Mikä sua vaivaa?

Olen ennenkin kiukutellut traumoja ja niiden periytymistä vastaan. Samoin olen kyseenalaistanut ajatuksen, että jokaisen ikävän tunteen ja epäonnistumisen taustalla on oman elämän aiempi kokemus. Selitän miksi.

On löydetty mekanismi, jonka avulla traumat voivat todellakin periytyä. En kykene sitä selittämään ainakaan paremmin kuin tämä epigenetiikkaa popularisoiva artikkeli, lukekaa siitä. Käsittääkseni mikään taho ei kuitenkaan ole väittänyt eikä tule väittämäänkään, että esimerkiksi jokainen rintamasotilaan lapsenlapsi olisi altistunut geneettisesti sotatraumoille. Geenit nimittäin eivät periydy jokaikinen kummaltakin vanhemmalta. Jotain jää myös pois.

Traumat eivät välttämättä ole näkyvissä koko ajan, vaan ne voivat aktivoitua tietyissä tilanteissa. Ihmiset voivat myös vältellä tilanteita, joissa tietävät näin käyvän. Hiljattain minulta kysyttiin, välttelivätkö ihmiset sotien jälkeen hautajaisia tällaisista syistä. Mikäpä ettei joku olisi vältellytkin. Trauma on kuitenkin muuta kuin lievä epämukavuus tilanteessa, jossa mieleen muistuu toisia epämukavia tilanteita.

Genetiikka sen sijaan ohjaa elämäämme paljonkin. Olen tästä vakuuttunut kolmen lapsen äitinä – kaksi nuorimmaista on niin samanlaisia, vaikka heillä on eri isät. Minua voi syyttää, kun veri kuohuu ja sanan säilä viiltää. Suvussani on kuitenkin yhden haaran osalta puhuttu myös “kirouksesta”: ihmiset eivät oikein ole päässeet elämään kiinni, on ollut masennusta sun muuta. Kasvuolosuhteet ovat tietysti voineet olla epäsuotuisat, mutta jos sisarusparvesta usealla on samankaltaisia ongelmia, syy voi olla myös perimässä. Tunnistan näet näitä tuntoja itsekin, sukupolvien yli.

Olen paljon pohtinut sitä, miten eri aikakaudet vaativat ihmisiltä erilaisia ominaisuuksia. Nykyään ihmisten halutaan olevan dynaamisia moniosaajia, jotka sopeutuvat vaihteleviin ympäristöihin. Entisaikoina lähinnä katupoika olisi vastannut kuvausta. Sääty-yhteiskunnan kuuliainen kasvatti ei selviäisi edes nykyisestä peruskoulusta. Toisaalta hermostollemme asetetaan yhä uusia vaatimuksia, eikä jatkuvasti mukana oleva älylaite tunne viikonloppuja eikä vapaa-aikaa, jos yksikin kollega on tarpeeksi kahjo viestittelemään koska tahansa. Kuka tällaista kestää?

Ilmeisesti monikin! Sillä miksi muuten ihmiset kyselisivät lapsuustraumojen perään esimerkiksi suolistosairausryhmässä. Eihän nykyajan elämä vain voi olla niin stressaavaa, että se aiheuttaa kroonistuneita vaivoja kellekään. Vähintään on ollut vaikea lapsuus ja mieluiten aiemmillakin sukupolvilla. Nykyaika on paratiisi, joka ei itsessään sairastuta ketään.

Menneisyydestä selityksiä etsivä ajatusmalli toimii – joskus. On asioita, jotka pitää selvittää, jotta voi päästä eteenpäin. On hyvä tuntea sukunsa ja perheensä historiaa niin paljon kuin voi tuntea, jotta ei turhaan epäilisi ja tuomitsisi. On kuitenkin vakava ajatusvirhe olettaa, että vain menneisyydessä on voinut olla jotain pielessä. Ei ihmisen kuulukaan olla pelkästään onnnellinen, jos hän joutuu elämään jatkuvassa epävarmuudessa, todistamaan oman arvonsa yhä uudelleen, pysymään nuorekkaana vain jotta ei menettäisi työpaikkaansa koska alkaa vaikuttaa liian vanhalta. Menneisyyden ihminen kesti kaiken uskomalla palkkaansa taivaassa. Nykyihmisellä on harvoin uskon tuomaa lohtua. Pitää uskoa vain itseensä, niin “sä” pystyt siihen. Ihan sama miksi, ja ketä varten.

