Suomalaisuus on sairaus

No niin, klikkiotsikkoa vaan kaikille! Seuraavassa pohdiskelen tosin sitä, miksi suomalaisuutta on pidetty joko akuuttina persoonallisuushäiriönä tai suorastaan elimellisenä sairautena, ja mitä se mahdollisesti on tai ei ole ja miksi jos on. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että siinähän tuo menee ja kaikkea maailmaan mahtuu. Mutta ne pohdiskelut.

Luen juuri Janne Kivivuoren teosta Psykokulttuuri vuodelta 1992. Kivivuoren aineistona ovat radio-ohjelmat, joissa on käsitelty otsikon mukaisia aiheita. Ihmisten psyykkisten ongelmien yhtenä selityksenä nousee esiin suomalaisuus, suomalainen kulttuuri, mikä ettei kylmä ilmastokin. Ollaan viileitä eikä kosketeta.

Minä muistan tämän kuulkaas. En kuunnellut 1980-luvulla kuin satunnaisesti Pekka Saurin Yölinjaa ja olin vähän liian nuori eläytymään aikuisten ongelmiin, mutta sen muistan, että suomalaisuus oli tuon ajan ihmisille voittopuolisesti ongelma.

Ennen 1990-luvun uusisänmaallisuutta suomalaisuudessa oli harvoin mitään hyvää, paitsi jos satuttiin pärjäämään maastohiihdossa. Muualla, EU-jäsenyysäänestyksen häämöttäessä yhä useammin nimenomaan Euroopassa, osattiin elää ja olla. Oltiin avoimempia, välittömämpiä, tapakulttuuri oli viehättävämpää. Pukeuduttiin paremmin ja kaikin puolin oltiin fiksumpia ja filmaattisempia.

Jokainen ikäpolveni ihminen muistaa Lenita Airiston ja liikemiesten tennissukat. Muistaa myös sen, että suomalainen nainen ei osaa meikata eikä edes viitsi laittaa itseään. Maailman kaunotarten joukossa ei suomalaista naista ole diskurssin tasolla juuri nähty, persjalkainen ja pottunenäinenhän tuo on. Tähän liittyi jotenkin se, että suomalaisuuteen ei kuulu koskettaminen, asioista puhuminen, mikään lämmin ja läheinen.

Inhoan natseja siinä missä kuka tahansa muukin järkevä ihminen, mutta osaan kyllä paikantaa sen, mistä inho “kulttuurin rikastamista” kohtaan tulee. Se tulee eliittipositiosta, jossa jatkuvasti kerrotaan että muualla on kaikki paremmin ja kun suomalainen muuttuu joksikin muuksi, tai ottaa avosylin vastaan vieraat vaikutteet, niin hän saattaa ehkä kelvata sivistyskansojen joukkoon.

EU-vastaisuudelle ja maahanmuuttokritiikiksi paketoidulle ihmisvihalle on valmis alusta populistien pasteerata juuri tästä syystä, joka maassa. Aina on se kansanosa, jota on pitänyt kurmoottaa että se pysyisi nöyränä ja ymmärtäisi tarvitsevansa sivistynyttä ja kansainvälistä eliittiä hoitamaan sen puolen hommat. Suomessakin suomalaisuuspuhe on ollut keino määrittää, keitä suomalaiset ovat, mutta myös hallinnon väline.

Otetaan nyt vaikka sotavuosien “karuudella urheilu”, kuten herkkä karjalaispoika Olavi Paavolainen sen Synkässä yksinpuhelussa kuvasi viitaten sota-ajan hautajaisiin. Tuohon aikaan se, mitä sittemmin on sanottu suomalaiseksi junttiudeksi, valjastettiin aikakauden tarpeisiin. Kun vaihtaa auran miekkaan, jää varpaanväleihin helposti multaa. Tänään on kulunut 78 vuotta talvisodan alkamisesta, ja Facebook-kaveri jakoi seinällään evakuointikäskyn, joka kaiketi aukottomasti todistaa.

Henkilön Saara Jantunen kuva.

 

“Rauhallisuus on suomalainen hyve ja sinä olet suomalainen.” Ettäs tiedät, ole kansasi arvoinen. Kansainvälisiä vertailuja en pääse tähän hätään tekemään, mutta oletan että toisinkin asia on voitu ilmaista. Briteissä toki stiff upper lip varmaan tuli vastaavissa teksteissä jotenkin esiin.

Miten tämä liittyy seuraavien sukupolvien itsensä etsintään, oli suuntana itämainen mystiikka tai slaavilaiset kukkahuivit, on minulle aika selvää vaikka kaikille ei olisikaan. Finnish fucking designin historiasta muistan lukeneeni, että tietoisiakin valintoja tehtiin viileän suoralinjaisuuden hyväksi, kukkasia ja krumeluureja vastaan. Minä kun olen enempi krumeluuri-ihmisiä, niin pidän tätä vakavana virheenä. (Suurin osa Aallon huonekaluista on rumia, pari lamppua on kivoja. Taloissa onnistui hän paremmin.)

