Tutkijan viestintää

Tutkimustieto on hyvin erilaista kuin journalismi, ja usein tutkija huomaa monipolvisten pohdiskeluidensa muuntuneen lähes tunnistamattomiksi esimerkiksi lehtijutussa. Mikä ei ole sinänsä toimittajan vika, vaan kommunikoinnin.

Tutkijoidenhan pitäisi kirjata mediaesiintymisensä ja muut hilipatipippansa yliopiston rekistereihin, mutta en ole oikein koskaan oppinut pitämään lukua niistä. (Olen vaarallinen anarkisti.) Kyse ei ole niinkään siitä, että näitä olisi aivan jatkuvasti, tai en arvostaisi viestimien antamaa huomiota. Tai siitä, että pitäisin lehtijuttuja tai radiohaastatteluja merkityksettöminä. Ne vain eivät tarkkaan ottaen ole minun tekemääni työtä, joten joku muu laskekoon ne hyväkseen. Jos niistä joku saa jonkin positiivisen kimmokkeen johonkin, se on tietysti hyvä asia. Minuun otetaan hyvin harvoin yhteyttä.

Mediaesiintyminen tuntuu monesta hankalalta ja kiusalliselta. Aikaa on radiossa vähän ja telkkarissa jotenkin vielä vähemmän. Kysymykset on usein annettu etukäteen, mutta tilanne elää eikä tutkija parka saakaan sanottua mitä piti. Lehdessä toimittaja toimittaa vuosia kirjoittamiseen uhraavan ihmiset jorinat luettavaan muotoon. Usein tutkijalle jää turhautunut olo, kun haastattelu loppui alkuunsa eikä muistuttanut hänen työtään juuri lainkaan.

Kun on aikansa toistanut melko lailla samaa viestiä suomalaisesta kuolemankulttuurista, se alkaa kiteytyä. Jokaisella on omansa, minulla on nämä. Jos piti vain kysyä pari juttua, tästä voi kopioida. Tai jos aikoo haastatella, tässä pohjat siitä mitä luultavasti puhun.

  1. Suomalaisen kuolemankulttuurin keskeinen muutos on muutos kuolevan ja vainajan vierellä kulkemisesta kuolevan ja vainajan luona vierailemiseen. Kuollaan sairaalassa, ei kotona, ruumis on ruumishuoneella, ei kotona, saattoväki kokoontuu kappelissa, ei kotona.
  2. Kuolemanrituaalit olivat vielä sata vuotta sitten julkinen asia: hautajaiset olivat usein ihmisen suurin juhla. Sittemmin alettiin korostaa tunteita, ja pienissä hautajaisissa niiden ajateltiin pääsevän paremmin esille. Nykyään surusta puhutaan mediassa paljon, mutta vainajaan keskittyvät rituaalit ovat harvoin erityisen suureellisia. Valtiolliset hautajaiset ovat jäänne ajoilta, jolloin kaikki merkkihenkilöt ja mahdollisuuksien mukaan muutkin haudattiin suuren saattoväen ja saattueen kera.
  3. Länsimainen kuolemasuhde on viime vuosikymmeninä muuttunut painottamaan ennen kaikkea omaisten surua. Kuolemasta puhutaan selviytymistarinana, jonka jälkeen ainakin julkkisten jutuissa ollaan entistä vahvempia ja viisaampia. Kuolleista tulee tavallaan oman egon ja imagon käyttöainetta. Tämä on kärjistetty näkemys, mutta moni surua koskeva tarina noudattaa jonkinlaista sankaritarinan kaavaa. Ajatus, että surusta ei selviydyttäisi, on pelottava – olla koko elämänsä kuoleman leimaama? Vaikka moni ihminen onkin.
Posted in media, tutkijanura | Leave a comment

Kuoleman tyhjentäminen eli mitä haluan sanoa juhlarahakohusta

Ensin en nimittäin ajatellut sanoa mitään. Kuolemantutkijana joudun kuitenkin toteamaan, että naiivi kuvitelma kuoleman tulemisesta jotenkin lähemmäs ihmisiä, kun sitä nähdään ja siitä puhutaan, ei pidä millään lailla paikkaansa ja sen(kin) tämä viime aikojen merkillinen tapahtumasarja todistaa. Tämä kirjoitus on Noora Kotilaisen ja Saara Särmän blogikirjoituksen inspiroima; ilman heidän tekstiään en olisi osannut pukea omia ajatuksiani luettavaan muotoon.