Musiikki: Radiohead: Fitter Happier (OK Computer 1997)

Advertisements
Posted in masennus, perhe, psykiatria | Leave a comment

Median lemmikki – nudge nudge wink wink

Jo neljäs haastattelupyyntö kuukauden sisään. Näitä tulee aina välillä ryppäissä, normaalisti kysytään joko kommenttia isompaan artikkeliin tai näkemystä toimittajan aiheesta muutaman kerran vuodessa. En ole tullut kysyneeksi, mistä ymmärretään ottaa yhteyttä, mutta veikkaan että SKTS:n kotisivuilta usein edetään. Jokin aika sitten ranttasin siitä, miten yliopistojen sivuilta ei löydä ihmisiä. No olen minä Helan sivuilla edelleen, vaikken enää siellä duunissa olekaan vaan ainoastaan dosentti. Pitääkin sanoa jollekulle että muuttaa tai poistaa tai miten nyt haluavat tehdä.

SKTS:n hallituskin on tietysti joidenkin mielestä hierarkkinen laitos, vaikka todellisuudessa hääräämme aika tasa-arvoisesti. Ensin otetaan ilmeisesti yhteys puhikseen, jos se ei rupea niin veepeejiihin ja siitä sitten suosittelemme eteenpäin. Eikä tietysti vain hallitusta vaan jos tiedämme, että joku on jotain tutkinut niin suoraan sille. Ei ole mitään mieltä mennä puhumaan läpiä päähänsä aiheesta, josta tietää vain jonkin lukemansa kirjan ja valistuneen kansalaismielipiteen verran. Tämä on tietysti nynnyjen asenne, kunnon tutkija kommentoi mitä vain kolmelta aamuyöstä jos on tarvetta (tähän sopiva hymiö).

Viime aikoina on onneksi kysytty asioista, joista olen peräti julkaissut jotain, joten omatunto on siltä osin puhdas. Mutta kysytään myös asioista, joista olen vääntänyt sen seitsemän apurahahakemusta. Tässä kohtaa ääniraidalle tulee Monty Pythonin sketsi “Nudge Nudge”, jossa kummallisiin kysymyksiin hermostunut herrasmies jyrähtää: “Look, are you insinuating something?” ja kyselijä: “Oh, no, no, no… YES.” Minun tapauksessani tarina jatkuu siten, että eikö olekin hienoa miten paljon kysyntää kuolemaa ja ja sen historiaa koskevalle tiedolle on? Nudge nudge wink wink! (Tänään on Koneen säätiön apurahahakemusten viimeinen jättöpäivä.)

Posted in media, SKTS, tutkimusrahoitus | Leave a comment

Apurahabingossa

On taas se aika vuodesta. Yksi niistä ajoista tässä vuodessa, yksi niistä vuosista tässä ajassa. Tutkimusrahoituksen haku on tutkijan keskeinen toimi. Ihme, että ehdimme joskus tutkiakin.

“Apuraharumba kyynistää tutkijan”, kirjoitti tutkija Tuomas Aivelo Tiede-lehden blogissa taannoin. Onhan se kummallista, että tuo ja tuokin saa rahaa ja minun erinomainen tutkimukseni ei, niin! Tai sitten tutkijaparka alkaa mitata ammatillista ja jopa ihmisarvoaan sillä, miten hyvin hän saa rahoitusta tai ei ollenkaan.

