Kuoleman historian kansallisista kysymyksistä

Brittiläinen kuolemantutkimus on tunnetusti laajaa, monialaista ja jos ei nyt maailman johtavaa niin ainakin minun tietoisuudessani se on aika dominoivaa. (Yritän parantaa tapani heti kun ehdin.) Viimeksi olen tutustunut Julie Ruggin teokseen Churchyard and Cemetery. Tradition and Modernity in Rural North Yorkshire (Manchester University Press 2013). Aiemmin olen lukenut Ruggilta lähinnä artikkeleita, mutta hautausmaiden ystävälle on onni perehtyä aiheeseen tarkemmin.

Kerron Ruggin omasta tutkimuksesta enemmän myöhemmin jos ns. kehtaan, mutta esipuhe on jo antanut ajattelemisen aihetta. Nimittäin. Ruggin mukaan brittiläistä hautausmaiden historian tulkintaa on hallinnut liian voimakas jako perinteiseen kirkkomaahan ja moderniin hautausmaahan. Iso-Britanniassahan hautausmaat eivät lähtökohtaisesti ole kirkon omistuksessa kuten Suomessa, vaan ne ovat pääosin yksityisiä.

Rugg haluaa teoksellaan osoittaa, yhtä aluetta läheltä tarkastellen, että kehitys ei ole ollut niin suoraviivaista eivätkä muutokset radikaaleja kuin aiempi tutkimus on pyrkinyt osoittamaan. Vuotta 1850 ei hänen mukaansa voi pitää oleellisena vedenjakajana, jonka jälkeen perustetuista uusista hautausmaista olisi tullut yhteiskunnallisen aseman osoittamisen paikkoja, joilla olisi ollut kaupalliset tarkoitusperät ja jolloin yhteys perinteisiin ja uskontoon olisi katkennut.

Nähdäkseni Rugg pitää virheellisten tulkintojen syynä ensiksi sitä, että on tarkasteltu asiaa liian ylhäältä, sivuutettu hautausmaita koskevan lainsäädännön moninaisuus ja keskitytty pahimmillaan muutamiin keskeisiin, usein Lontoossa sijaitseviin hautausmaihin. Lisäksi on esim. ranskalaisiin, hyvin erilaisiin historiallisiin kehityskulkuihin perustuviin tuloksiin nojaten haluttu osoittaa, että oman maan kehitys on ollut samankaltainen.

Oman mausteensa tulosten vinoutumiseen on Ruggin mukaan tuonut pyrkimys soveltaa sosiologisia teorioita historiallisiin aineistoihin. Tämä liittyy tietysti, itsekin asian parissa kokeilleena, siihen että katsotaan asioita liian ylhäältä tai keskitytään ns. repäiseviin vauhtijaksoihin, historiallisen moninaisuuden sivuuttaen. Tunnen myös omatuntoni kolkuttavan: voisihan niitä paikallisia keissejä kaivella vielä enemmänkin eikä aina naittaa ajatteluaan metodologiseen nationalismiin eli siihen, mitä ”Suomi” on kulloinkin ollut. Se kun ei vie asioissa kovin syvälle ja antaa joskus hassuja tuloksia.

Suomalaista hautausmaiden historiaa koskevaa tutkimusta ei toki voi syyttää siitä, että se olisi ottanut liikaa vaikutteita ulkomailta tai flirttaillut kohtuuttomasti yhteiskuntatieteiden kanssa. Oli sitten kyseessä Wirkkalan Suomen hautausmaiden historia (1945)  tai Gardbergin Maan poveen (2003), tutkimus on ollut vankan kansallista ja sellaisenaan käsittääkseni ihan laadukasta. Paljon on julkaistu myös paikallisia hautausmaahistorioita, joissa on erilaisia teoreettisia pyrkimyksiä mutta ei nähdäkseni kovin rajua modernisaation aiheuttaman muutoksen analyysia.

Ylipäänsä hätkähdän aina, kun saan muistutuksen siitä, että jossain on tutkittu, vaikka sitten Ruggin kritisoimalla tavalla, hautausmaita ja niiden suhdetta yhteiskunnalliseen muutokseen jo 1970-luvulla. Kun tuntuu, että se on Suomessa vieläkin vähän tuloillaan, ajatuksena outo. Kuolemantutkijana pääsee helpolla, koska esikuvia on edelleen melko vähän eikä kritiikkiä kuulu, koska saman alan ihmiset ovat harvemmin edes puoliksi yhtä perehtyneitä aiheisiin.

Eihän tässä auta kuin tehdä paremmin ja altistaa työnsä kansainväliselle tutkijayhteisölle. Sille ei mene läpi kansallinen katse, eihän se sitä edes kiinnosta. ”Me suomalaiset” emme ole mikään analyysiyksikkö, vaan porukka muiden joukossa ja meistä täytyy kertoa jotain kunnolla tutkittua ja oleellista, jotta tutkimuksella olisi merkitystä.

Mainokset
Kategoria(t): hautausmaa, historia, kuolema, nationalismi, teoria, tutkijanura | Kommentoi

Yliopisto työpaikkana

Tampereen yliopistossa kuohuu. Kolmen korkeakoulun yhdistämistä hoidetaan kuten valtakunnan tasolla hallituspolitiikkaa: vastoin perustuslakia, kuuntelematta asianosaisia tai asiantuntijoita. En puutu aiheeseen sen kummemmin, en ole ollut Tampereella töissä paria luentokeikkaa enempää. Toivotan onnea yliopistodemokratialle, sitä se tarvitsee.

Kahdessa muussa yliopistossa olen työskennellyt, enkä ota niidenkään toimintaan kantaa. Menneet on menneitä. Yliopistolaisista työntekijöinä ja yliopiston merkityksestä työpaikkana sen sijaan on sanottava pari sanaa.

Kun ihminen tulee (pääsee joskus pitkäänkin yritettyään) opiskelemaan yliopistoon, se merkitsee monia erilaisia asioita. Joillakin on urasuunnitelma selvillä, ja yliopistosta haetaan vain koulutusta ja tutkinto, jolla pääsee eteenpäin. Joillakin ei ole yhtään mikään selvillä, ja mielikuva valitusta koulutusalastakin voi olla aivan väärä. Tai oikea, mutta mielikuva omista kyvyistä ja haluista ei ole. Siinä sitten sompaillaan, jätetään opinnot kesken tai vaihdetaan alaa. Tässä ei muuten ole mitään vikaa, keskimäärin ihmiset opiskelevat 20-25-vuotiaina ja jos siinä iässä ei saa muuttaa mieltään niin milloin sitten.

Ja sitten olemme me, joille yliopisto on ensimmäistä kertaa elämässä paikka, jossa saa tehdä asioita sillä omalla mukavuusalueella, lukea jotain todella kiinnostavaa ja tavata ihmisiä, joille ei tarvitse koko ajan selittää että ”ootsä muka oikeesti kiinnostunu tollasesta”. Olen! Olen, olen, olen, 27 vuotta myöhemminkin olen. Minä rakastan työtäni. Martti Luther rakasti Paavalin kirjeitä yhtä paljon kuin Katharina von Boraa, ja hieman samantapaisin tuntein minäkin työpöytäni ääreen käyn aina vain.