Aikoina, jolloin ihmiset vielä menivät kuoleman jälkeen johonkin, heillä oli yksilöllinen kohtalonsa. Heidän näkemisensä oli tärkeää, paitsi siksi, että voitiin olla varmoja kuoleman tapahtumisesta ja toimia sen mukaan, myös siksi, että vainajan ulkomuodosta voitiin päätellä monenlaisia asioita.

Rauhallinen ilme, jopa hymy, kertoi että taivaaseen mennään. Ahdistunut ja tuskainen kuolema viittasi paholaisen olleet paikalla viime hetkinä. Jos oikea silmä jäi auki, vainaja katsoi miespuolista seuraajaa, jos vasen, niin nainen.

Ruumiiden kunnioittava käsittely oli myös tärkeää. “Ruumiita kuin puita pinossa”, muisteltiin olleen 1860-luvun suurten nälkävuosien aikaan (Kun halla nälän tuskan toi, SKS 1990). Äkillisesti tai tuntemattomasta syystä kuolleita vainajia pelättiin.

Sittemmin vainajien näkeminen on harvinaistunut, ja vuosikymmenien ajan sitä pidettiin korkeintaan traumatisoivana. Opittiin puhumaan surutyöstä ja sen myötä läheisten vainajien näkemistä alettiin uudelleen suositella, mutta ei vainajan itsensä takia. Vaan siksi, että sureva omainen “toipuisi” surusta nopeammin ja, kuten on tapana toiveikkaasti sanoa, selviytyisi ja jopa voimaantuisi kokemuksestaan.

Kuolemasta puhuminen ja sen esittäminen ovat muuttuneet abstraktioiksi kuten kuolemakin. Painopiste on elävissä, koska vainajat eivät enää mene minnekään. Korkeintaan heistä tulee “kattokruunun ympärillä lenteleviä enkeleitä”, kuten Pirjo Hassinen kuvaa kirjassaan Mansikoita marraskuussa. Kuolemakin on olemassa vain eläviä varten – vahvistavana kokemuksena, rahastettavana julkisuutena tai oman taiteellisen uran edistäjänä.

En mitenkään pysty kuvittelemaan, että edes kuvataiteilija ei olisi osannut arvata, millaisen reaktion hänen juhlarahoihin kopioimansa kuvat herättävät. Ruumiilla huoraamista harrastavat nykyään tietysti kaikki, tiedotusvälineistä yksittäisiin somettajiin. Mitään arvoa näin esitetyillä vainajilla ei ole, ei yksilöllistä kohtaloa, ei merkitystä muuna kuin symbolina tai taloudellisen hyödyn tai egonpullistuksen välineinä. “Minä näen, minä esitän.”

Sodissa kuolleiden kunnioittaminen on monelle tärkeää. Toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa omista kaatuneista ei sopinut julkaista kuvia; vihollisen kaatuneiden kanssa ei ollut niin tarkkaa. Kun ajatellaan juhlarahaformaattia, voidaan kysyä, keitä pian kuolevien tai kuolleiden juhlarahojen kuvien ajatellaan esittävän. Suomen valtion vihollisia, joiden peittoamista näin juhlistetaan?

Lienemme lähestymässä Joakim Pirisen Sokeri-Sakari-sarjakuva-albumissaan kuvaamaa tilannetta, jossa Sakari on töissä auttavassa puhelimessa. Kysymykseen, mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen sankarimme vastaa: “Sut kuivataan, vedetään myllyn läpi ja myydään patjantäytteeks.” Sitähän meille ruumiit ja vainajat nykyään lähinnä ovat: käytettävä hyödyke, joka auttaa meitä nukkumaan yömme paremmin.