Muistan, kun lähes 20 vuotta sitten sain ensimmäisiä hylsyjäni. Väitöstutkimukseni ei tuntunut kiinnostavan ketään. Onneksi minulla oli pätkätehtäviä talous- ja sosiaalihistorian oppiaineessa, joten tunsin kuitenkin kuuluvani yliopistoyhteisöön. Pelkkä jatkokoulutusseminaari ei siihen olisi luultavasti riittänyt, koska akateeminen itsetuntoni ei ollut niitä korkeimpia. Opin myös varhain ymmärtämään, että kaikkein parhaimmatkin jäävät usein ilman, ja todella lahjakkaat, kokeneet tutkijat ovat välillä työttöminä. Kuten minä nyt, lahjakkuudesta en sano mitään mutta onhan tuossa jotakin tullut tehtyäkin.

Tutkimusrahoituksesta voisi sanoa paljon, mutta realisti toteaa elävänsä tässä ajassa ja näillä ehdoilla. Koska haluan ensisijaisesti työskennellä vapaana tutkijana (“independent scholar” kuulostaa niin hienolta!), en näe ratkaisuksi yksinomaan yliopistojen rahoituksen lisäämistä. Kuten tunnettua, yliopistot osaavat kyllä käyttää rahaa muuhunkin kuin tutkijoiden palkkaamiseen ja opetustakin voisi kehittää. Säätiöiden rahoitus on mielekästä sikäli, että sitä saa tutkija hallinnoida itse, eivätkä sitä sido mitkään kansalliset linjaukset tai korkeakoulustrategiat.

Yliopistourallani ehdin olla mukana kahdenkin yliopiston opiskelijavalinnoissa. Lisäksi olen tehnyt erinäisiä toimitustöitä, kirjoittanut vertaisarviointeja, arvioinut opinnäytteitä ja tietysti luvuttoman määrän tenttejä, esseitä ja harjoitustöitä. Tiedän, että joskus hyväkään ei vain riitä ja erinomaisiakin riittää tungokseksi asti. Ei se ole henkilökohtaista, joskus vain käy näin. Hylkäsin keväällä kaksi vuotta joka paikkaan tunkemani tutkimusprojektin itsemurhien historiasta; nyt mennään hautausmaiden sosiaali- ja kulttuurihistorialla. Katsotaan miten ämmän käy, niin sanoakseni.

Pessimisti ei pety, optimisti jättää sateenvarjon kotiin kuten minä tänä aamuna. Tutkijan on vaikeassa rahoitustilanteessa otettava ilo irti mahtavista kollegoista ja erilaisten verkostojen ylläpitämisestä. Me kilpailemme keskenämme, mutta silti autamme toisiamme samaisessa kilpailussa. Sen opin jo lähes 20 vuotta sitten ja siitä pitäkäämme kiinni, vaikka moni jää taaskin ilman. Toivottavasti eivät aina samat naamat.

Posted in tutkijanura, tutkimusrahoitus | Leave a comment

Lukeminen ja aika

Monesti tuntuu, ettei ole aikaa lukea, mutta olen kuitenkin viime aikoina lukenut tai yrittänyt lukea useita kirjoja. Vastoin tapojani jopa dekkareita tai mitä ne nyt kulloinkin ovatkin, joissa selvitetään miksi on otettu henki useammalta tai yhdeltä ihmiseltä. Mieluiten silti luen historiallisia romaaneja, jos niissä on jossain välissä imelää romantiikkaa, kuten blogin seuraajat hyvin tietävät.

Kesällä luin mm. Donna Leonin teoksen Ylimpiä ystäviä, Leif G.W. Perssonin Possujuhlan, ja Agatha Christien Lomahotellin murhat. Vain Christie oli kirjailijana ennestään tuttu, joten to boldly go jne.

Christien myöhäistuotantoa voi ehkä pitää hieman väsyneenä, ja maailmansotien välisen ajan tunnelman viehätys tietysti puuttuu. Mikään Passenger to Frankfurt Lomahotellin murhat ei onneksi ole, vaikka eroa teoksilla on vain viisi vuotta (1965, 1970). Ihan näppärä juoni, sinänsä tutut sekaannukset ja väärät henkilöllisyydet tekevät tarinan. Kyllähän tuon luki, jos ei muuten niin ajankuvana. Neiti Marplen persoona ei kai jaksanut enää kiehtoa Christietä kovin paljon, koska se tulee esille lähinnä lisääntyvien fyysisten vaivojen kuvauksessa.