Yliopistoväki on kuulemma vaikeasti johdettavaa. Mistäköhän mahtaisi johtua (jätän kirjoittamatta mieleeni tulevat voimasanat). Sillä yliopistoon jäävät töihin, erityisesti tutkijoiksi, useimmiten juuri ne, joille yliopisto on elämän merkittävin yhteisö yksityiselämän ulkopuolella. Jotka eivät vuosien jälkeen ehkä toden totta pärjäisikään ”oikeissa töissä” – tätä ilmaisua olen kuullut käytettävän mm. kahden erittäin ansioituneen dosentin toimesta, muistelivat koska olivat viimeksi olleet oikeissa töissä ja jotain kattohommia se oli 1990-luvun alussa. Mitään vikaahan siinä ei ole, että osaa ensisijaisesti oman ammattinsa.

Se, että vaikkapa englantilaisen filologian tuntija joutuu vääntämään koko päivän matkalaskua, jonka tradenomi tekisi viidessä minuutissa, on nykyaikaa joka paikassa. Samoin se, että liike-elämästä ajatellaan saatavan voittamatonta asiantuntemusta joka (anteeksi, taas voimasana) tilanteeseen. Yliopistoissa nämä hänttärät ovat kuitenkin harvinaisen väärässä paikassa.

Yliopistoilla on nykyisen määritelmän mukaan kolme tehtävää. Tieteellinen tutkimus, tutkimukseen perustuva opetuksen antaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Liike-elämän pimpparaudat eivät tiedä näistä keskimäärin yhtään mitään, eikä heitä pidä päästää yliopistoihin hääräämään. Olen tietenkin mielipiteeni kanssa jälkijunassa, näin on jo tapahtunut. Olenpahan kuitenkin sitä mieltä, liikemiehen tyttärenä. Ne ajattelevat eri tavalla.

Yliopistolaisten keskimääräinen intohimoisuus työnsä suhteen, sitoutuneisuus työhönsä ja työyhteisöjen ja niiden sosiaalisten suhteiden moninaisuus tekevät yliopistolaisista ehkä keskiportaalle vaikeita johdettavia, mutta suurten linjojen vetäjille helposti paimennettavaa karjaa. Pienistä rutkutetaan, mutta eihän kukaan tietoa ja tiedettä rakastava voi uskoa, että asioista päättävät eivät piittaa niistä paskaakaan (tätä sanaa ei voinut enää sensuroida). Näin kuitenkin on. Hallintorakenteet, hienolta kuulostavat strategiat ja yhä uusien johtajien nimittäminen hallinnoimaan yhä huonommin voivaa henkilökuntaa ovat tärkeämpiä kuin se, mitä yliopistoissa oikeasti tehdään.

Hyvä puoli tässä on se, että varsinaisiin opetuksen ja tutkimuksen sisältöihin puututaan ani harvoin jos koskaan. Siis ylemmältä taholta, saattaa vierailuluennolla olla joku tsekkaamassa ihan kurssin kokonaisuuden vuoksi ja hyvä niin. Vikana tässä on tietysti se, että kun saman alan eri yliopistoissa sijaitsevia yksiköitä on lopetettu, ei ole paljon katsottu mitä tarkkaan ottaen lopetetaan. Mutta tutkimuksen linjauksista päättävät pääosin tutkimuksen rahoittajatahot, joita on maassamme monia ja kansainvälisiäkin tahoja.

Se yliopistolaisia myös hämmentää, että ollaan oikeastaan yrittäjäriskillä hommissa: haetaan oma rahoitus, johdetaan oma projekti. Samoin koko yliopisto voi olla yksittäiselle tutkijalle vain pöytäpaikka tai ei sitäkään, projektin ja merkittävien yhteistyötahojen sijaitessa eri puolilla maata, eri maissakin. Missä ihminen on oikeasti töissä, mikä on se työyhteisö? Tutkijoiden yhteisö ylittää yhä useammin eri yliopistojen rajat, ja tähän jopa kannustetaan. Motivaatio jurnuttaa yhden yliopiston kuvioita voi olla aika alhaalla, jos on todella alkanut harjoittaa sitä liikkuvuutta.

Ei siis ihme, että hallintohenkilö hallintotuolissaan on vaikeuksissa. Yliopistolainen ei ole kuka tahansa kirjatoukka, vaan nykymaailmassa monitaitoinen ja kansainvälinen, itsenäinen toimija. Hän uskoo kyllä useimmiten itseensä, vaikka yliopiston hallitus ei välttämättä edes uskoisi hänen olemassaoloonsa. Mitä lie maahisia niitä julkaisuja on tuottamassa.

Jotkut kestävät tämän kaiken kyynistymättä, jotkut kyynistyneinä. Suosittelen kuitenkin myös tutkijanuran eri vaiheissa miettimään, kannattaisiko suhtautua yliopistoon kuten jotkut jo perustutkintovaiheessa: hakea sieltä sen mitä tarvitsee ja jättää loput muiden murheeksi. Ajatuksella pelasta edes itsesi. Keskimääräinen yliopistolainen on istunut liian monessa turhassa ja päätösvallattomassa kokouksessa, kuunnellut hallinnollisia ilosanomia tai kurinpitopuhutteluja ja mennyt sen jälkeen tekemään omaa työtään, jolla ei ole (sensuroitu) tekemistä näiden kokousten ja puheiden kanssa.

Rakkaus ja intohimo ovat ihmisen parhaita ominaisuuksia. Jos tuntee niitä työtään kohtaan, ei voi olla aivan väärässä. Jos haluaa tehdä työnsä rauhassa ja parhaaksi katsomallaan tavalla, ei myöskään ole väärässä, sanoivat hallintohimmelin näprääjät mitä hyvänsä.

Että onnea vain. Sitä yliopistoväki tarvitsee.

Musiikki:

Kategoria(t): luterilaisuus, Tampereen yliopisto, tutkijanura, tutkimusrahoitus, yliopisto | Kommentoi

Musiikki muistoissamme

Mielen syvemmistä kerrostumista puhuttaessa otetaan usein esiin hajut: kuinka ne voivat tuoda voimakkaan muistikuvan jos unohtuneista asioista. Musiikki on toinen voimakkaasti eletty ja muistettu asia. Sellainenkin musiikki, jota ihminen ei ole itse valinnut, tai ehkä nimenomaan se, liittyy aikoihin ja asioihin ja herättää menneisyyden eloon.

Olen jo pitempään miettinyt 1970-luvun loppua musiikillisesti. Olin tuolloin juuri kouluni aloittanut pieni pirpana, eikä kotonani juuri kuunneltu musiikkia. Levysoitin oli ja vanhempieni levyjä muutama, klassista ja jotain Frank Sinatraa. Automatkoilla kuunneltiin Katri Helenan ja Tapani Kansan kaltaisia standardeja ja radiota. Veljelläni oli Matchboxinsa ja Crazy Cavaninsa ja aikakauden eläneille ei hänestä tähän hätään tarvitse muuta kertoakaan.

Aikakauden musiikintuntemukseni ei tietenkään rajoittunut tähän. Mitä televisiosta tuli ohjelmaa sen muutaman tunnin iltaisin, se oli auki. Silloin kun mainostelevisio sai lähettää ohjelmaa (pari tuntia illassa), mainoksissa vasta olikin musiikkia ja ne tunnettiin todellakin hyvin. Fazerin Sinisen tunnuslaulun lauloi muuten juuri Katri Helena vuonna 1977. Joku kahjo on halunnut sen häävalssikseenkin. Että tältä pohjalta.