Kaikki hajoaa ja muuttuu sumuiseksi lähemmässä tarkastelussa. Suomalaisuus on paraatiesimerkki kuvitellusta kansakunnasta, jossa toisilleen sangen vieraat ihmiset eri puolilla maata koottiin yhden lipun ja tunnuksen alle. Projektia voi pitää onnistuneena, kun pääasiassa länsisuomalaisuudelle rakennettu normaali suomalaisuus onnistuttiin ajamaan läpi niin hyvin, että Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella elävät ovat tyytyneet sairastamaan ja syrjäytymään, nohevimpien heistä muuttaessa etelän keskuksiin. Itäsuomalaisuudesta on viralliseen suomalaisuuteen otettu lähinnä tunteikkuus ja siitä mollivoittoisuus. Argentiinalaisesta tangosta on Suomessa riisuttu intohimo ja jäljelle on jäänyt kaipuu jonnekin, mahdollisesti pois Suomesta.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä olen usein ihmetellyt Helsingin ja muun Suomen kaksinaisen kieroutunutta suhdetta. Toisaalta tiedetään varmasti, että Helsingissä eivät ole oikeat ja aidot suomalaiset. Kuitenkin, kun aletaan puhua “nykyajan ilmiöistä”, pääkaupunkiseudun ihmiset ja asiat otetaan normaaleina ja muualta Suomesta haetaan korkeintaan eksotiikkaa. Tämä johtuu tietenkin siitä, että keskeiset mediatoimijat päivystävät Helsingissä eivätkä osaa lähteä maalle kuin kotiin joulunviettoon. Hassua se silti on.

Jakolinjoja on tietysti kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Nykyisen kotikaupunkini Kotkan historiaan perehtyessäni olen törmännyt siihenkin, että “oikean Kotkan” asukkaat eli kotkansaarelaiset ovat pitäneet kaupungin eroa Kymin kuntaan ja Karhulan kauppalaan välillä täysin ylitsepääsemättömänä. Miten lie nykyisin, tunnistan kyllä sen saman niskaa kiristävän tolvanuuden joskus Kotkankin keskustassa, joka saa minut menemään Helsingin keskustaan vähemmän mielelläni. Juntteja on löydettävä, vaikka itse oltaisiin tultu “savolaisten Amerikkaan” tai “Hesaan” sangen hiljattain.

Suomen on voinut jakaa monella tavalla. Itään ja länteen, etelään ja pohjoiseen, Johannes Virolaisen sanoin ruuhka-Suomeen ja runo-Suomeen, maaseutuun ja kaupunkiin. Geneettisesti olemme sekakansaa, todellakin idän ja lännen välissä. Viimemainittuun tietoon on tartuttu vähemmän innokkaasti populaarissa julkisuudessa, vaikka monen muun asian suhteen ollaan perinnöllisyydestä kovin innoissaan. Kansan keskuudessa sukututkimus on erittäin suosittua, mitä en sinänsä ymmärrä. Kun oppisi vähän tajuamaan edes niitä, jotka on itse ehtinyt joskus morjestaa niin siinäkin on haastetta elämän iäksi.

Suomen voi jakaa myös miehiin ja naisiin. Kuten mies on ihmisen mitta maailmanlaajuisesti, myös suomalaisuutta määriteltäessä on katsottu ensisijaisesti miehiin. Niin miesten saavutukset kuin miesten ongelmatkin ovat niitä, joista on keskusteltu erityisesti suomalaisina. Suomi-neito, tai joskus harvoin Suomi-äiti, on ollut symboli. Suomalaisen naisen kuvauksissa ovat korostuneet vahvuus ja selviytyminen, usein suomalaisesta miehestä tai ilman häntä. Mies on kuvattu yksinäisenä, sankarina tai surkimuksena, mutta luontevaa patriarkaalista suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ei tälle hallinnon hankalalle kohteelle ole yleensä nähty. Hänelle taas yhteiskunnan hallintotoimet näyttäytyvät, sukupuolittuneista työmarkkinoista johtuen, usein hyvin naisvaltaisina. Syntyy virheellinen mielikuva, että naiset johtaisivat tätä maata. Kun yritysten hallintoneuvostoja katselee, mielikuva on hieman toinen.

Psykokulttuuriin palatakseni, se on voinut useasti vaikuttaa naisten yritykseltä tehdä miehistäkin naismaisempia, tunteellisempia ja avoimempia. Kun lapsena ja teininä ihmettelin kehittymässä olevaa tunnepuhetta, se oli minulle todella eksoottista. Kuten eräässä kouluaineessani kirjoitin, meidän perheessämme miehet olivat miehiä ja naisetkin melkein. En itkenyt teininä kertaakaan, koska se oli yksiselitteisesti kiellettyä eikä kuulunut aikuisuuteen. Syvällinen tunteiden analyysi kuului kokonaan toiseen kulttuuriin, mahdollisesti koulutetun eliitin yritykseen muuttaa jälleen kerran suomalaisia yhteen suuntaan. Muutamaa vuosikymmentä aiemmin oli suomalaisista tehty karuja ja kaiken kestäviä. Teesi ja antiteesi, kunhan valta-asema säilyy.