Posted in hautajaiset, kulttuuri, kulutus, kuolema, kuoleminen, media, mentaliteetti, mielipiteet, myötätunto, nationalismi, pakolaiset, politiikka, sankaruus, sureminen, surutyö, talous, terapia, tunteet, tuonpuoleinen, uskonto, väkivalta, viihde | Leave a comment

Marko Annala: Värityskirja. Like 2017.

Marko Annalan omaelämäkerrallista Värityskirjaa on ylistetty paljon, ja vaikka Mokoman lyriikoiden järähtelevää ilmaisua odottava ehkä hieman pettyy – mikä on hyväksi, proosassa ei mutaforia kaivata samalla lailla – Mokoman lyriikoiden ihmiselämän ymmärrys on läsnä myös tässä teoksessa.

Lähestyn asiaa näin kuluttajansuojan näkökulmasta, koska olen itsekin jonkinasteinen fani muutamalla keikalla käytyäni ja levyjä hankittuani. Voimme aina kritisoida kirjailijaksi ryhtyviä muusikoita: kustantamo hieroo karvaisia käsiään helpon markkinoinnin edessä ja tässäkin teoksessa on juuri se 203 sivua. Toisaalta asia ei olisi pitkittämisestä parantunut vaan se on hyvä juuri näin.

Tavallaan Värityskirja on tyypillinen henkilö- ja bändihistoria, joskin sellaiseksi miellyttävän ilmava. Annala ymmärtää, miten kiinnostavia loputtomat kiertuetarinat ja soittajapohdinnat ovat, tai ainakin että ne on kerrottu jo aika moneen kertaan näin keski-ikäisen näkökulmasta.

Siinä mielessä Värityskirja ei tyypillinen musiikkialan ihmisen teos, että siinä käsitellään mielenterveysongelmia avoimesti ja nimeltä mainiten. Annalan sairaus on masennus, joka juontaa juurensa yläasteen rankkaan koulukiusaamiseen. Tästä syystä Värityskirjaa (jonka nimi lienee ironinen kommentti mielenrauhaa värittämällä lupaaville kirjoille) voi suositella niillekin, joita Mokoman musiikki tai Annalan persoona eivät kiinnosta pätkääkään.

Muutamia perusasioita, jotka tulevat selväksi:

  1. Liikunta ei auta masennukseen. Pahimmillaan masennus heittää kropan niin sekaisin, että liikkuminen ylipäänsä on vaikeaa eikä lenkkeilystä tule mitään. Annala kertoo vetäneensä festivaalikeikan vartalon toinen puoli puutuneena. Ei auta edes elämän mieluisin homma, kun on tilanne päällä.
  2. Luonto ei auta masennukseen. Annala soittaa mielenterveyspolille yksinäiseltä mökkireissulta. Ahdistus on liian paha.
  3.  Menestys ja onnellinen perhe eivät estä ihmistä masentumasta. Taudin juuret ovat syvemmällä.
  4. “Me teimme sinusta taiteilijan” ei ole mikään puolustus kiusaajilta. Kärsimys ei jalosta vaan aiheuttaa pahimmillaan elämänmittaisen sairauden.
  5. Väsymys, tai pikemminkin ylirasitus on masennuksen uusimisen tai mikä ettei synnynkin ydin ja lepo välttämätöntä toipumiselle.

Annala ei mainitse itsetuhoisia ajatuksia käsittääkseni kertaakaan, mikä on sinänsä mielenkiintoista. Joko niitä ei ole ollut tai hän ei halua korostaa aihetta. Toinen tärkeä seikka on se, että hänen mukaansa mielenterveyspalveluja on aina ollut saatavilla. Niihin pitää vain tajuta hakeutua. Annalan, ja miksei kenen tahansa masennus on hiipivää sorttia eikä ihminen itse helposti huomaa että nyt taas viiraa. Lääkitys ja sen vaikutukset ovat läsnä melko vähän, mutta Annalan kaltaisessa vaikeassa masennuksessa tabuja kuluu väkisinkin. Vaikeissa sairauksissa kuluu aina.