Kimmokkeen pohdinnoilleni antoi edelleen Yle Areenassa nähtävillä oleva uudenvuodenaaton konsertti vuodelta 1978. Se oli nimittäin aika kauhea. Juontajina olivat Esa Pakarinen Junior ja Risto Tuorila Tampereen Työväen Teatterista. Juonnon humoristisena ideana – ja ainoana sellaisena – oli kirjeen kirjoittaminen presidentille, ohjeistaakseensa häntä uudenvuodenpuheen laadinnassa. Joka kappaleen välissä tätä tuhrattiin, monesti mikrofonin ohi mumisten. Tunnistin kyllä aikakauden sanamuotoja ja ajatuksia, mutta mahtavimman hauska vitsi oli ilmeisesti se, että näyttelijänplantut neuvoisivat oikein Kekkosta itseään. Muistamme tietenkin kaikki, että kuluneena vuonna oli käyty presidentinvaalit, jotka muistuttivat aika paljon eilisiä vaaleja, joskin Niinistö on hieman nuorempi.

Musiikki oli kuitenkin se varsinaisesti masentava asia. Nappaan esiintyjälistan suoraan Areenan tiedoista niin ymmärrätte. Ehkä. Kappaleet voitte kuunnella tuolta Areenan linkistä. ”Musiikkiesitykset:”Seilaan” (Jamppa Tuominen), ”Tien selvemmin nään” (Taiska), ”Kylä Nukkuu” (Tapani Kansa), ”On siitä aikaa” (Annika), ”Tulkaa tytöt takaisin” (Tapani Kansa), ”Miksi näin” (Taiska), ”Kevään ensi kukkanen” (Jamppa Tuominen), ”Paperitähdet” (Reijo Karvonen & Ikaros), ”Lemmenlaulu”(Reijo Karvonen & Ikaros), ”Trubaduuri” (Reijo Karvonen & Ikaros), ”Jos ystävään luottaa voit”(Jamppa Tuominen ), ”Kiitti mulle riitti” (Annika), ”Veikko Nieminen” (Tapani Kansa), ”Tilituli tili meni” (Esa Pakarinen Jr ja Risto Tuorila), ”Uuden vuoden toivotus” (Reijo Karvonen & Ikaros).

Ranteet auki uuteen vuoteen! Maaseutu on tyhjentynyt ja ken ei ole lähtenyt Ruotsiin, mätänee hiljaa pois kaupungin kivighetossa! Kauheinta on, että yleisössä oli paljon lapsia, joita innostettiin vielä yhteislauluun kappaleessa ”Tili tuli tili meni”.

Tähän nähden Pikku Kakkosesta (alkoi 1977) oppimani kappale ”Isän ja äidin työlaulu” (”Työtä työtä työtä tehdään jotta jotta leipää syödään”) oli kevyttä kamaa, sentään duurissa. Minun isäni oli liikemies ja äitini kotirouva, joten vieraantumisen ainekset olivat olemassa, mutta eivät kenties siinä mielessä kuin tuohon aikaan yleensä teoretisoitiin.

1970- ja 80-luvun vaihteen ”death-iskelmäbuumista” on kirjoittanut blogissaan Niko Peltonen, katsokaa teemasta sieltä. Lisään vain tällä omalla kirjoituksellani, että ei tarvita erikseen Reijo Kalliota tai Ahti Lampea muistuttamaan, että alakouluaikanani ihmiset halusivat kuunnella synkkää musiikkia. Kenties vuoden 1978 päättäneestä konsertista näihin parin seuraavan vuoden hitteihin on sama matka kuin 1970-luvulta 1980-luvulle: yhteisöstä yksilöön. Taiska laulaa vielä siitä, kuinka ”me kaiken menetämme” ja Reijo Kallio, miten ”hautas löysin ja kukkaset nauraneet ei”.

Mutta mutta, hetki hetki. Koko totuus ei koskaan ole se, joka satunnaisia menneisyysfriikkejä kiinnostaa. Toinen näkökulma onpi tässä. Vuoden 1978 Suomen top 20 hitit. Poimittu Listablogin sivulta.

(1) Kontra: Jerry Cotton; (2) Boney M: Rivers Of Babylon; (3) Boney M: Rasputin; (4) John Travolta & Olivia Newton-John: You’re the One That I Want; (5) Bee Gees: How Deep Is Your Love; (6) Abba: Summer Night City; (7) Kate Bush: Wuthering Heights; (8) Marion: Señorita por favor; (9) Bonnie Tyler: It’s a Heartache; (10) Darts: Daddy Cool; (11) Rod Stewart: Sailing; (12) Seitsemän seinähullua veljestä: Banaania poskeen; (13) Santa Esmeralda: Don’t Let Me Be Misunderstood; (14) Baccara: Darling; (15) Bee Gees: Stayin’ Alive; (16) Jamppa Tuominen: Jos ystävään luottaa voit; (17) Mikko Alatalo: Vicky Lee; (18) Danny & Armi: Me vain; (20) Bee Gees: Saturday Night Fever.

Talk about vaihtoehtoinen todellisuus. Ja tämähän se oli se kauhistus, jota vastaan punk ja uusi aalto taistelivat. No, aikalaisille listaykkönen Kontra oli varmaan punkkia vaikka kappale onkin huumoria eikä silleen yhteiskunnallisesti kantaaottava. Mutta kysynpä vain rehellisesti, hyvä lukija, onko punkin ja uuden aallon synkistelyllä yhtään mitään eroa vuoden 1978 uudenvuodenkonserttiin? Maailma oli paha ja ihminen kärsi. Punkit olivat asiasta vihaisia enemmän kuin masentuneita. Kai se oli sitä nuorison uudistavaa voimaa sitten, mutta mitään radikaalia irtiottoa aikakauden teemoista ja tunnelmista ei ollut havaittavissa, paitsi huonommin soittaminen. (Tsekkaa basisti Reijo Kallion Yksinäinen -taltioinnissa. Funky!)

Vuonna 1980 tämä nuorison vallankumous oli sitten tapahtunut, ja kun teemoittain mennään niin eihän se ihme ole. Valtakulttuuri pikemminkin oli punkin avulla saanut synkkyytensä paremmin esille. Jälleen Listablogista.

(1) Barbra Streisand: Woman in Love; (2) Paula Koivuniemi: Tummat silmät, ruskea tukka; (3) Maukka Perusjätkä: Vaatteet; (4) Eppu Normaali: Puhtoinen lähiöni; (5) Abba: The Winner Takes It All; (6) Juhamatti: Volga; (7) Pink Floyd: Another Brick in the Wall; (8) Maukka Perusjätkä: Säpinää; (9) Problems?: Katupoikien laulu; (10) Abba: Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight); (11) Mikko Alatalo: Rikoo on riskillä ruma; (12) Matchbox: Rockabilly Rebel; (13) Blondie: Call Me; (14) Marion: Hyvästi yö; (15) Barry Manilow: Ready to Take a Chance Again; (16) Olivia Newton-John & Electric Light Orchestra: Xanadu; (17) Matchbox: Midnite Dynamos; (18) Pelle Miljoona Oy: Olen kaunis; (19) Reijo Kallio: Viikonloppuisä; (20) Pelle Miljoona & 1980: Tahdon rakastella sinua.