Suomalaiset voi jakaa myös sukupolviin. Nyt aikuistumassa oleva polvi on psykokulttuurissa kuin kotonaan, jopa kiusallisessa määrin. Joka ikistä laulutähdeksi pyrkivää on kiusattu ja hänellä on ollut “musta jakso”, koska syvällistä persoonallisuutta ei ole olemassa ilman suurta kärsimystä ja persoonallisuuttahan laulutähdet lopulta myyvät kun tekniikan keinoin voidaan äänikin korjata. Nyt aikuistumassa oleva polvi on tottunut matkustelemaan tai ainakin uskomaan että kaikki muut matkustelevat. Kaikkia kansainvälisiä brändejä saa tilattua netistä eikä tarvitse odottaa että Helsingin MicMaciin tulee taas muodikkaita farkkuja.

Nuoret tuntuvat päässeen myös suomalaisten juomatavan päälle monin paikoin, miksipä nuo dokaisivat kun pitää olla skarppina peleissä. He elävät joissain suhteissa täysin erilaisessa maailmassa kuin vanhempansa samassa iässä, emmekä voi ennustaa millaisia aikuisia heistä tulee. Ainakin he ovat saaneet enemmän ja parempaa huomiota vanhemmiltaan, myös miesoletetuilta sellaisilta. “Pehmoisistä” ei enää kukaan puhu, vaan miehelle on yleensä kunnia-asia olla mukana lapsenhoidossa. Huumoria toki elokuvaväen mielestä edelleen syntyy, jos mies vastaa yksinomaisesti pikkuvauvan hoidosta. Mutta ihmiskunta edistyy vaikka hitaasti.

Kun ensi viikolla satavuotiaan itsenäisen Suomen juhlinta huipentuu, en oikein osaa suhtautua siihen mitenkään. Minulle Suomen historia ja suomalaisuus näyttäytyvät niin hajanaisina ja erilaisten aikakausien ja ryhmäidentiteettien kokoelmana, että en voi sanoa ymmärtäväni asiasta paljoakaan. Suomen valtio ja sen asema itsenäisenä valtiona muiden joukossa ovat helposti hahmotettavia asioita, ja siinä on tietysti juhlimisen aihetta. Erilaiset tempaukset ja tapahtumat ovat usein vaikuttaneet lähinnä kummallisilta yrityksiltä tehdä edes jotain. Pienillä paikallisilla juhlilla on aina oma funktionsa, mutta mikä yhdistää koko kansakuntaa? Pitäisikö jonkin yhdistää? Mikä on suomalaisuuden kantava ajatus? Kuka sen saa määrittää, ja mihin sitä käytetään? Pitääkö sellainen olla?

Palatakseni otsikkoon, en tosiaankaan ole sitä mieltä että suomalaisuus olisi sairaus. Enhän edes varmasti pysty sanomaan, mitä suomalaisuus on. Tietystä etäisyyden pitämisestä voisi syyttää luterilaisuuden individualistista uskonkäsitystä, mutta sekin oli hyvin seurakuntakeskeistä vuosisatojen ajan. Köyhyys ei tee ihmistä sellaiseksi kuin suomalainen on: maailmassa on paljon köyhempiä kansoja, jotka elävät ja käyttäytyvät toisin. Sotiakin on maailmassa nähty ja paljon tuhoisampia. Suomea ei koskaan miehitetty ja toisen maailmansodan siviiliuhreja oli kolmisensataa. Sisällissodista sanon vain yhden esimerkin: Espanja. Kyllä siellä poskisuudelmia vaihdetaan. Niin sanottua suomettuneisuuden aikaa pidän ihan järkevänä ajanjaksona: kokeillaan sitten näin. Ja siitäkin selvittiin, eikä tästä voine olla eri mieltä vaikka joitakin keinoja ei diggaisikaan.

Oma agendani on tietenkin tullut tekstin kuluessa hyvin selväksi, ja sanotaanhan herravihaa yhdeksi suomalaisuuden peruspiirteeksi. No eihän se ihme ole. Äkkiseltään piti osallistaa asiasta melko vähän innostunut rahvas rakentamaan omaa kansakuntaa, sitten opettaa se tavoille että se osaisi sotiakin niukoilla resursseilla ja kun se sen oppi, alkaa tehdä siitä kansainvälisesti kelvollista porukkaa joka osaa kieliä ja sanoa käsipäivää. Kaikki tämä on myös onnistunut, joten ei suomalaista eliittiä kaikkina näinä vuosina voi moittia ettei olisi tsemppi riittänyt. Vähän vähemmän raa’asti olisi kuitenkin voinut aikojen saatossa kohdella niitä, jotka eivät kehity suunnitelman mukaisesti, ole samaa mieltä kaikesta tai tunnu edes olevan kiinnostuneita koko touhusta.