Ajankuvasta puheen olleen, Leif GW:n esikoisteos vuodelta 1978 tarjoaa aivan mahtavan pläjäyksen muinaista Ruotsia meille svekomaaneille. Ruotsalaiset toki perinteisesti haluavat uskotella, että juuri heidän yhteiskuntansa on mätä ja rappiolla, mutta onhan se hyvä meidän muidenkin muistaa, että vielä 1970-luvulla esimerkiksi poliisin toimintaa saattoi hyvin kuvata niin, että lähes kaikki naisoletetut olivat vaimoja, sihteereitä tai huoria. Possujuhlassa muutama naispoliisi sentään pääsee kentälle houkutuslinnuiksi, mutta meidän tuntemamme hen-maa ei Perssonin esikoisteoksen Ruotsi vielä ole.

Donna Leon on monen suosikki, joten pitihän kirjojaan kokeilla, kun anopilta saa lainaan. Ylimpiä ystäviä, jonka alkuteos ilmestyi vuonna 2000, oli ensikosketuksena kiehtova ja saman tien päästiin Venetsian tunnelmaan byrokratioineen kaikkineen. Osataan sitä toki Suomessakin hieman rakennella, kiitos kollega Sophy Bergenheimille joka toi tietoisuuteemme erään “pohdinnan”.

Leonin teoksessa kiinnittävät äiti-ihmisen huomiota tietysti komisario Brunettin lasten toimet. Vuonna 2000 ei ollut älypuhelimia eikä ilmeisesti komisarion lapsilla edes telefoninoja. Teoksen juonen kannalta teineillä ei ole mitään erityistä merkitystä, mutta kiinnitinpä nyt huomiota.

Lukijan aika korostuu silloin, kun yrittää lukea dekkaria siinä sivussa. Elämäni toinen Brunetti-kirja joutui kiireen uhriksi, sillä putosin Kasvot kuvassa -teoksessa jossain määrin kärryiltä parikin kertaa. Toisaalta, ei se ollut jotenkin kiinnostavakaan. Hajanaisia juonenpätkiä, jotka liittyvät toisiinsa kai periaatteessa. Nyt jo tutuksi tullut poliisien ja muiden viranomaisten kissa ja hiiri -leikki ei enää kiehtonut vaan tympi.

Dekkarit opettavat tervettä kuolemanpelkoa. Ihmisen on valittava, mihin lyhyen maallisen elämänsä käyttää. Koska Ursula Pohjolan-Pirhosen esikoinen, johon alussa viittasin, ei ollut ihan hirveä, ostin kirpputorilta neljän teoksen potpurrin samalta tekijältä. Mutta, sanotaanko nyt ruma sana niin kuin se on, voi saatana.

Rakkautta vanhassa kartanossa vuodelta 1977 aloittaa ostamani kombon. Ensin joristaan jostain esi-isistä, ja sitten, ilman sen kummempaa ajoittelemista, siirrytään oletettavasti nykyaikaan. 1900-luvun puolivälille ja mikä ettei varhaisemmallekin ajalle oli tavanomaista nähdä ihmiset persoonallisuustyyppien mukaan, mutta jatkuva puhe “haaveilijoista” alkaa hyvin pian ärsyttää. Varsinkin, kun juuri muuta persoonallisuutta ei ihmisille ainakaan ensimmäisellä sadalla sivulla anneta.

Mahdollisesti teos oli omana aikanaan aivan viehättävä, mutta silloinkin todennäköisesti hortoileva teksti ja pitkiä selitteleviä jaksoja sisältävä tyyli ovat vieraannuttaneet osan lukijoista. Henkilöhahmot ovat kliseisiä eikä heistä yritetäkään tehdä kiinnostavia. Joskus kirjat eivät vain ole hyviä. Pahinta oli kuitenkin se, että vanhan, takuuvarmasti ruotsinkielisen aatelissuvun edustaja päräyttää tyttärensä nimeksi Talvikki. Joku selitys kielenvaihdosta olisi ollut paikallaan. Ei tällaista ammatti-ihminen kestä.