Vielä vaihtoehtoisempi todellisuus on se, jota yllyimme puolisomme kanssa muistelemaan automatkalla – pitäisi ajella enemmän jonnekin yhdessä niin tulisi puhuttua tärkeistä asioista kuten nuoruuden musiikista. Ajauduimme turinoimaan siitä musiikista, jota emme oikeastaan kuunnelleet, mutta jota nyt vain satuimme kuulemaan ja jota mainostettiin televisiossa joka jumalan ilta. Kuten Richard Claydermanista. Tai Francis Goyasta. Tai panhuiluversioista ihan joka ikisestä biisistä. En muistanut tuossa keskustelussa ajan piinallisia diskoversioita klassisesta musiikista, mutta ihan kaikkea löytyi ja marketeista koteihin kannettiin.

Iskelmän yhdeksi tunnuspiirteeksi on määritetty kaukokaipuu, vai mitä sanoo Argentiinan pusta? Vielä kaukaisempaa kaipuuta lienevät edustaneet eksoottiset soittimet ja rytmit, joiden säestyksellä voi unelmoida kenties jo tapahtuneesta ”seiväsmatkasta”, tai tulevasta, jos sellaiseen ylipäänsä oli varaa. Suinkaan kaikilla ei ollut. (Esimerkiksi meidän perheemme ei rantalomilla käynyt, isä piti vuodessa viikon lomaa ja silloin mentiin Suomen luontoon eikä lennelty mihinkään, hän sai tehdä sitä muutenkin tarpeeksi. Tuohon aikaan maksaja päätti eikä siitä keskusteltu.)

Jotkut unelmoivat toisenlaisesta maailmasta, mutta sellaisesta, johon ei ollut pääsyä tai sitä ei ollut koskaan ollutkaan. (Aikakauden romanttinen kirjallisuus on jo oman kirjoituksensa aihe. Äitini muuten luki Jerry Cottoneita.) Jotkut halusivat oikein märehtiä synkkää todellisuutta, oli oma nimenomainen todellisuus mikä kulloinkin oli. Itsemurhatilastoista voidaan todeta, että kuvaamani ajanjakso ei ainakaan helpottanut kenenkään oloa, ja vasta 1990-luvulla tapahtui käänne parempaan. Me, jotka elimme tuon ajan lapsina, saatamme hyvinkin olla lähihistorian vieraantunein sukupolvi (jotain komeaa nyt tähän loppuun hei!). Aikuisten maailma oli outo ja pelottava, ja kun nuoruudeksi tarjottiin kummallisia kampauksia (diinareiden tortut olivat omituisia siinä missä punkkien keesit) ja rumaa musiikkia, ei se houkutellut.

Pelottavuudesta minulla on nimittäin ihan viime aikojen todiste ylisukupolvisesta traumasta. Joitakin vuosia sitten se herkin lapsistani kuuli Jari Sillanpään version Katri Helenan suomeksi tulkitsemasta vuoden 1973 Luxemburgin euroviisuvoittajasta, nimeltään Nuoruus on seikkailu. Lapsi järkyttyi tästä kovin – ”nuoruus on vaikeaa-aaaa” – ja ilmoitti että hän ei koskaan halua olla nuori. En minäkään aikanaan halunnut, mutta vakuutin lapselleni että ei sitä ole pakko tehdä niin kuin muut.

Minä kuuntelin teininä enimmäkseen Princen ja Depeche Moden varhaistuotantoa.

Kategoria(t): historia, lapset, musiikki, Uncategorized | Kommentoi

Ainakin asiallista kohtelua

Sosiaalinen mediani on tänään täyttynyt naureskelusta espoolaisille, joiden elämä länsimetron aiheuttamassa kaaoksessa on herättänyt huvittuneisuutta varsinkin niissä, jotka ovat joskus käyneet ulkomailla tai Kontulassa. Asuin itse Espoossa (noin) elokuusta 1975 helmikuuhun 1990, joten tietoni kaupunkilaisten mentaliteetista ei ole aivan tuoretta, mutta sydänverellä kerättyä se on.

Espoolainenhan ei ole paha ihminen. Hän tietää ettei ole stadilainen, eikä aivan ymmärrä, miksi hänen pitäisikään olla. Oman havainnointikauteni aikuinen espoolainen oli useimmiten maalta muuttanut, nykyään on jo paljon toisen polven espoolaisia. Espoolaisena on enimmäkseen oikein hyvä olla: tarkoittaahan se, että ei ole vantaalainen.

Vain osa espoolaisista asuu lähelläkään merta, saati ”puutarhakaupunki” Tapiolaa. Kävin hiljattain Tapiolassa ja voin vakuuttaa, että puutarha ei tule ensiksi mieleen nykyään. Joka tapauksessa espoolaisuudessa on aina häivähdys uskoa oman elämän laadukkuuteen, valintojen oikeuteen ja siihen, että kyseinen inehmo ansaitsee, jos ei aina aivan parasta, niin ainakin asiallista kohtelua. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää ja näin aikuisiällä suhtaudun siihen suurella sympatialla.

Kun siis länsimetro avautui vasta viivästysten jälkeen, uusien asemien laiturit on rakennettu liian lyhyiksi, uudet liityntälinjat pidentävät työmatka-aikoja ja metrovaunuissa joutuu useinkin jopa seisomaan, espoolaisen ei ole helppo sopeutua tällaiseen. Hänen elämänsä pitäisi tulla uudistuksista paremmaksi eikä huonommaksi. Hän ei todennäköisesti ole metroa halunnut – pitkäähän sitä kitkutettiin – ja vaikka lopulta kaikki kääntyisi hyväksi, hänen on vaikea nähdä tässä espoolaista sankaritarinaa, koska se on väärällä tavalla kollektiivinen kokemus.

Minä ymmärrän espoolaisia. Stand up and fight! No, eivät ne ihan niin tee, kertovat kuitenkin toimittajille kysyttäessä että onhan tämä ikävää. Joka tapauksessa, kun mietin mistä olen saanut tietyn koppavuuden olemukseeni ja kykyni vaatia palvelua silloinkin kun olen itse mokannut koko homman, niin ei perhetaustani selitä sitä läheskään kokonaan. Kyllä se on tämä voittajien kotikaupunki, jota aikanaan inhosin, mutta jotain siellä opinkin.

Sen sijaan en ymmärrä, miksi suurta osaa suomalaisista ajatellaan voitavan kohdella toisin. ”Aktiivimallista” on tätä kirjoitettaessa väännetty jo sen verran, että en usko tästä kyykytysprojektista osaavani sanoa juuri mitään uutta. Jos on mennyt ihan omaa syytään jäämään työttömäksi ja välittömästi muuttunut kansanviholliseksi, sopiikin odottaa työmatkojensa pitenevän, jopa sadoiksi kilometreiksi, ja elämänlaadun heikkenevän. Viis lapsistasi ja heidän varhais- tai muustakaan kasvatuksestaan. Unohda ikääntyvät vanhempasi. Työtön ei ole kenenkään perheenjäsen vaan häiriötekijä muuten kovin viehättävässä yhteiskunnassamme. Kuten Sakari Timonen on usein todennut, työttömät eivät tietenkään oikeasti ole ensimmäinen eikä viimeinen ryhmä, jonka oikeuksia halutaan kaventaa sen varjolla, että niihin ei ole varaa tai että ne ovat meille muille suorastaan haitaksi.