Elämme muuttuvien merkitysten ja erilaisten tulkintojen aikaa. Tätä kirjoittaessa tuore kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja on pyytänyt kovasti anteeksi kulttuuriministeriltä, että hänen kiitospuheensa maininta junteista sai ministerin tulemaan ulos henkisestä kaapistaan. Hurme arvioi olevansa itse juntti numero yksi, ja että puheen sävyn ymmärsivät kaikki paikalla olleet. Näin lieneekin. Nykyaikana pitkän linjan kirjailijat tai mikä ettei sosiaalihistorian dosentit voivat kokea olevansa jossain määrin juntteja tai ainakin rahvaanlapsia ja sanoakin sen. Itse ainakin olen kokenut, että niin sanottujen vanhojen kulttuurisukujen kasvateilla on lopulta ylimääräinen ässä hihassaan, oli se tietoa, tapa sanoa asioita tai silkkaa asennetta. Ja hyvä niin, osaavia ihmisiähän tässä tarvitaan ja ihmisiä on hauska tarkkailla. Emme kuitenkaan lakkaa elämästä historiassa, omassamme ja toisten, vai siksi että meidän sanotaan olevan yhtä kansakuntaa jonka valtio nyt täyttää sata vuotta.

 

Advertisements
Posted in alkoholi, äärioikeisto, äitiys, elokuvat, feminismi, historia, huumori, käytöstavat, köyhyys, kirjallisuus, Kotka, kulttuuri, kulutus, lapset, lääketiede, luokka, luterilaisuus, maskuliinisuus, media, mentaliteetti, musiikki, naiseus, nationalismi, politiikka, sankaruus, seksuaalisuus, sota, sukupolvet, sukupuoli, sukututkimus, suomalaisuus, talous, terveys, työelämä, uskonto, vanhemmuus, väkivalta, viihde | Leave a comment

Miten puhumme nuorille ihmisille

Olen taas viime aikoina miettinyt paljon kehopositiivisuutta. Keski-ikäisenä naisena ja kasvavien lasten äitinä asiasta tulee hankittua mielipide.

Miten suhtaudumme omaan itseemme, kun tapahtumahorisontissa ei enää ole “sitku mä oon tosi upee ja hoikka ja sellanen ku mä oon aina halunnu”? Miten puhumme ihmisille, jotka vasta rakentavat mielikuvaansa itsestään, oman itsen muuttuessa koko ajan?

Minun nuoruudessani aikuisilla oli vielä auktoriteettia, eikä se aina ollut hyvä asia. Aikuiset pitivät oikeutenaan puhua nuorisolle kuin ruustinna piikatytölle vanhoissa kotimaisissa elokuvissa. “Stiina unohtaa nyt asemansa. Stiina on joutunut huonoille teille. Stiina on vaarassa langeta syntiin.”

Paitsi että lankeamisemme tapahtui hyvin kehollisessa muodossa. Paljastimme liikaa tai liian vähän. Maalasimme naamaamme liikaa tai liian vähän ja kynsilakkamme lohkeili. Emme olleet toivotun kaltaisia raikkaita neitosia, vaan ruokkoamattomia hutsuja, kukin tavallamme.

Pirkko Arstila tekee mahtavan retroretken tähän maailmaan taannoisessa ET-lehden kolumnissaan. Ehkä lehden on tarkoituskin saada ihmiset muistelemaan nuoruuttaan, mutta tuskin tällä tavalla. Kuka haluaa muistaa sen ajan, jolta ikuinen epävarmuus ja suoranainen itseinho ovat peräisin? Arstila ilmeisesti haluaa.

Olen puhunut näistä asioista vuosien mittaan monien erilaisten naisten kanssa. Ajattelin ennen, että kyse on vain oman perheeni ja sukuni nousukkuudesta: pitäisi olla niin kuin ne hienot ihmiset, pitkä, hoikka ja tyylikäs. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä. Myös rikkaissa perheissä, koulutetuissa perheissä, suomenruotsalaisissa perheissä on piiskattu teinityttöjä henkisesti aivan samalla tavoin. Ihan paras lause on: “Olisit nätti tyttö jos.” Aina löytyy vielä jotain.

Jokainen puhuu omasta ymmärryksestään käsin, mutta voimme tehdä nykyajan tytöille palveluksen ja olla puhumatta heille omista roikkumisistamme ja rupistumisistamme käsin. Jos emme itse aikanaan ymmärtäneet, miten kauniita oikeastaan olimme, miten nuoria nyt auttaisi sen esille tuominen, että heidän pitäisi vuorostaan olla sellaisia kuin me vanhukset haluamme?

Arstila arvelee kolumnissaan tietävänsä, mitä miehet haluavat. Vaan minäpä tiedän paremmin. Miehet, kuten kaikki muutkin, haluavat ihmisen, joka tekee heidät iloiseksi, tuo heidän elämäänsä jotain enemmän, saa heidät tuntemaan itsensä paremmaksi ja jopa onnelliseksi. Ihminen, joka koko ajan tuskailee että pitäisi laihduttaa kymmenen kiloa ja mennä salille, ei siihen välttämättä pysty. Kauneus lähtee tosiaan sisältä, mutta ei siitä alistuvasta nöyryydestä jota meille 1970-luvulla syntyneille vielä yritettiin opettaa. Se lähtee siitä, että uskoo itsellään olevan muutakin annettavaa kuin ulkonäkönsä, joka taas on aina jollakin tavalla viallinen.