Olisin ehkä kahlannut Pohjolan-Perkuleen läpi 30 vuotta sitten kaikkine osineen, mutta nykyään en jaksa lukea kuin kiinnostavia kirjoja. Omat mieltymyksetkin ovat tarkentuneet: jos kirja on antiseptisen puhdas huumorista, en viitsi; tekstin pitää olla napakkaa ja kerronnan edetä reippaasti yks kaks kol ilman epäoleellisia sadan sivun takaumia. Näiltä vaatimukselta eivät välty edes klassikot, joskin he saavat vuosisatansa verran anteeksi. Aiheet voivat olla tyhmiä tai vastenmielisiä, enkä ryhdy karaisemaan itseäni tässä vaiheessa elämää sietämään mitään kidutuksia ja lapsenraiskauksia. Lukekoot niistä ne, joilla ei ole vielä mittansa täysi.

Aika, todellakin, näyttää palaanko vielä dekkareiden pariin. Suurkuluttajaa minusta tuskin tulee. Tällä hetkellä makuni on murroksessa, koska aiemmin suosimani fantasia ei enää kiinnosta. Chick-lit on yllättäen monen huippututkijan suosiossa, mutta minun pääni on jo valmiiksi niin höttöinen, etten kykene moiseen. Vanhemmiten ihminen on lisäksi jatkuvasti niin kriittisessä tilassa, että moni kirjaparka tulee tuomittua kadotukseen vain siksi, että se ei enää tuo entisenlaista tyydytystä.

Posted in historia, kirjallisuus, Uncategorized | Leave a comment

Tutkijoiden löytäminen yliopistojen nettisivuilta

Tutkija, onko sinulla oma nettisivu, jolla kerrot työstäsi ja asiantuntemuksestasi? Olisi syytä olla. Keskimäärin yliopistojen verkkosivut tekevät parhaansa ollakseen kertomatta sinusta mitään.

Joudun tällä(kin) hetkellä etsimään eri alojen kotimaisia asiantuntijoita, ja kyllä tässä itku pääsee. Googlaamalla hakusanoilla “oppiaine henkilökunta” saattaa saada jonkinlaisen listan ihmisistä, mutta välttämättä henkilön kohdalla ei ole erikoisaloja tai edes linkkiä julkaisuihin. Puhumattakaan siitä, että moni tutkimus voisi sijoittua useammalle alalle, eikä tietoa hakeva osaa lähteä hakemaan juuri oikean institutionaalisen rakenteen alta.

Yliopistojen etusivut lurittelevat kauniita sanoja huippututkimuksesta ja -yksiköistä, mutta mitä väliä sillä on, minkä hilipatipippantittelin alla tutkimus on tehty, jos sen tekijöitä tai edes otsikkoa ei saa esille? Puhumattakaan, että kaikki tutkimus ei ole huippututkimusta, mutta tärkeää juuri sille joka sitä hakee.

Helsingin yliopiston Helda-tietokanta on tässä suhteessa avuliain, mutta sekin pitää osata löytää. Kun googlaa “Helsingin yliopisto tutkimus” saa eteensä oikeasti toimivan hakusivun. Esimerkiksi Oulun yliopisto uskoo ihmisen haluavan nähdä tämän.

oulu

Ja Turun yliopisto tämän.

turku

Onneksi minulla on laaja, jo kotona opittu kirosanavarasto. Turun yliopisto sentään tarjoaa pikkuisen linkin oikeasti toimivaan tutkimusportaaliin. Jyväskylän yliopisto ohjaa vanhaan Tutka-portaaliin, josta ainakaan minä en löydä mitään hakutoimintoa. Jos se siellä on niin olet voittanut palkinnoksi hieman vähemmän kireän niskan kuin minulla.