En tiedä miten Värityskirja tehoaa sellaiseen, jolla ei ole aiheeseen omakohtaista kosketusta. Jos on, se vie hetkellisesti aika syvälle. Mutta tuo kokoamani lista voisi olla kenen tahansa aiheesta kiinnostuneen huoneentaulu. Paskapuheet pois, kyseessä on hoitoa vaativa sairaus joka ei parane sillä että käsketään piristyä.

Naistenlehden haastattelussa Annala pohtii teoksen teemoja eteenpäin ja korostaa masennuksen fyysisyyttä. “Kannattaa ajatella, että masennus ei ole sairaus vaan ominaisuus”, otsikko tiivistää. Jatkaisin metaforaa vielä pitemmälle: masentunut ihminen on kuin ranskalainen auto, jossa ei ole vikoja vaan ominaisuuksia. Sitä pitää hoitaa hyvin että se toimii, ja joskus se vain ei toimi ja se vain on sellainen. Eräätkin Citikan omistajat varmasti allekirjoittavat tämän.

Posted in itsemurha, masennus, musiikki, Uncategorized | Leave a comment

Julkinen suru ja urheilijan sankaruus

Mari Laukkasen voitokas hiihto ja tunteikas haastattelu avasivat kyynelkanavat ainakin meillä. Laukkasen nousu kauden lopussa, juuri kun valmentaja kamppaili elämästään ja sitten menehtyi, nousee suurten suomalaisten urheilutarinoiden joukkoon.

Surunauhat käsivarressa urheileminen on toki tavallista ja sitä tehdään kaukaisempienkin henkilöiden poismenon vuoksi. Ylipäänsä urheilulta odotetaan suuria tunteita ja selkeitä reaktioita. “Miltä nyt tuntuu?”

Laukkasen maalisuora kuitenkin kertoi myös rituaalien hallinnasta ja ymmärryksestä, että hän edustaa muutakin kuin itseään. Ei näitä voi ulkoa opetella, kyse on kulttuurin tuntemuksesta ja sen kunnioittamisesta. Kukaan Laukkasen uraa ja persoonaa seurannut ei voi uskoa, että kyse olisi ollut muusta kuin spontaanista reaktiosta.

Kun urheilija voittaa, se on paitsi hänen, myös valmentajan työn huipentuma. Oli mitä mieltä hyvänsä tuonpuoleisen olemassaolosta, urheilijan ja valmentajan suhde ei katkea kuolemaan ja Asko Nuutinen oli todellakin läsnä Laukkasen, tietysti koko ampumahiihtojoukkuen suorituksessa.

Huomiota kiinnitti Laukkasen toteamus, että kun ei surua voinut painaa pois mielestä, hän käytti sitä voimavarana. Tarinassa – sillä tämä on nimenomaan tarina – on sankaritarinan ainekset. Kyynikot katsokoot muualle.

Jos mietit, miksi korkeasti koulutetut asiantuntijat liikuttuvat jostain mitä näkevät televisiossa, selitys on yksinkertainen. Kuolema on iso asia, ja sen rituaalit ovat tärkeitä. Kun ne tehdään oikein, siitä kuuluukin liikuttua ja sitä arvostaa. Laukkasen tarinassa ovat läsnä Rocky ja Gladiator, mutta ne ovat keksittyjä ja tämä oli totta.

 

Posted in kuolema, lohdutus, myötätunto, sureminen, suruasu, tunteet, urheilu | Leave a comment

Setä haluaa selittää

Mitä tapahtuu, kun sedälle käy selväksi, että hän ei saakaan selittää?

Mansplaining, joka on oivallisesti suomennettu setäselittämiseksi, on monesti hilpeä sosiaalisen kanssakäymisen muoto. Monesti, mutta ei aina, miesoletettua nuorempi naisoletettu saa kuulla, että hän ei oikeastaan tiedä tästä aiheesta (monesti väitöskirjansa tms.) oikeastaan yhtään mitään ja miesoletettu sen sijaan arvaa jo otsikosta mistä on kyse. Minulle tätä on jostain syystä tullut hyvin vähän ja harvoin, mutta ilmiö on yleinen ja nostaa päätään aina kun naishenkilö esiintyy asiantuntijana.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa setäselittäjät monesti turhautuvat, kun tarpeeksi monelta taholta kerrotaan ettei hän ymmärrä edes keskustelun perusteita. Eihän se voi olla mahdollista. Mies kun tulee tiettyyn ikään, sillä pelaa ensisijaisesti omanarvontunto ja varsinkin jos mies ei ole vähään aikaan joutunut haastamaan itseään monimutkaisissa kysymyksissä, vaan delegoinut ne alaisilleen tai pistellyt menemään kokemuksen voimalla, ahdistus on ymmärrettävää.

