Mitä tekisit jos kuulisit että sinulla on elinaikaa… ja niin edelleen

Viime viikonlopun Helsingin Sanomissa julkaistiin pitkä juttu Mikael Jungnerista, hänen syöpään sairastumisestaan ja mitä hänelle sitten kävi. Tai Jungnerin kaltaisille ihmisillehän ei “käy” mitenkään, he tekevät ja ottavat haltuun. Minna Lindgren kommentoi juttua kolumnissaan – “on helpotus tietää kuolevansa”.

Minulta on tietenkin kysytty, olenko lukenut näitä juttuja, ja kyllä olen. Viime viikolla luin myös Laura Saven romaanin Paljain jaloin, jossa päähenkilö ei “pelastu varmalta kuolemalta” vaan kuolee. Kirjan kirjoittaja ei kuulemma koskaan ehtinyt tietää, että hänen kirjansa julkaistaisiin.

Saven teos teki minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikka teos onkin keskeneräisen oloinen – ja miksi ei olisi, kuolihan kirjoittajakin alle kolmekymppisenä. Kiinnostavaa on, miten päähenkilö on ensimmäisen sytostaattihoitojen aikaan aivan lamassa ja toisella kertaa tekee sitkeästi lääketieteen opintojaan, kunnes ei enää jaksa. Kaikkeen ilmeisesti tottuu, sairauteenkin. Usein tapaamme ihmetellä, miten esimerkiksi vaikeasti vammautuneeet jaksavat opiskella ja tehdä töitä, “en mä jaksais”. Ihminen kaiketi määrittelee kykynsä lopulta uudelleen.

Mikael Jungnerin reaktio sairastumiseensa on ilmeisesti ollut huoli omasta kuolemattomuudesta. Eri aikoina eri ihmiset ovat toimineeet vaihtelevasti kuolevaisuutensa edessä. Joillekin ei ole ollut tuskallinen ajatus, että heitä ei enää muisteta kuolemansa jälkeen. Toisille meistä on tärkeää, että meistä jää jotain jälkeen.

Jungneria koskeva juttu on valitettavasti meillä jo arkistoitu, mutta en muista nähneeni siinä mainintoja perheestä. Nykyajan suuri moraliteetti kuitenkin on, että perhe on tärkein. Perhe on voimavara ja menee kaiken edelle – vaikkei oikeasti menisikään. Sikäli juttu oli virkistävä keskittyessään keski-ikäisen miehen minäangstiin ja sen ratkaisuihin.

Kuitenkin läheiset ihmiset muistavat meidät todennäköisesti parhaiten, ja lastemme elämään meillä on suurin vaikutus. Yhteiskunnan muuttuessa yhä monimutkaisemmaksi on luontevaa, että perheestä on tullut kuolemattomuutemme alttari. Laura Saven romaanin päähenkilön tapauksessa vaikutus hänen poikansa elämään jäi valitettavan lyhyeksi, ja huoli siitä, miten poika muistaa maminsa on suuri. Puolison mahdollinen uusi kumppani ja perhe käyvät mielessä. (Ja ei, en leiki nyt tyhmää ja tiedän että Save kirjoitti omasta sairaudestaan ja itsestään. Minusta vain on reilua kohdella romaanihenkilöitä romaanihenkilöinä eikä kuvitella, että kaikki on yksi yhteen todellisuuden kanssa.)

Ja mitä minä sitten tekisin, jos saisin elinaikaa enää puoli vuotta, noin esimerkiksi? Varmaan viimeistelisin pari tekeillä olevaa tekstiä, mutta lopun aikaa hengaisin lasteni kanssa. En siksi, että se on jonkin äitimyytin mukaista, vaan koska se on niin kivaa. Ja toki haluaisin varmistaa kuolemattomuuteni kertomalla mitä mistäkin asiasta tiedän, lasten ikään ja kehitykseen sopivasti tietenkin. (Olen pitänyt luentoja zombeista ja hautausmaista…) Jos kunto antaisi myöten, käytäisiin ehkä Legolandissa. Lontooseen haluaisin heidät viedä. Mutta eihän sitä tiedä, mitä kuolemansairas oikeasti jaksaa.

Havaitsin kyllä kuolemattomuuteni jo viime jouluna. Pojat hyökkäsivät joulukuusen kimppuun innolla, joka viimeistään todistaa heidän olevan kohtuni hedelmiä. Koristelivat niin hyvin, ettei tarvinnut kuin kerran pari kysyä, kannattaako kaikki samanlaiset pallot laittaa vierekkäin (“joo, se näyttää hyvältä”).

Rutiinit, rituaalit, tavat ovat niitä asioita, jotka meistä jäävät jälkeen vielä silloinkin, kun kukaan ei oikeasti meitä enää edes muista. Ja rakkaus, uskon niin. Nuorempi poikani oli pitkään huolissaan kuolemasta, kunnes kerroin hänelle rakastavani häntä vielä kuoltuanikin. Se kelpasi, eikä aiheeseen ole juuri palattu.

Näissä hommissa kuolemaa tulee ajateltua päivittäin, mutta ei siihen koskaan totu. Lähipiirissäni on vakavasti sairaita ihmisiä; joillain homma hoituu lääkityksellä ja toisilla on edessä vielä rankkoja aikoja. Nimenomaan minun ei nyt pitäisi kuolla mihinkään. Viime syksyn työhöntuloterveystarkastuksessa näytti siltä, etten kuolekaan vähässä kummassa. Mutta “annettuja päiviähän täällä eletään”, kuten sydänpotilasmummoni tapasi aina sanoa.

Kyllä minä jossain määrin silti symppaan Jungneria. Meillä on sama lempielokuva, vaikka varmaan tulkitsemme sitä hieman eri tavoin. Enkä osaisi olla kovin helpottunut siitä, että kuolen. Kyllä se ottaisi päähän (äiti-ihmisenä en voi käyttää ensiksi mieleen tulevaa ilmaisua). Pitkään sairastaneen tilanne on usein erilainen. Mutta varmalta kuolemalta meistä ei pelastu kukaan, sen tiedämme kaikki.

Advertisements
This entry was posted in kuolema, kuoleminen, media, perhe, tunteet, yhteisö. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s