Paitsi että minäkin, koppava kirjoittaja, olen tällä hetkellä työtön. Tosin me fiksut ja koulutetut ihmiset emme oikeastaan ole. Hain hiljattain oman alani töitä, ja haastatteluun pääsin vaikken tullut valituksi. Haastattelu meni mukavasti ja rupattelimme hyvässä hengessä. Haastattelijan tuli tietenkin kysyä minun ”tilanteestani”: ” Sinä olet sitten… kotona?” Vanhempainvapaani ovat päättyneet joitakin vuosia sitten, joten heläytin tietenkin iloisesti että ei, minä olen työtön. Krhm, niin tietenkin.

Onhan se vähän ruma sana sanoa kunnon ihmisten kesken. Meidän tasoisemme henkilöt ovat mieluummin uran suvantovaiheessa, hengähtävät hetken haasteiden keskellä, tai jos siitä työstä nyt on pakko puhua, niin ovat työpaikkojen välissä. Meillä työttömyydessäkin on häivähdys uskoa oman elämän laadukkuuteen, valintojen oikeuteen ja siihen, että kyseinen inehmo ansaitsee, jos ei aina aivan parasta, niin ainakin asiallista kohtelua.

Enkä minä ymmärrä miksi kenenkään pitäisi kokea toisin. Ja tässä tulee se murtumakohta, jonka takia muutin aikanaan mielihyvin ns. hevonvittuun Espoosta enkä ole koskaan edes harkinnut palaavani.

Kategoria(t): asuminen, media, mentaliteetti, myötätunto, työelämä | Kommentoi

Terapiaheikki vai asiantuntija?

Teen taas kirjastohakuja. Luin nopealla vilkaisulla erään kustantamon nimen väärin: Terapia-Heikki. Jos kehittäisimme vanhalle helppoheikin pohjalle uudissanan: ”Se nyt on sellainen terapiaheikki”. Tyyppi, joka vähällä tai olemattomalla kokemuksella ja koulutuksella alkaa kirjoittaa ja luennoida selviytymisestä, masennuksen selättämisestä jumppaamalla ja lopulta kaupata puhdistamatonta vettä lääkkeeksi kaikkiin vaivoihin.

Julkisen kirjoittamisen ja puhumisen moraali on minulle välillä epäselvä. Syntyy vaikutelma, että tietyt kirjoittajat potkaisevat säännöllisin väliajoin esimerkiksi kuolema-aiheiden pajatsoa. Koska ihmisiä kuolee koko ajan, kirjojen jonkinlainen myynti on taattu. Voisin hyvinkin lähteä tähän mukaan ja ”työllistyä omassa työssäni”. Mutta olisiko se oikein, voisinko elää sen kanssa? Kun olen ihan tosissani tutkinut aiheitani, tuntuisi moinen samalta kuin parittaisin omaa lastani. Tekevät ihmiset tietysti sitäkin. Jos jotain saan aikaan tällä suunnalla, alkuun tulee ainakin isolla disclaimer että en ole pappi enkä terapeutti enkä tarkoita lohduttaa ketään. Jos joku lohduttuu niin se on ihan jees.

Tälläkin hetkellä työttömien rankaisutoimenpiteistä keskustellaan, ja ehdotetaan mitä toimimattomimpia aktivoinnin malleja siihen tarkoitukseen. On ihmisiä, jotka eivät suin surminkaan halua ”jättäytyä työttömäksi” ja heillä on tietysti siihen täysi oikeus. Jos ei oikein osaa mitään, mistä työnantajat maksaisivat oikeaa palkkaa, on mahdollista myös ”brändätä itsensä”. Vaikkei sittenkään osaa erityisesti mitään, voi ”kohubloggarin” maineella päästä televisioon opettelemaan ammattia kaiken kansan nähden. (Näin ohimennen erään ihmissuhdebloggarin televisio-ohjelmassa ja perustan väitteeni tähän kauhukokemukseen.)

Myös tietokirjailijan on oltava valmis moneen. Tutkijankin velvollisuuksiin kuuluu olla median käytettävissä, mutta rooli edellyttää harvemmin sitä kuuluisaa vaatekaapin esittelyä. (Se taas olisi monille muiden ammattien edustajille kauhukokemus.) Tutkija on henkilönä usein introvertti ja vielä useammin niin keskittynyt aiheeseensa, ettei osaa puhua kiinnostavasti mistään muusta, jos siitäkään. Nämäkin ovat tietysti opettelun asioita, ja ihmisiä voisi pilkuntarkan seminaariargumentoinnin lisäksi kannustaa myös hieman revittelemään aiheillaan.

Tietokirjallisuuden Finlandiaehdokkaista keskusteltaessa nousi esille se, että toimittajien kirjoittamia tietokirjoja tunnutaan arvostettavan enemmän kuin akateemisten tutkijoiden. Ottaen huomioon, miten varsinkin yliopistoissa työskentelevien julkaisutahti on vedetty tiukoille, eikä heidän suositella, jossain edes sallita kirjoittavan työajalla muita kuin julkaisufoorumiluokituksella varustettuja tekstejä, on ihme että he kirjoittavat yleistajuisia kirjoja lainkaan.

Lisäksi on peloteltu sillä, että työsuhteessa yliopistoon olevien kaikkien tuotosten tekijänoikeudet omistaisi yliopisto. Käsittääkseni tämä ei sentään ole toteutunut. Mutta kun puhutaan siitä, kuka hallitsee julkista keskustelua, akateemiset tutkijat eivät useinkaan ole eturintamassa. Tämä on sikälikin traagista, että monia aikamme keskeisiä kysymyksiä, kuten vaikkapa työelämää tai maahanmuuttoa, tutkitaan koko ajan paljon. Poliitikkoja kiinnostaa kuitenkin enemmän hallitusohjelma kuin tutkittuun tietoon perustuva päätöksenteko. Jos tutkijoiden tekstejä eivät lue suuri yleisö eivätkä päättäjät, alkaa tosiaan olla paikallaan puhua norsunluutornista. Jonne ei kyllä ollut tarkoitus päätyä.

Tietokirjoja on tietenkin monenlaisia. Joskus tunnettu kirjoittaja on hyvä peruste kirjan julkaisemiselle, joskus aiheena on tunnettu henkilö tai henkilöitä. Kirjoittaja voi olla aihetta pitkään harrastanut tavalla tai toisella, tai esimerkiksi kokenut toimittaja, joka osaa lyhyemmälläkin perehtymisellä (tutkijalle kolme vuotta on lyhyt aika) koostaa laadukkaan teoksen. Lukijoitakin on tietysti erilaisia: aihetta pitkään harrastanut ei välttämättä saa paljon irti teoksesta, joka on suunnattu aloittelijoille. Olen vähitellen oppinut olemaan innostumatta joka teoksesta, jossa mainitaan ”historia” tai muu lempilapseni. Joissain kuvituksen rooli on merkittävämpi kuin tekstin, joissain mennään reilusti danbrownia eli viihdyttävyys on tärkeämpää kuin faktat.

Kuvahaun tulos haulle it was the aliens

Kuvalähde: http://knowyourmeme.com/memes/ancient-aliens.