Niin sanotuissa maahanmuuttokriittisissä piireissä on monenlaista kulkijaa ja sukupolvea. Vanhan polven natsit ovat monesti sangen omintakeisia henkilöitä, jotka olisivat lähinnä huvittavia, elleivät he saisi ihmisiä piinatessaan ja kannatusta saadessaan aikaan niin paljon pahaa. On sivistysrasisteja, joilla on edellytyksiä korkean tason poliittiseen toimintaan. On nuoren polven kansallissosialisteja, jotka ovat kasvaneet Suomen tämänhetkiseen ilmapiiriin ja siksi kenties pelottavimpia. Suuri enemmistö on omista syistään mukana olevaa heterogeenistä (sic) porukkaa, jota ei voi yleistää miksikään paskasakiksi vaikka eri mieltä olevan mieli tekisi.

Ja sitten on mukaan langenneita setäselittäjiä, joskus hyvin yllättäviäkin tyyppejä. Että tuokin. Miksi hän, joka on jopa tullut tunnetuksi humaanina ihmisenä? Näen selityksenä setäselittämisen tyydyttämättä jääneen tarpeen. Selittämisessähän ei ole tärkeää vain oikeassa oleminen vaan myös kannatuksen saaminen.

Setäselittäjä on voinut pitää homovitsejä harmittomina, ja ihan hienona asiana, että hänen lapsensa luokalle tulee uusi oppilas jolla on varmasti hyvä rytmitaju. Kun hänen määritelmänsä kyseenalaistetaan, ja niiden kohteet jopa haluavat itse määritellä itsensä, ahdistus on ymmärrettävää sinänsä. Uuden oppiminen ja toisenlaisten näkökulmien kuunteleminen on aina vaikeaa.

Selittäjän reaktio jäisi kenties lievemmäksi, ellei tämän ahdistuksen harpunkieliä olisi nykyään soittelemassa niin laaja ja aktiivinen porukka ensisijaisesti sosiaalisessa medissa pyörivää väkeä, joka tarttuu tämänkaltaisiin ulostuloihin innokkaasti ja komppaa ja tsemppaa ja kas, meillä on uusi, tunnettu henkilö edustamassa maahanmuuttokritiikkiä vaikka hän varmaan kutsuukin sitä ihan normaaliksi ajatteluksi ja tolkullisuudeksi. Mitä se ehkä 30 vuotta sitten olikin.

Paljon on puhuttu erityisesti rasismin normalisoitumisesta. Se tapahtuu juuri näin: ihminen, jolta on totuttu saamaan, jos ei nyt aina punnittuja puheenvuoroja niin ihan mukavia juttuja nyt ainakin, alkaa puhua äärioikeiston suulla. Muutammeko mielikuvaamme ihmisestä vai äärioikeistosta?

Kummallisia lausumia on viime vuosina kuultu presidenttiä ja pääministeriä myöten, kun ei tarkisteta eikä mietitä. Ja juuri siksi näkyväksi tekeminen on paras keino taistella rasismia vastaan. Kerrotaan, miten siitä puhutaan, miten sen edustajat toimivat, miksi se ei ole mitenkään tavallista suomalaisuutta vaan kansainvälinen aatesuuntaus, joka on levinnyt Suomeenkin. Luontaisen vieraan pelon voi ylittää ja oppia uutta. Jopa setäselittäjä.

Posted in ikääntyminen, maskuliinisuus, rasismi, sukupolvet, sukupuoli, Uncategorized | Leave a comment

Väsymys ja työ

Professori Juha Siltala puhelee viisaita työelämästä Kytkin-lehden haastattelussa. On tietysti puhunut ennenkin, ja vaikka psykohistoriallinen teoriakehys on minulle vieraahko, se ei estä arvostamasta tälle tasolle kurottavia analyyseja.