Noin yleensä yliopistojen sivuilla meininki on kuin vanhoissa Nokian kännyköissä, eihän sillä ole väliä miten monta klikkausta tarvitaan kun se asia siellä kuitenkin on. Ehkä. Jossain.

Ihmetelkää sitten, kun julkisuudessa puhuvat aina samat asiantuntijat ja ne, jotka ovat osanneet henkilöbrändätä itsensä. Yliopistot eivät markkinoi tutkijoitaan tekemällä heidät helposti tavoitettaviksi, kunhan saadaan hölöttää omista tärkeistä asioista eli siitä, että hei me ollaan saatu ulkopuolista rahoitusta jostain. Tehdään sillä mitä sitten tehdään, ihan sama.

EDIT: Käykääpä Tampereen yliopiston sivuilla. Tai älkää käykö. Jokaisella meillä on vain yksi elämä ja yksi mielenterveys.

Posted in media, tutkijanura, tutkimus, tutkimusrahoitus, yliopisto | 1 Comment

Hajahuomioita kuolemasta

  1. Mietipä hetki, jos et ole ehtinyt moikkaamaan surevaa omaista ennen kuin kuolemantapauksesta on jo vähintään kuukausi, etkä käynyt kuolevaakaan aikanaan tapaamassa. Että pitääkö hänen kerrata sinulle kaikki yhä uudelleen, koska juuri sinä olet niin järkyttynyt mutta et ole millään ehtinyt paikalle.
  2. Jos kuolevan ennuste on ns. viikkoja, kuukausia, on hieno ele järjestää hänelle läksiäiset, joissa paikalla on isompikin joukko ihmisiä kuin vain kaikkein lähimmät ystävät. Hautajaisista pyritään nykyään tekemään ns. vainajan näköiset, mutta eiköhän näistä etukäteispeijaisista saa sellaiset helpommin. Oleellista on tietysti se, että kuoleva tätä haluaa ja on vielä siinä kunnossa, että jaksaa nauttia.
  3. Jokainen suree omalla tavallaan. Yksi on täysin murtunut, yksi siivoaa kaappeja ja kauppaa turhaa tavaraa netissä. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa, surun voi käsitellä monella tavalla.
  4. Siellä Turun keskustassa ja muuallakin, hillitkää sitä hautakynttilöiden ostelua. Nyt on kesä ja kukkaset, älkää raahatko turhaa muoviropposta vaikka olisitte miten järkyttyneitä perjantain tapahtumista. Joku järki saa olla päässä kaikissa tilanteissa ja pahimmillaan kynttilämeren kuumuus turmelee lähiympäristöä.
Posted in kulutus, kuolema, kuoleminen, lohdutus, sureminen, surutyö | Leave a comment

Hautajaiskäsky

Musiikki: Narvan marssi

Sotilasperinteet ovat kiehtovia ja korostavat sotilasyhteisön yhteenkuuluvaisuutta monin tavoin. Jyväskylän kollega meni viime kuussa naimisiin upseerin kanssa, ja sulhanen kirjoitti häitä varten leikkimielisen, joskin ilmeisen vakavasti otettavan “hääkäskyn”. Kaikki nyt vain menee paremmin, kun asiat on kirjoitettu ylös, jokainen tietää tehtävänsä ja tilaisuus on kokonaisuudessaan suunniteltu.

Tällä nimenomaisella hetkellä mieheni on täyttämässä toisenlaista käskyä. Hänen kollegansa ja vanha tuttavansa menehtyi äskettäin, ja tavan mukaan hänelle järjestetään ohjesäännön mukaiset sotilashautajaiset. Asiasta annettiin täysin virallinen käsky, jossa on määritetty kunkin sotilashenkilön tehtävä, asu, kuljetukset jne. Mieheni tehtävänä on laskea puolustusvoimien seppele arkulle.

En tiedä toista ammattikuntaa, jonka hautajaiset olisi järjestetty näin virallisesti työyhteisön toimesta. Eikä tämä koske vain aktiivipalveluksessa olevia, vaan nytkin kyseessä on evp. Jos tilastollinen todennäköisyys toteutuu, olen minäkin aikanaan sotilashautajaisissa surevan lesken roolissa.