Kun katselen tuota surukirjojen kirjoa, löytyy niin henkilökohtaista kokemusta, eri alojen terapeuttien teoksia, kokemusten laajempia kokoelmia, mietelmiä ja runoja, akateemisia ja varmaan muuten huolellisesti tehtyjä tutkimuksia. En minä sillä että kukaan näitä pahuuttaan kirjoittaisisi tai julkaisisi. Jotenkin silti vieroksun ryhtymistä ”surun ammattilaiseksi”. Siis muutenkin kuin että vastaan toimittajan nimenomaisiin kysymyksiin asiasta. Bluffi menisi läpi, mutta en ole pappi enkä terapeutti enkä nykyajan surun asiantuntija. Jos joskus vielä tutkin muutakin kuin menneisyyttä, ilmoitan kyllä asiasta.

Terapiaheikiksi en silti rupea. Minusta ei ihmisenä ole siihen. Otan asiat ja ihmiset liian vakavasti. Olen kiinnostunut itseni elättämisestä, mutta en hinnalla millä hyvänsä. Katsotaan miten ämmän käy.

Kuvahaun tulos haulle why do you want this job classical art

Kuvalähde: Facebook, Classical Art Memes.

Kategoria(t): historia, introvertit, kirjallisuus, kuolema, media, sureminen, terapia, tutkijanura, yliopisto, yrittäjät | Kommentoi

Suomalaisuus on sairaus

No niin, klikkiotsikkoa vaan kaikille! Seuraavassa pohdiskelen tosin sitä, miksi suomalaisuutta on pidetty joko akuuttina persoonallisuushäiriönä tai suorastaan elimellisenä sairautena, ja mitä se mahdollisesti on tai ei ole ja miksi jos on. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että siinähän tuo menee ja kaikkea maailmaan mahtuu. Mutta ne pohdiskelut.

Luen juuri Janne Kivivuoren teosta Psykokulttuuri vuodelta 1992. Kivivuoren aineistona ovat radio-ohjelmat, joissa on käsitelty otsikon mukaisia aiheita. Ihmisten psyykkisten ongelmien yhtenä selityksenä nousee esiin suomalaisuus, suomalainen kulttuuri, mikä ettei kylmä ilmastokin. Ollaan viileitä eikä kosketeta.

Minä muistan tämän kuulkaas. En kuunnellut 1980-luvulla kuin satunnaisesti Pekka Saurin Yölinjaa ja olin vähän liian nuori eläytymään aikuisten ongelmiin, mutta sen muistan, että suomalaisuus oli tuon ajan ihmisille voittopuolisesti ongelma.

Ennen 1990-luvun uusisänmaallisuutta suomalaisuudessa oli harvoin mitään hyvää, paitsi jos satuttiin pärjäämään maastohiihdossa. Muualla, EU-jäsenyysäänestyksen häämöttäessä yhä useammin nimenomaan Euroopassa, osattiin elää ja olla. Oltiin avoimempia, välittömämpiä, tapakulttuuri oli viehättävämpää. Pukeuduttiin paremmin ja kaikin puolin oltiin fiksumpia ja filmaattisempia.

Jokainen ikäpolveni ihminen muistaa Lenita Airiston ja liikemiesten tennissukat. Muistaa myös sen, että suomalainen nainen ei osaa meikata eikä edes viitsi laittaa itseään. Maailman kaunotarten joukossa ei suomalaista naista ole diskurssin tasolla juuri nähty, persjalkainen ja pottunenäinenhän tuo on. Tähän liittyi jotenkin se, että suomalaisuuteen ei kuulu koskettaminen, asioista puhuminen, mikään lämmin ja läheinen.

Inhoan natseja siinä missä kuka tahansa muukin järkevä ihminen, mutta osaan kyllä paikantaa sen, mistä inho ”kulttuurin rikastamista” kohtaan tulee. Se tulee eliittipositiosta, jossa jatkuvasti kerrotaan että muualla on kaikki paremmin ja kun suomalainen muuttuu joksikin muuksi, tai ottaa avosylin vastaan vieraat vaikutteet, niin hän saattaa ehkä kelvata sivistyskansojen joukkoon.

EU-vastaisuudelle ja maahanmuuttokritiikiksi paketoidulle ihmisvihalle on valmis alusta populistien pasteerata juuri tästä syystä, joka maassa. Aina on se kansanosa, jota on pitänyt kurmoottaa että se pysyisi nöyränä ja ymmärtäisi tarvitsevansa sivistynyttä ja kansainvälistä eliittiä hoitamaan sen puolen hommat. Suomessakin suomalaisuuspuhe on ollut keino määrittää, keitä suomalaiset ovat, mutta myös hallinnon väline.

Otetaan nyt vaikka sotavuosien ”karuudella urheilu”, kuten herkkä karjalaispoika Olavi Paavolainen sen Synkässä yksinpuhelussa kuvasi viitaten sota-ajan hautajaisiin. Tuohon aikaan se, mitä sittemmin on sanottu suomalaiseksi junttiudeksi, valjastettiin aikakauden tarpeisiin. Kun vaihtaa auran miekkaan, jää varpaanväleihin helposti multaa. Tänään on kulunut 78 vuotta talvisodan alkamisesta, ja Facebook-kaveri jakoi seinällään evakuointikäskyn, joka kaiketi aukottomasti todistaa.

Henkilön Saara Jantunen kuva.

 

”Rauhallisuus on suomalainen hyve ja sinä olet suomalainen.” Ettäs tiedät, ole kansasi arvoinen. Kansainvälisiä vertailuja en pääse tähän hätään tekemään, mutta oletan että toisinkin asia on voitu ilmaista. Briteissä toki stiff upper lip varmaan tuli vastaavissa teksteissä jotenkin esiin.

Miten tämä liittyy seuraavien sukupolvien itsensä etsintään, oli suuntana itämainen mystiikka tai slaavilaiset kukkahuivit, on minulle aika selvää vaikka kaikille ei olisikaan. Finnish fucking designin historiasta muistan lukeneeni, että tietoisiakin valintoja tehtiin viileän suoralinjaisuuden hyväksi, kukkasia ja krumeluureja vastaan. Minä kun olen enempi krumeluuri-ihmisiä, niin pidän tätä vakavana virheenä. (Suurin osa Aallon huonekaluista on rumia, pari lamppua on kivoja. Taloissa onnistui hän paremmin.)

Kaikki hajoaa ja muuttuu sumuiseksi lähemmässä tarkastelussa. Suomalaisuus on paraatiesimerkki kuvitellusta kansakunnasta, jossa toisilleen sangen vieraat ihmiset eri puolilla maata koottiin yhden lipun ja tunnuksen alle. Projektia voi pitää onnistuneena, kun pääasiassa länsisuomalaisuudelle rakennettu normaali suomalaisuus onnistuttiin ajamaan läpi niin hyvin, että Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella elävät ovat tyytyneet sairastamaan ja syrjäytymään, nohevimpien heistä muuttaessa etelän keskuksiin. Itäsuomalaisuudesta on viralliseen suomalaisuuteen otettu lähinnä tunteikkuus ja siitä mollivoittoisuus. Argentiinalaisesta tangosta on Suomessa riisuttu intohimo ja jäljelle on jäänyt kaipuu jonnekin, mahdollisesti pois Suomesta.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä olen usein ihmetellyt Helsingin ja muun Suomen kaksinaisen kieroutunutta suhdetta. Toisaalta tiedetään varmasti, että Helsingissä eivät ole oikeat ja aidot suomalaiset. Kuitenkin, kun aletaan puhua ”nykyajan ilmiöistä”, pääkaupunkiseudun ihmiset ja asiat otetaan normaaleina ja muualta Suomesta haetaan korkeintaan eksotiikkaa. Tämä johtuu tietenkin siitä, että keskeiset mediatoimijat päivystävät Helsingissä eivätkä osaa lähteä maalle kuin kotiin joulunviettoon. Hassua se silti on.