Sitten on vielä sekin asia, että ihminen voisi tykätä itse itsestään eikä aina värkätä lihojensa kanssa vain toista varten. Meille myytäisiin aika paljon vähemmän uusiutumattomista luonnonvaroista valmistettya krääsää, jos tähän pystyisimme.

Pelasta maailma. Älä vittuile teinille. Ja hyväksy se, että kuolet kuitenkin. Sitä ennen voi pitää vähän hauskaa eikä vain kytätä mitä muilla on päällään.

Posted in äitiys, feminismi, ikääntyminen, kulutus, lapset, media, myötätunto, naiseus, vanhemmuus | Leave a comment

“Aiotko mennä katsomaan uuden Tuntemattoman?”

Tutkijan on oltava tietoinen oman aikansa kysymyksistä, jotta hänen työllään olisi joitain kosketuskohtia muuhunkin kuin itseensä ja ehkä kollegoiden kommentteihin (vertaisarvioija numero 2 saisi kyllä koota itsensä sanon minä). Mitä tämä edellyttää, on sitten toinen kysymys.

Kun satun tutkimaan aina välillä toisen maailmansodan aikaista Suomea, ihmiset olettavat että suorastaan ahmin uusinta kaunokirjallisuutta aiheesta, käyn katsomassa kaikki elokuvat ja näytelmät ja vähintään seison asennossa joka itsenäisyyspäivä sillä aikaa kun Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas tulee telkkarista. No, en.

Aikalaistietoisuus on aina oma juttunsa. Nykyajan taide ja viihde tehdään nykyajan ihmisille. Se ei mitenkään välttämättä anna väärää kuvaa menneisyydestä, mutta ei se aktiivisesti tutkimusta seuraavalle ja tekevälle välttämättä tuo mitään ratkaisevaa lisäarvoakaan ainakaan varsinaisen työnsä suhteen. Mahdolliset odotettavissa ovat reaktiot ovat toinen juttu.

Nyt on sitten tullut Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas. Laineen ohjaaman olen tietysti nähnyt ja Mollberginkin aikanaan elokuvissa. Kävin myös teatterissa katsomassa Kristian Smedsin näytelmäversion, josta itse asiassa pidin kovin. Minusta se oli hauska eikä raastanut kuvia sen kummemmin. Näin sairaaksi ihminen tulee kun lukee liikaa sota-ajan lähteitä.

Louhimiehen ohjaamiin elokuviin liittyy hauska muisto. Käytiin kaverin kanssa muinoin katsomassa Levottomat 3, aika kauhea elokuva sinänsä. Teatterista poistuessamme samassa laumassa kulki myös sosiologian professori Risto Alapuro. Hän ei ehkä tunnistanut meitä, mutta huomasi kyllä meidän tunnistaneen hänet. Kaverini tiesi selittää, että sosiologien pitää aika-ajoin käydä “tsekkaamassa kansa”. Kaiketi niin.

Someaikana “kansan tsekkaaminen” onnistuu kyllä tutustumatta varsinaiseen taideluomaan lainkaan. Sosiaalinen mediani on täynnä arvioita uusimmasta Tuntemattomasta sotilaasta. Joku tykkää, joku ei. Kiinnostavin huomio on tullut kollega Jussi Jaloselta, jonka mukaan lotta Kotilainen on vielä pienemmässä roolissa kuin aiemmin.

Siinä olisi ollut kiinnostava ja uusi näkökulma. Kotirintamasta viis, sen olemme jo nähneet ja kuulleet, samoin rintamalla olleista miehistä on kuutiometreittäin erilaista materiaalia. Myös hyveelliset lotat ovat saaneet omat elokuvansa.

No, ei tämä seikka kiinnostukseeni sinänsä vaikuta. Vastaus otsikon kysymykseen on, että luultavasti en. En ylipäänsä käy mielelläni elokuvissa ja viime viikonlopun koko perheen elämys My Little Pony saa riittää sitä lajia vähäksi aikaa. Puolisoni on kyllä menossa ja menköön ihmeessä ja vieköön esikoispoikanikin jos se suostuu lähtemään. Eivät nuo ihmistä pahenna jos eivät parannakaan. Minä mökötän norsunluutornissani ja uskon tietäväni kaiken oikein paljon paremmin 🙂

Posted in elokuvat, historia, jatkosota, sota, sukupolvet, Uncategorized | Leave a comment

Tiiliä seinässä

Somessa on viime aikoina levinnyt #metoo-tägi, jonka ideana on tehdä seksuaalinen häirintä näkyväksi. Sinänsä on kummallista, että kaikkien naisten ihan mihin tahansa katsomatta ja useimpien miestenkin kokema asia pitää tehdä näkyväksi. Ja mitä varten? Eikö ikävä asia lopu ihan sillä että lopetetaan sen tekeminen?