“Siltalan mukaan psykologisesti merkittävää on se, että nykyään ihmisen pitäisi koko ajan ylittää itsensä ja verrata itseään maailman huippuihin säilyttääkseen edes paikkansa.

– Tästä seuraa levotonta kilvoitusta, joka ei armoa tunne ja josta Jumala on kuollut. Ihmiset koettavat todistella arvoaan keräämällä portfolioita, muuttamalla ihmissuhteensa hyötysuhteiksi  -eli verkottumalla- ja puhuvat yliminän äänellä työstä toisilleen.”

Levoton kilvoitus! Kuin omasta väittelyn jälkeisestä työhistoriastani. Lienen ollut myös jossain määrin työuupunut vuodesta 2006, vaikka olen tietysti tehnyt siinä välissä kaksi lasta, eronnut, mennyt uusiin naimisiin ja nyt viimeisenä tempauksena muuttanut mieheni kotikaupunkiin Kotkaan. Voi tietysti kysyä, miten moni yksityiselämän rasitus on ollut heijastusta työelämän angsteista tai toisinpäin.

Minullahan ei ole erityisen voimakasta taipumusta verrata itseäni muihin, normaalin annoskateuden lisäksi. Puuhaan oikein mielelläni omiani kammiossani, piipahtaen välillä rupattelemassa samanmielisten kollegoiden kanssa somessa. Teen oikein hyvin yhteistyötä niin kauan kuin kukaan ei erityisesti yritä johtaa minua. Johtamisen olen aina kokenut intimiteettiini kajoamiseksi – siihen ei moni ole oikeutettu, josko kukaan muu kuin vihitty puolisoni.

Eniten tutkijan työssä vituttaa – ei sitä voi kauniimmin sanoa – kaikki se mikä ei ole tutkimustyötä. Jokainen joutuu joskus täyttämään lomakkeen ja osallistumaan palaveriin, mutta kehityskeskustelut ihmisen kanssa, joka ei ole mukana projektissani, tai keskustelutuokiot strategiasta, joka ei ole minun eikä nykyisen tai tulevan projektini, ovat turhauttavia.

Toiseksi eniten vituttaa tuo “yliminän ääni”, joka tekee pahimmin Tukholma-syndroomasta kärsivistä, nuorena ihan normaaleista kollegoista sietämättömiä. Että pitää vain kestää ja kyllä tässä järkeä on. Ota lisää somaa ja mennään tuntokuviin.

“Siltalan mukaan ihmiset ovat onnellisia puhuessaan työnsä sisällöstä. Onnettomiksi heidät saa riippuvuus asioista, joihin eivät voi vaikuttaa, mutta joista heidän pitäisi vastata.

– Sujumiskokemus eheyttää työntekijöitä kuin paraskin terapia: olla oikealla paikalla, nähdä työnsä jälki, saada tunnustusta. Koherenssin tunne  –  terveyden edellytys  –  syntyy yhdistelmänä hallintaa ja hyvän odotusta.”

Antakaa tutkijoiden tutkia! Ja opettaa jos siltä tuntuu, mutta ei se kaikilta niin vain suju. Antakaa meidän tuntea olevamme kokonaisia, osaavamme jotain, saavuttaneemme pikkuisen. Maailman huippuja meistä on harva, mutta turhalla prässäämisellä ei kestään sellaista tulekaan. Ja antakaa rahaa, ja antakaa tuntea että olemme sen arvoisia.

Ei mulla muuta. Lukekaa tuo hyvä haastattelu nyt ainakin.

 

Posted in masennus, psykiatria, tutkijanura, tutkimus, tutkimusrahoitus, työelämä, yliopisto | Leave a comment

Itsemurhan historia – uhka vai mahdollisuus?

Huolimatta siitä, että rahoittajat ovat toistaiseksi preferoineet muita/den tutkimuksia, kirjoitan pari sanaa suunnittelemastani hankkeesta. Toivottavasti saan joskus sen toteuttaa. Olen nimittäin ajatellut viime vuosina paljon itsemurhaa (sori oli pakko, haen takkini).

