Suomalaisia hautausmaita ja muitakin

Hautausmailla käyminen on erinomainen tapa tutustua paikkakuntaan, seutuun ja maahan. Käsitys suomalaisesta sukunimistöstä laajenee; ulkomailla huomaa, miten käsitykset normaalista ja tavanomaisesta hautausmaasta voivat vaihdella huomattavasti jo länsieurooppalaisen kulttuuripiirin sisällä.

Alla oleva kuva on Alankomaista, Nijmegenin kaupungissa sijaitsevalta hautausmaalta.

Image

Hauta ei ehkä kaikissa herätä suurta ihmetystä, mutta suomalaisella hautausmaalla tällainen vapaamuotoinen patsas ja kukkien suunnittelemattomalta vaikuttava runsaus eivät yleensä tulisi kyseeseen. Nuoren, hiljattain kuolleen ihmisen haudalla käydään aina paljon; varsinkin lasten haudat ovat usein edelläkävijöitä uuden hautausmaakulttuurin luomisessa.

Suomalaista hautausmaakulttuuria on takavuosina moituttu persoonattomaksi, erityisesti niin sanottujen matkalaukkuhautakivien aikana. Tiedättehän nuo samankokoiset, suorakaiteen muotoiset graniittimöhkäleet, joihin kaiverrettiin häveliäästi yleensä vain nimi ja päivämäärät sekä tarpeen tullen risti. Se oli tyylikästä, hautausmaiden sääntöjen mukaista ja takuuvarman monotonista.

Sittemmin hautausmaat ovat alkaneet täyttyä, varsinkin asutuskeskuksissa. Tästä syystä evankelisluterilainen kirkkokin lienee päätynyt suopeammaksi tuhkahautaukselle, koska uurnia mahtuu yhteen hautaan enemmän ja erityisellä uurnahautausmaalla hautapaikat ovat pienempiä. Meillä ei ole ruvettu hautaamaan vainajia jopa pystysuunnassa kuten krematorioita edelleen ärhäkästi vastustavassa Romaniassa. Ei niin etteikö Suomessakin ole menneinä aikoina ajettu vain lisää hiekkaa entisten hautojen päälle, koska kaupungin hautausmaata ei ole voitu laajentaakaan. Lisämaan saaminen hautausmaalle on ollut vuosisatainen riesa: kukapa hyvää tonttimaata haluaisi luovuttaa moiseen käyttöön.

1900-luvulla kehitetyt tiukahkot hautausmaanormit ovat tehneet hautausmaistamme melko tylsiä. Joku voi tietysti pitää samankokoisia, turhia koristeita välttäviä hautakiviä rauhoittavina ja “Jumalan puisto”-ideologian mukaisina. Kenties kuolemantutkijan toiveet ja kaipuut eivät ole ainoat tässä maailmassa. Haluaahan moni, että hänen tuhkansa sirotellaan muistolehtoon: oma hauta ei olekaan keskeinen haave, vaikka se oli vuosisatoja ihmisen arvon mitta ja aseman osoitus. Miksi turhaan luopua maallisista hierarkioista kuolemassakaan.

Uskonpuhdistus – tai kuten teologit mieluummin sanovat, reformaatio – yritti aikanaan muutosta katolisiin hautaustapoihin. Olavi Rimpiläisen teos Läntinen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa kuvaa, miten hidasta ja vähittäistä muutos oli. Kuolemalla ei leikitä ja vainajat ovat vaarallisia; reformaattorien vakuutukset siitä, mitä Raamattu asiasta oikeastaan sanoo eivät riittäneet ihmisille. Esimerkiksi hautausmaiden siunaamisesta ei luovuttu, vaikkei se Lutherin mukaan tarpeen ollutkaan.

Kannattaa käydä hautausmailla, niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, ettei tule kirjoitettua tällaisia tekstejä. Sinänsä reformaatiolla on mukava lyödä ihmisiä päähän, mutta ei se sen paremmin ole muuallakaan toteutunut. Uskonto on muutakin kuin uskoa ja kuolema on asia, joka kaipaa välillä vähän koristeluakin. Tuskin Jumala suuttuu, vaikka haudalle veisi kukkasen tai kynttilän.

Advertisements
This entry was posted in Alankomaat, hautausmaa, historia, kuolema, reformaatio, Romania, uskonto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s