Miesten tekemän ahdistelun rinnalle jotkut naiset ovat tulleet kertomaan että kyllä hekin. Niin varmaan. Jos ovat huudelleet aikuisena alaikäiselle että onko namussa karvoja, tai nuorempana ahdistaneet joukolla pojan nurkkaan ja kopeloineet häntä ja sen jälkeen kertoneet koko koululle, että se nautti siitä, niin hyväksyn. Meillä ei ole sukupuolitettua ongelmaa. Eli siis on.

Joistakin ihmisistä toisten kiusaaminen on hauskaa. On hauska katsoa, kun se kiemurtelee ja tärisee. Tämä outo ilmiö minun on ollut pakko hyväksyä osana ihmiselämää, niin typerä ja hyödytön kuin se minkään kannalta onkin. Kyse ei suinkaan ole empatian puutteesta: jotta voisi saada jotain irti toisen rääkkäämisestä, pitää kyetä hahmottamaan, miltä hänestä tuntuu.

Vanhemman polven sukupuolentutkimuksessa oli erikseen miestutkimus, ja siitä opin parikin asiaa. Maskuliinisuus on hierarkista, ja maskuliinisuus on tarinallista. On jotenkin oudolla tavalla lohduttavaa ymmärtää, että suurimmassa osassa miesten keekoilusta ei ole kyse naisista ollenkaan, vaan siitä, miten mies asettuu osin täysin kuvitteellisessa hierarkiassa suhteessa toisiin miehiin. Ja millaisia tarinoita hän kertoo, joskus toisille miehille mutta suurelta osin itselleen itsestään.

Kun mies lähtee seuraamaan naista vikitellen ja vongaten, kyse ei siis ole juuri koskaan välttämättömästä seksuaalisesta tarpeesta. Mies tekee sellaista, koska se on osa hänen miehen tarinaansa. Hän arvelee, että se on tarpeen ellei peräti pakollista. Jos mies on osana isompaa porukkaa huutelemassa hävyttömyyksiä, kyse on ryhmän toiminnasta ja sen asetelmien haastamisesta tai vahvistamisesta.

Eivät naiset kiinnosta tällaisia miehiä kovinkaan paljon, vaan he itse ja toiset miehet. Siellä on toiminnan fokus ja me muut olemme vain hyödykkeitä ja statisteja. Siksi on ihan turha tulla sanomaan että mies haluaa päteä saadakseen naisen. Nykyaikana naisia ei edes saa näillä perinteisillä tempuilla.

#metoo-tägin rinnalle nousi tietenkin perinteinen #notallmen-tägi. Entä sitten? Mitä laumasieluisempi ja maskuliinisuuteen takertuvampi mies on, sitä varmemmin hän huutelee naisille ja lääppii luvatta. Voisin jopa väittää, että mitä seksuaalisempi mies aidosti on, sitä vähemmän hän tekee tällaisia typeryyksiä. Eihän niillä keinoin kuitenkaan pääse panemaan, ainakaan muuten kuin väkisin eikä se taas ole mikään suuren rakastajan merkki kuin todella harhaisissa kuvitelmissa.

Naisten tekemä häirintä asettuu tässä moneen valoon. Osin kyse on kostosta ja kopioinnista. Osin epäilemättä nurinkurin menneestä feminismistä kuten poikakalentereissa (yäk). Osin joidenkin ihmisten luontaisesta sadismista. Naisryhmät eivät kuitenkaan ole samalla tavoin lähtökohtaisesti alttiita häiriköimään, koska ne eivät ole hierarkisia samassa mielessä kuin miesryhmät.

Yleisemminkin epäilen ellen suorastaan toivo, että kirjoitan menneestä maailmasta. Minua ei ole häiritty seksuaalisesti aikoihin, enkä ole ollenkaan varma, että nykyajan pojat ovat samanlaisia kuin oman sukupolveni. Voivat olla pahempiakin, mistä minä tiedän.

Joka tapauksessa häirityiksi tulleiden ja tulevien on syytä ymmärtää, että se harvoin tapahtuu heille henkilöinä. Joitakin tämä loukkaa, jotkut vapauttaa. Just another brick in the wall of narrative masculinity or something.

Posted in feminismi, maskuliinisuus | Leave a comment

Mikä sua vaivaa?

Olen ennenkin kiukutellut traumoja ja niiden periytymistä vastaan. Samoin olen kyseenalaistanut ajatuksen, että jokaisen ikävän tunteen ja epäonnistumisen taustalla on oman elämän aiempi kokemus. Selitän miksi.

On löydetty mekanismi, jonka avulla traumat voivat todellakin periytyä. En kykene sitä selittämään ainakaan paremmin kuin tämä epigenetiikkaa popularisoiva artikkeli, lukekaa siitä. Käsittääkseni mikään taho ei kuitenkaan ole väittänyt eikä tule väittämäänkään, että esimerkiksi jokainen rintamasotilaan lapsenlapsi olisi altistunut geneettisesti sotatraumoille. Geenit nimittäin eivät periydy jokaikinen kummaltakin vanhemmalta. Jotain jää myös pois.