Itsemurhien historiaa on Suomessa tutkittu jo erinomaisissa, joskaan ei lukuissa töissä.  Toivo Nygårdin Itsemurha suomalaisessa yhteiskunnassa vuodelta 1994 on keskeinen perusteos aiheesta; Mikko Himangan teologian pro gradu vuodelta 1965 on hyvä pohjatyö sekin. Uudempaa tutkimusta edustavat Riikka Miettisen väitöskirja itsemurhista Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla vuodelta 2015 ja Anu Salmelan väitöskirjaprojekti naisten itsemurhista 1800-luvun lopun Suomessa. Mikko Myllykangas on tutkinut itsemurhien lääketieteellisen diskurssin syntyä 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle saakka väitöskirjassaan Rappeutuminen, tiedostamaton vai yhteiskunta? vuodelta 2014.

Oma näkökulmani sai muotonsa ennen kaikkea Marja-Liisa Honkasalon ja Miira Tuomisen toimittamasta teoksesta Culture, Suicide and the Human Condition (2014).  Kiinnostukseni kohteena ovat itsemurhia koskevat, usein piilevät asenteet ja ajatusmallit, sekä ainakin joidenkin itsemurhien jonkinasteinen hyväksyttävyys tässä kontekstissa.

Luin jostain taustatutkimussyystä aikanaan Bobi Sivénin ja Eugen Schaumanin elämäkerrat, ja niissä hätkäytti erityisesti hautajaisten komeus. Sivénin maahanpanijaisissa oli Mannerheimia ja piispaa ja Schaumanin viimeinen hautaus oli tietenkin suuri kansanjuhla.

Itsemurha oli Schaumanin kuoleman aikaan jo poistunut rikoslaista, mutta edelleen oli itsemurhan tehnyt kirkkolain mukaan haudattava “hiljaisesti”. Sivénin aikaan vuonna 1921 lainsäädäntö ei enää tehnyt eroa, mutta asenteet muuttuvat hitaasti eikä itsemurha ollut vailla stigmaa kuten se ei ole nykyäänkään.

Kaikki itsemurhat ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, tuumasin. Itsemurha on antiikin ajoista asti ollut kaksijakoinen asia, eikä sen periaatteessa hyväksyvissä kulttuureissakaan kaikille ja kaikissa tilanteissa sovelias. Itssemurhan ei tule olla heikkouden vaan jalouden osoitus; sitä ei saa tehdä itsekkäistä pyyteistä käsin vaan suuremman hyvän vuoksi.

Kuten olettaa sopii, jalon ja kunniakkaan itsemurhan voi tehdä vain jalo ja kunniakas ihminen, mieluusti yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin kuuluva mies. Itsensä uhraaminen on monesti mielenkiintoinen rajatapaus esimerkiksi sodassa: kukaan ei “tietenkään” halua kuolla, mutta vapaaehtoisuudella on monet kasvot. Voiko poliittisella itsemurhalla vaatia itselleen tai asialleen kunniaa ja yhteiskunnallista merkittävyyttä? Miten itsemurhien medikalisoituminen eteni ja onko kunniakkaan itsemurhan käsitteellä edelleen tekemistä piilevien itsemurha-asenteiden kanssa?

Näistä lähtökohdista olen hahmotellut tutkimusta suomalaisista miesten itsemurhia koskevista käsityksistä 1800-luvun puolivälistä ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka. Tuona aikana itsemurhia koskeva lainsäädäntö muuttui, tai ennen kaikkea katosi. Aiheesta keskusteltiin laajalti ja se oli myös sanomalehtien tavanomaista aineistoa. Ylipäänsä kiehtovista kuolemantapauksista kotona ja kaukomailla kirjoitettiin paljon, lähes viihteellisessä mielessä.

Olisihan se hauskaa – siis tutkimuksellisessa mielessä. Toivotaan parasta. Jos tämä ei onnaa niin minulla on muita yhtä hilpeitä aiheita takataskussa, siitä ei ole pelkoa!

 

Posted in lääketiede, maskuliinisuus, sota, tutkijanura | Leave a comment