Jakolinjoja on tietysti kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Nykyisen kotikaupunkini Kotkan historiaan perehtyessäni olen törmännyt siihenkin, että ”oikean Kotkan” asukkaat eli kotkansaarelaiset ovat pitäneet kaupungin eroa Kymin kuntaan ja Karhulan kauppalaan välillä täysin ylitsepääsemättömänä. Miten lie nykyisin, tunnistan kyllä sen saman niskaa kiristävän tolvanuuden joskus Kotkankin keskustassa, joka saa minut menemään Helsingin keskustaan vähemmän mielelläni. Juntteja on löydettävä, vaikka itse oltaisiin tultu ”savolaisten Amerikkaan” tai ”Hesaan” sangen hiljattain.

Suomen on voinut jakaa monella tavalla. Itään ja länteen, etelään ja pohjoiseen, Johannes Virolaisen sanoin ruuhka-Suomeen ja runo-Suomeen, maaseutuun ja kaupunkiin. Geneettisesti olemme sekakansaa, todellakin idän ja lännen välissä. Viimemainittuun tietoon on tartuttu vähemmän innokkaasti populaarissa julkisuudessa, vaikka monen muun asian suhteen ollaan perinnöllisyydestä kovin innoissaan. Kansan keskuudessa sukututkimus on erittäin suosittua, mitä en sinänsä ymmärrä. Kun oppisi vähän tajuamaan edes niitä, jotka on itse ehtinyt joskus morjestaa niin siinäkin on haastetta elämän iäksi.

Suomen voi jakaa myös miehiin ja naisiin. Kuten mies on ihmisen mitta maailmanlaajuisesti, myös suomalaisuutta määriteltäessä on katsottu ensisijaisesti miehiin. Niin miesten saavutukset kuin miesten ongelmatkin ovat niitä, joista on keskusteltu erityisesti suomalaisina. Suomi-neito, tai joskus harvoin Suomi-äiti, on ollut symboli. Suomalaisen naisen kuvauksissa ovat korostuneet vahvuus ja selviytyminen, usein suomalaisesta miehestä tai ilman häntä. Mies on kuvattu yksinäisenä, sankarina tai surkimuksena, mutta luontevaa patriarkaalista suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ei tälle hallinnon hankalalle kohteelle ole yleensä nähty. Hänelle taas yhteiskunnan hallintotoimet näyttäytyvät, sukupuolittuneista työmarkkinoista johtuen, usein hyvin naisvaltaisina. Syntyy virheellinen mielikuva, että naiset johtaisivat tätä maata. Kun yritysten hallintoneuvostoja katselee, mielikuva on hieman toinen.

Psykokulttuuriin palatakseni, se on voinut useasti vaikuttaa naisten yritykseltä tehdä miehistäkin naismaisempia, tunteellisempia ja avoimempia. Kun lapsena ja teininä ihmettelin kehittymässä olevaa tunnepuhetta, se oli minulle todella eksoottista. Kuten eräässä kouluaineessani kirjoitin, meidän perheessämme miehet olivat miehiä ja naisetkin melkein. En itkenyt teininä kertaakaan, koska se oli yksiselitteisesti kiellettyä eikä kuulunut aikuisuuteen. Syvällinen tunteiden analyysi kuului kokonaan toiseen kulttuuriin, mahdollisesti koulutetun eliitin yritykseen muuttaa jälleen kerran suomalaisia yhteen suuntaan. Muutamaa vuosikymmentä aiemmin oli suomalaisista tehty karuja ja kaiken kestäviä. Teesi ja antiteesi, kunhan valta-asema säilyy.

Suomalaiset voi jakaa myös sukupolviin. Nyt aikuistumassa oleva polvi on psykokulttuurissa kuin kotonaan, jopa kiusallisessa määrin. Joka ikistä laulutähdeksi pyrkivää on kiusattu ja hänellä on ollut ”musta jakso”, koska syvällistä persoonallisuutta ei ole olemassa ilman suurta kärsimystä ja persoonallisuuttahan laulutähdet lopulta myyvät kun tekniikan keinoin voidaan äänikin korjata. Nyt aikuistumassa oleva polvi on tottunut matkustelemaan tai ainakin uskomaan että kaikki muut matkustelevat. Kaikkia kansainvälisiä brändejä saa tilattua netistä eikä tarvitse odottaa että Helsingin MicMaciin tulee taas muodikkaita farkkuja.

Nuoret tuntuvat päässeen myös suomalaisten juomatavan päälle monin paikoin, miksipä nuo dokaisivat kun pitää olla skarppina peleissä. He elävät joissain suhteissa täysin erilaisessa maailmassa kuin vanhempansa samassa iässä, emmekä voi ennustaa millaisia aikuisia heistä tulee. Ainakin he ovat saaneet enemmän ja parempaa huomiota vanhemmiltaan, myös miesoletetuilta sellaisilta. ”Pehmoisistä” ei enää kukaan puhu, vaan miehelle on yleensä kunnia-asia olla mukana lapsenhoidossa. Huumoria toki elokuvaväen mielestä edelleen syntyy, jos mies vastaa yksinomaisesti pikkuvauvan hoidosta. Mutta ihmiskunta edistyy vaikka hitaasti.

Kun ensi viikolla satavuotiaan itsenäisen Suomen juhlinta huipentuu, en oikein osaa suhtautua siihen mitenkään. Minulle Suomen historia ja suomalaisuus näyttäytyvät niin hajanaisina ja erilaisten aikakausien ja ryhmäidentiteettien kokoelmana, että en voi sanoa ymmärtäväni asiasta paljoakaan. Suomen valtio ja sen asema itsenäisenä valtiona muiden joukossa ovat helposti hahmotettavia asioita, ja siinä on tietysti juhlimisen aihetta. Erilaiset tempaukset ja tapahtumat ovat usein vaikuttaneet lähinnä kummallisilta yrityksiltä tehdä edes jotain. Pienillä paikallisilla juhlilla on aina oma funktionsa, mutta mikä yhdistää koko kansakuntaa? Pitäisikö jonkin yhdistää? Mikä on suomalaisuuden kantava ajatus? Kuka sen saa määrittää, ja mihin sitä käytetään? Pitääkö sellainen olla?

Palatakseni otsikkoon, en tosiaankaan ole sitä mieltä että suomalaisuus olisi sairaus. Enhän edes varmasti pysty sanomaan, mitä suomalaisuus on. Tietystä etäisyyden pitämisestä voisi syyttää luterilaisuuden individualistista uskonkäsitystä, mutta sekin oli hyvin seurakuntakeskeistä vuosisatojen ajan. Köyhyys ei tee ihmistä sellaiseksi kuin suomalainen on: maailmassa on paljon köyhempiä kansoja, jotka elävät ja käyttäytyvät toisin. Sotiakin on maailmassa nähty ja paljon tuhoisampia. Suomea ei koskaan miehitetty ja toisen maailmansodan siviiliuhreja oli kolmisensataa. Sisällissodista sanon vain yhden esimerkin: Espanja. Kyllä siellä poskisuudelmia vaihdetaan. Niin sanottua suomettuneisuuden aikaa pidän ihan järkevänä ajanjaksona: kokeillaan sitten näin. Ja siitäkin selvittiin, eikä tästä voine olla eri mieltä vaikka joitakin keinoja ei diggaisikaan.