Traumat eivät välttämättä ole näkyvissä koko ajan, vaan ne voivat aktivoitua tietyissä tilanteissa. Ihmiset voivat myös vältellä tilanteita, joissa tietävät näin käyvän. Hiljattain minulta kysyttiin, välttelivätkö ihmiset sotien jälkeen hautajaisia tällaisista syistä. Mikäpä ettei joku olisi vältellytkin. Trauma on kuitenkin muuta kuin lievä epämukavuus tilanteessa, jossa mieleen muistuu toisia epämukavia tilanteita.

Genetiikka sen sijaan ohjaa elämäämme paljonkin. Olen tästä vakuuttunut kolmen lapsen äitinä – kaksi nuorimmaista on niin samanlaisia, vaikka heillä on eri isät. Minua voi syyttää, kun veri kuohuu ja sanan säilä viiltää. Suvussani on kuitenkin yhden haaran osalta puhuttu myös “kirouksesta”: ihmiset eivät oikein ole päässeet elämään kiinni, on ollut masennusta sun muuta. Kasvuolosuhteet ovat tietysti voineet olla epäsuotuisat, mutta jos sisarusparvesta usealla on samankaltaisia ongelmia, syy voi olla myös perimässä. Tunnistan näet näitä tuntoja itsekin, sukupolvien yli.

Olen paljon pohtinut sitä, miten eri aikakaudet vaativat ihmisiltä erilaisia ominaisuuksia. Nykyään ihmisten halutaan olevan dynaamisia moniosaajia, jotka sopeutuvat vaihteleviin ympäristöihin. Entisaikoina lähinnä katupoika olisi vastannut kuvausta. Sääty-yhteiskunnan kuuliainen kasvatti ei selviäisi edes nykyisestä peruskoulusta. Toisaalta hermostollemme asetetaan yhä uusia vaatimuksia, eikä jatkuvasti mukana oleva älylaite tunne viikonloppuja eikä vapaa-aikaa, jos yksikin kollega on tarpeeksi kahjo viestittelemään koska tahansa. Kuka tällaista kestää?

Ilmeisesti monikin! Sillä miksi muuten ihmiset kyselisivät lapsuustraumojen perään esimerkiksi suolistosairausryhmässä. Eihän nykyajan elämä vain voi olla niin stressaavaa, että se aiheuttaa kroonistuneita vaivoja kellekään. Vähintään on ollut vaikea lapsuus ja mieluiten aiemmillakin sukupolvilla. Nykyaika on paratiisi, joka ei itsessään sairastuta ketään.

Menneisyydestä selityksiä etsivä ajatusmalli toimii – joskus. On asioita, jotka pitää selvittää, jotta voi päästä eteenpäin. On hyvä tuntea sukunsa ja perheensä historiaa niin paljon kuin voi tuntea, jotta ei turhaan epäilisi ja tuomitsisi. On kuitenkin vakava ajatusvirhe olettaa, että vain menneisyydessä on voinut olla jotain pielessä. Ei ihmisen kuulukaan olla pelkästään onnnellinen, jos hän joutuu elämään jatkuvassa epävarmuudessa, todistamaan oman arvonsa yhä uudelleen, pysymään nuorekkaana vain jotta ei menettäisi työpaikkaansa koska alkaa vaikuttaa liian vanhalta. Menneisyyden ihminen kesti kaiken uskomalla palkkaansa taivaassa. Nykyihmisellä on harvoin uskon tuomaa lohtua. Pitää uskoa vain itseensä, niin “sä” pystyt siihen. Ihan sama miksi, ja ketä varten.

Musiikki: Radiohead: Fitter Happier (OK Computer 1997)

Posted in masennus, perhe, psykiatria | Leave a comment

Median lemmikki – nudge nudge wink wink

Jo neljäs haastattelupyyntö kuukauden sisään. Näitä tulee aina välillä ryppäissä, normaalisti kysytään joko kommenttia isompaan artikkeliin tai näkemystä toimittajan aiheesta muutaman kerran vuodessa. En ole tullut kysyneeksi, mistä ymmärretään ottaa yhteyttä, mutta veikkaan että SKTS:n kotisivuilta usein edetään. Jokin aika sitten ranttasin siitä, miten yliopistojen sivuilta ei löydä ihmisiä. No olen minä Helan sivuilla edelleen, vaikken enää siellä duunissa olekaan vaan ainoastaan dosentti. Pitääkin sanoa jollekulle että muuttaa tai poistaa tai miten nyt haluavat tehdä.