Nykyään hautajaisissa halutaan korostaa vainajan persoonaa, hänen mieltymyksiään ja elämänhistoriaansa. Monelle työyhteisö ei ole ollut niin keskeinen elämää määrittävä tekijä, että sitä välttämättä varsinkaan eläkeiässä enää otettaisiin mukaan kuin henkilökohtaisten ystävien osalta. Toisaalta moni omainen tuskailee rituaalien kanssa, ja haluaisi jo siunaustilaisuudessa tuoda esille, kuka vainaja oli.

Meillä mietitään sattuneesta syystä kuolemaa paljon, ja eräänä päivänä mieheni totesi, että ehkäpä hän ei esitäkään toivomuksia hautapaikastaan tai hautaamisestaan muutenkaan. Me jälkeenjääväthän sen asian kanssa joudumme elämään. Mutta sotilashautajaisista ei tulisi mieleenkään tinkiä, sen verran koko perhe on asian kanssa tullut eläneeksi. Kuolemantutkijana tietäisin myös tekeväni väkivaltaa monille ihmisille, jos yrittäisin nämä rituaalit välttää.

Sotilashautajaiset juhlaunivormuisine sotilashenkilöineen voivat ehkä jonkun mielestä keskittyä liikaa ihmiselämän yhteen puoleen. Jonkin verran puolustusvoimien kantahenkilökuntaa tavanneena tiedän kuitenkin, että kyseessä ei ole mikä tahansa työyhteisö. Upseeriveli ja kurssiveli ovat käsitteitä, joita ainakin meillä kuulee alituiseen, samoin entiset ja nykyiset esimiehet ja alaiset tulevat joskus hyvin läheisiksi.

Elämästä tulee tietynlainen, kun on siirryttävä tehtävästä toiseen ja usein toiselle paikkakunnalle, monesti myös ulkomaille. Sotaharjoitusten takia ollaan poissa perheen luota viikkokausia vuosittain. Kenties jotkut puolisot alkavat inhota koko lafkaa tästä syystä, mutta useimmiten tilanne on tiedossa suhteen alusta lähtien.

Kuten etnologikollega hääblogissaan toteaa, upseerit ovat juhlimisen ammattilaisia. (Jätämme nyt tässä yhteydessä laskematta leikkiä ammattikunnan entisaikoina tavallisista alkoholiongelmista.) Hautajaisista puhutaan tärkeänä osana omaisten surutyötä, mutta todellisuudessa ne tulevat siihen tarkoitukseen liian pian kuoleman jälkeen, ja harva on niihin todella valmistautunut. Ei liene pahitteeksi, jos on olemassa papin lisäksi joku muukin, joka hahmottaa siunaustilaisuuden alusta loppuun.

Sain myös tietää, että kadettiupseerien omaiset voivat saada kadettikunnalta 1700 euroa hautausavustusta, jos se on tarpeen. Summa kattanee edelleen hautaustoimiston kulut; kuten sosiaalitoimen avustuksenkin kohdalla,  muistotilaisuutta ei ole tarkoituskaan näistä varoista kustantaa. Kenties tämän voi kokea antavan myös suuremman vapauden muistotilaisuuden suhteen: sinne ei ole pakko kutsua jokaikistä hautajaisiin osallistunutta sotilashenkilöä, vaan se on omaisten asia.

Muistotilaisuushan on usein kaksijakoinen: alussa ollaan vakavia, ehkä itketäänkin, mutta loppupuolella aiheet siirtyvät jo vainajasta ja surusta kevyempiin. Muistalemiseenkin tulee jo iloisempi sävy. Kenties näin hahmottuvat sotilashautajaisetkin: muistotilaisuudessa esille tulevat ihmisen muu elämä, perhe, harrastukset, kiinnostuksen kohteet ja intohimot.

Posted in etnologia, hautajaiset, hautausala, häät, huumori, luterilaisuus, perhe, puolustusvoimat, sureminen, suruasu, surutyö | Leave a comment