tällaisen lapsen tai aikuisen kanssa voi tehdä, no ainakin yrittää saada kohtuullinen käytös palkitsevammaksi ja hyödyllisemmäksi kuin väärä.

Miltä vanhemmasta tuntuu, mihin toimiin vanhempi ryhtyy saatuaan viestin siitä, että lapsi on kiusannut toisia? Onko ensireaktio puolustus: ei meidän lapsi kyllä vaan? Vai avuttomuus: no sellainenhan se on? Vai voisiko se olla: nyt saa riittää, eihän siitä ihmistä tule jos se noin toimii.

Lasta pitäisi auttaa löytämään oma potentiaalinsa ja mitä näitä tavoitteita nyt on. Kiusaamisen salliminen ei kuitenkaan auta kiusaajaa tässä, ja kiusatun potentiaalin se tuhoaa usein pitkäksi, aikaa ellei koko elämän ajaksi. Nykyisissä aikuisia koskevissa keskusteluissa pelataan usein koulukiusaamiskortti, mutta kritiikkiä pitää voida ottaa vastaan ulisematta heti, että se on kiusaamista. Kiusaajankin pitää kyetä ottamaan vastaan kritiikkiä: teet väärin, etkä saa tehdä niin. Mutta kritiikin pitää perustua todellisuuteen eikä unelmiin. Opettajankin pitää oikeasti olla sitä mieltä, että läskiä, ärsyttävää nörttiä ei saa kiusata. Sillä lapset kyllä lukevat ne piiloviestit ja tietävät miten toimia.

Advertisements
This entry was posted in käytöstavat, koulu, politiikka, yhteisö. Bookmark the permalink.

One Response to Koulukiusaamisen näkökulmavirhe

  1. Tiina-Maaria says:

    Piiloviesteistä ja niiden tulkitsemisesta tuli mieleen ainakin yksi juttu, mihin törmäsin äskettäin kahlatessani läpi artikkeleita kielellisestä sosialisaatiosta… Nimittäin ilmeisesti ranskalaiset lapset tunnistavat sarkasmin huomattavasti nuorempina kuin verratut jenkkiläiset, koska ilmeisesti jenkkilässä ei ole soveliasta olla sarkastinen lapselle ja Ranskassa se on taas ihan normaalia (kaikille). 😀 Mitä tästä opimme, kyllä sillä kasvattajien esimerkillä jotain vaikutusta varmaankin on.

    Itse olen sitä mieltä, että kiusaavan lapsen kasvattaminen vaatii sen verran kovaa itsen analyysin tasoa, että loppujen lopuksi harva kasvattaja (vanhempi tai opettaja tmv.) on siihen ihan oikeasti valmis. Peilistä kun harvoin näkyy vaan ne hyvät puolet, kyllä lapset sisäistää ne vähän huonommatkin.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s