SKTS:n hallituskin on tietysti joidenkin mielestä hierarkkinen laitos, vaikka todellisuudessa hääräämme aika tasa-arvoisesti. Ensin otetaan ilmeisesti yhteys puhikseen, jos se ei rupea niin veepeejiihin ja siitä sitten suosittelemme eteenpäin. Eikä tietysti vain hallitusta vaan jos tiedämme, että joku on jotain tutkinut niin suoraan sille. Ei ole mitään mieltä mennä puhumaan läpiä päähänsä aiheesta, josta tietää vain jonkin lukemansa kirjan ja valistuneen kansalaismielipiteen verran. Tämä on tietysti nynnyjen asenne, kunnon tutkija kommentoi mitä vain kolmelta aamuyöstä jos on tarvetta (tähän sopiva hymiö).

Viime aikoina on onneksi kysytty asioista, joista olen peräti julkaissut jotain, joten omatunto on siltä osin puhdas. Mutta kysytään myös asioista, joista olen vääntänyt sen seitsemän apurahahakemusta. Tässä kohtaa ääniraidalle tulee Monty Pythonin sketsi “Nudge Nudge”, jossa kummallisiin kysymyksiin hermostunut herrasmies jyrähtää: “Look, are you insinuating something?” ja kyselijä: “Oh, no, no, no… YES.” Minun tapauksessani tarina jatkuu siten, että eikö olekin hienoa miten paljon kysyntää kuolemaa ja ja sen historiaa koskevalle tiedolle on? Nudge nudge wink wink! (Tänään on Koneen säätiön apurahahakemusten viimeinen jättöpäivä.)

Posted in media, SKTS, tutkimusrahoitus | Leave a comment

Apurahabingossa

On taas se aika vuodesta. Yksi niistä ajoista tässä vuodessa, yksi niistä vuosista tässä ajassa. Tutkimusrahoituksen haku on tutkijan keskeinen toimi. Ihme, että ehdimme joskus tutkiakin.

“Apuraharumba kyynistää tutkijan”, kirjoitti tutkija Tuomas Aivelo Tiede-lehden blogissa taannoin. Onhan se kummallista, että tuo ja tuokin saa rahaa ja minun erinomainen tutkimukseni ei, niin! Tai sitten tutkijaparka alkaa mitata ammatillista ja jopa ihmisarvoaan sillä, miten hyvin hän saa rahoitusta tai ei ollenkaan.

Muistan, kun lähes 20 vuotta sitten sain ensimmäisiä hylsyjäni. Väitöstutkimukseni ei tuntunut kiinnostavan ketään. Onneksi minulla oli pätkätehtäviä talous- ja sosiaalihistorian oppiaineessa, joten tunsin kuitenkin kuuluvani yliopistoyhteisöön. Pelkkä jatkokoulutusseminaari ei siihen olisi luultavasti riittänyt, koska akateeminen itsetuntoni ei ollut niitä korkeimpia. Opin myös varhain ymmärtämään, että kaikkein parhaimmatkin jäävät usein ilman, ja todella lahjakkaat, kokeneet tutkijat ovat välillä työttöminä. Kuten minä nyt, lahjakkuudesta en sano mitään mutta onhan tuossa jotakin tullut tehtyäkin.

Tutkimusrahoituksesta voisi sanoa paljon, mutta realisti toteaa elävänsä tässä ajassa ja näillä ehdoilla. Koska haluan ensisijaisesti työskennellä vapaana tutkijana (“independent scholar” kuulostaa niin hienolta!), en näe ratkaisuksi yksinomaan yliopistojen rahoituksen lisäämistä. Kuten tunnettua, yliopistot osaavat kyllä käyttää rahaa muuhunkin kuin tutkijoiden palkkaamiseen ja opetustakin voisi kehittää. Säätiöiden rahoitus on mielekästä sikäli, että sitä saa tutkija hallinnoida itse, eivätkä sitä sido mitkään kansalliset linjaukset tai korkeakoulustrategiat.

Yliopistourallani ehdin olla mukana kahdenkin yliopiston opiskelijavalinnoissa. Lisäksi olen tehnyt erinäisiä toimitustöitä, kirjoittanut vertaisarviointeja, arvioinut opinnäytteitä ja tietysti luvuttoman määrän tenttejä, esseitä ja harjoitustöitä. Tiedän, että joskus hyväkään ei vain riitä ja erinomaisiakin riittää tungokseksi asti. Ei se ole henkilökohtaista, joskus vain käy näin. Hylkäsin keväällä kaksi vuotta joka paikkaan tunkemani tutkimusprojektin itsemurhien historiasta; nyt mennään hautausmaiden sosiaali- ja kulttuurihistorialla. Katsotaan miten ämmän käy, niin sanoakseni.

Pessimisti ei pety, optimisti jättää sateenvarjon kotiin kuten minä tänä aamuna. Tutkijan on vaikeassa rahoitustilanteessa otettava ilo irti mahtavista kollegoista ja erilaisten verkostojen ylläpitämisestä. Me kilpailemme keskenämme, mutta silti autamme toisiamme samaisessa kilpailussa. Sen opin jo lähes 20 vuotta sitten ja siitä pitäkäämme kiinni, vaikka moni jää taaskin ilman. Toivottavasti eivät aina samat naamat.

Posted in tutkijanura, tutkimusrahoitus | Leave a comment