Oma agendani on tietenkin tullut tekstin kuluessa hyvin selväksi, ja sanotaanhan herravihaa yhdeksi suomalaisuuden peruspiirteeksi. No eihän se ihme ole. Äkkiseltään piti osallistaa asiasta melko vähän innostunut rahvas rakentamaan omaa kansakuntaa, sitten opettaa se tavoille että se osaisi sotiakin niukoilla resursseilla ja kun se sen oppi, alkaa tehdä siitä kansainvälisesti kelvollista porukkaa joka osaa kieliä ja sanoa käsipäivää. Kaikki tämä on myös onnistunut, joten ei suomalaista eliittiä kaikkina näinä vuosina voi moittia ettei olisi tsemppi riittänyt. Vähän vähemmän raa’asti olisi kuitenkin voinut aikojen saatossa kohdella niitä, jotka eivät kehity suunnitelman mukaisesti, ole samaa mieltä kaikesta tai tunnu edes olevan kiinnostuneita koko touhusta.

Elämme muuttuvien merkitysten ja erilaisten tulkintojen aikaa. Tätä kirjoittaessa tuore kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja on pyytänyt kovasti anteeksi kulttuuriministeriltä, että hänen kiitospuheensa maininta junteista sai ministerin tulemaan ulos henkisestä kaapistaan. Hurme arvioi olevansa itse juntti numero yksi, ja että puheen sävyn ymmärsivät kaikki paikalla olleet. Näin lieneekin. Nykyaikana pitkän linjan kirjailijat tai mikä ettei sosiaalihistorian dosentit voivat kokea olevansa jossain määrin juntteja tai ainakin rahvaanlapsia ja sanoakin sen. Itse ainakin olen kokenut, että niin sanottujen vanhojen kulttuurisukujen kasvateilla on lopulta ylimääräinen ässä hihassaan, oli se tietoa, tapa sanoa asioita tai silkkaa asennetta. Ja hyvä niin, osaavia ihmisiähän tässä tarvitaan ja ihmisiä on hauska tarkkailla. Emme kuitenkaan lakkaa elämästä historiassa, omassamme ja toisten, vai siksi että meidän sanotaan olevan yhtä kansakuntaa jonka valtio nyt täyttää sata vuotta.

 

Kategoria(t): alkoholi, äärioikeisto, äitiys, elokuvat, feminismi, historia, huumori, käytöstavat, köyhyys, kirjallisuus, Kotka, kulttuuri, kulutus, lapset, lääketiede, luokka, luterilaisuus, maskuliinisuus, media, mentaliteetti, musiikki, naiseus, nationalismi, politiikka, sankaruus, seksuaalisuus, sota, sukupolvet, sukupuoli, sukututkimus, suomalaisuus, talous, terveys, työelämä, uskonto, vanhemmuus, väkivalta, viihde | Kommentoi

Miten puhumme nuorille ihmisille

Olen taas viime aikoina miettinyt paljon kehopositiivisuutta. Keski-ikäisenä naisena ja kasvavien lasten äitinä asiasta tulee hankittua mielipide.

Miten suhtaudumme omaan itseemme, kun tapahtumahorisontissa ei enää ole ”sitku mä oon tosi upee ja hoikka ja sellanen ku mä oon aina halunnu”? Miten puhumme ihmisille, jotka vasta rakentavat mielikuvaansa itsestään, oman itsen muuttuessa koko ajan?

Minun nuoruudessani aikuisilla oli vielä auktoriteettia, eikä se aina ollut hyvä asia. Aikuiset pitivät oikeutenaan puhua nuorisolle kuin ruustinna piikatytölle vanhoissa kotimaisissa elokuvissa. ”Stiina unohtaa nyt asemansa. Stiina on joutunut huonoille teille. Stiina on vaarassa langeta syntiin.”

Paitsi että lankeamisemme tapahtui hyvin kehollisessa muodossa. Paljastimme liikaa tai liian vähän. Maalasimme naamaamme liikaa tai liian vähän ja kynsilakkamme lohkeili. Emme olleet toivotun kaltaisia raikkaita neitosia, vaan ruokkoamattomia hutsuja, kukin tavallamme.

Pirkko Arstila tekee mahtavan retroretken tähän maailmaan taannoisessa ET-lehden kolumnissaan. Ehkä lehden on tarkoituskin saada ihmiset muistelemaan nuoruuttaan, mutta tuskin tällä tavalla. Kuka haluaa muistaa sen ajan, jolta ikuinen epävarmuus ja suoranainen itseinho ovat peräisin? Arstila ilmeisesti haluaa.

Olen puhunut näistä asioista vuosien mittaan monien erilaisten naisten kanssa. Ajattelin ennen, että kyse on vain oman perheeni ja sukuni nousukkuudesta: pitäisi olla niin kuin ne hienot ihmiset, pitkä, hoikka ja tyylikäs. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä. Myös rikkaissa perheissä, koulutetuissa perheissä, suomenruotsalaisissa perheissä on piiskattu teinityttöjä henkisesti aivan samalla tavoin. Ihan paras lause on: ”Olisit nätti tyttö jos.” Aina löytyy vielä jotain.

Jokainen puhuu omasta ymmärryksestään käsin, mutta voimme tehdä nykyajan tytöille palveluksen ja olla puhumatta heille omista roikkumisistamme ja rupistumisistamme käsin. Jos emme itse aikanaan ymmärtäneet, miten kauniita oikeastaan olimme, miten nuoria nyt auttaisi sen esille tuominen, että heidän pitäisi vuorostaan olla sellaisia kuin me vanhukset haluamme?

Arstila arvelee kolumnissaan tietävänsä, mitä miehet haluavat. Vaan minäpä tiedän paremmin. Miehet, kuten kaikki muutkin, haluavat ihmisen, joka tekee heidät iloiseksi, tuo heidän elämäänsä jotain enemmän, saa heidät tuntemaan itsensä paremmaksi ja jopa onnelliseksi. Ihminen, joka koko ajan tuskailee että pitäisi laihduttaa kymmenen kiloa ja mennä salille, ei siihen välttämättä pysty. Kauneus lähtee tosiaan sisältä, mutta ei siitä alistuvasta nöyryydestä jota meille 1970-luvulla syntyneille vielä yritettiin opettaa. Se lähtee siitä, että uskoo itsellään olevan muutakin annettavaa kuin ulkonäkönsä, joka taas on aina jollakin tavalla viallinen.

Sitten on vielä sekin asia, että ihminen voisi tykätä itse itsestään eikä aina värkätä lihojensa kanssa vain toista varten. Meille myytäisiin aika paljon vähemmän uusiutumattomista luonnonvaroista valmistettya krääsää, jos tähän pystyisimme.

Pelasta maailma. Älä vittuile teinille. Ja hyväksy se, että kuolet kuitenkin. Sitä ennen voi pitää vähän hauskaa eikä vain kytätä mitä muilla on päällään.

Kategoria(t): äitiys, feminismi, ikääntyminen, kulutus, lapset, media, myötätunto, naiseus, vanhemmuus | Yksi kommentti